Vanhemmuus on onneksi paljon enemmän kuin synnytys.

Valmistauduin ensimmäiseen synnytykseeni hyvissä ajoin. Olin äitiysjoogassa ainut, jonka vatsasta ei voinut vielä päätellä raskautta. Ilmoittauduin varhain valmennukseen sairaalaan ja osastolle, jossa oli mahdollisuus luonnonmukaiseen synnytykseen. Kuuntelin rentoutus-cd:tä ja mietin synnytysallasta ja -asentoja.

Muutamia viikkoja ennen laskettua aikaa todettiin, että vauva oli perätilassa, ja minulle varattiin aika ulkokäännökseen. Lääkärin ja hoitajan sitkeistä yrityksistä huolimatta vauva ei suostunut liikahtamaankaan, ja tarkempi tutkimus paljasti lapsen olevan tulossa jalat edellä maailmaan.

”Se on sitten sektio”, lääkäri ilmoitti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mielessä vilahti pettymys, mutta tilannetta helpotti, että olen itse sektiolapsi, ja äitini suhtautuminen asiaan oli mutkaton ja kannustava.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keisarileikkauksessa selvisi ongelma, joka selitti myös raskausaikaisen toispuoleisen vatsani. Kannoin lasta vain puolikkaassa kohdussa, joka ohjasi sikiötä jumittumaan kyykkyasentoon ja esti luonnolliset supistukset.

”Pettymyksen sijaan tunnen kiitollisuutta, että vajavaisellakin keholla olen voinut saada lapsia.”

Jos olisin ollut sata vuotta aiemmin samassa tilanteessa, olisimme todennäköisesti kuolleet synnytykseen molemmat, minä ja lapsi. Ei olisi myöskään pikkuveljeä: tarkasti seurattua riskiraskautta ja edellistäkin paremmin sujunutta sairaalareissua.

Kuulen usein, kuinka naiset kokevat kehonsa pettäneen heidät, jos synnytyksessä on päädytty sektioon. Itse tunnen lähinnä kiitollisuutta, että vajavaisellakin keholla olen voinut saada lapsia, ja että hätätilanteessa synnyttäjä saa apua.

Mietin lapsiani rinnalla, kainalossa, hyvän yön halauksessa… äidin keholla (ja mielellä) on onneksi tehtävää vielä synnytyksen jälkeenkin.

Vauva-lehden pääkirjoitus 9/2019

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla