Kirjeet esikoiselle ovat olleet tärkeitä muistoja raskausajasta ja siitä, millainen itse olen.

Kaksi kuukautta ennen esikoisen laskettua aikaa aloitin kirjeiden kirjoittamisen. Kirjasin ylös monia pieniä asioita, jotka tuntuivat silloin suurilta:

Lauluja, joita hyräilin kasvavalle vatsalle (Anna Puu, Red Hot Chili Peppers).

Kirjoja, joita tuleva isä luki vatsan läpi (Postia Tiikerille, kyllä vain).

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lumen syvyys (40 cm) ja automatkan kesto sairaalaan reitistä, ruuhkasta ja lumitilanteesta riippuen (15–55 minuuttia).

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoitin hänelle siitä, miten saatoin pidellä kiinni pienestä jalkapohjasta, kun hän työnsi sitä kylkeäni vasten. Kerroin, miten hän aloitti jumpan iltaisin kello 7 ja rauhoittui, kun puoliso laski kätensä vatsalleni. Että sairaalakassi oli valmiina kaksi kuukautta ja kaksi päivää ennen syntymäpäivää, että näin unta isoista lahjapaketeista, joita en saanut avata ja että tarvoin ulkona hangessa, jotta saisin hänet syliini nopeammin. Tuolloin en vielä tiennyt, että vauvan ajatteleminen auttaa luomaan suhdetta vastasyntyneeseen.

Kirjoitin lapselle, mutta samalla kirjoitin itselleni itsestäni: näistä asioista pidän juuri nyt, tällainen ihminen olen. Pidin yhteyttä itseeni. Onneksi pidin. Teksteihin on ollut helpottavaa palata sellaisina hetkinä, jolloin minä meinaa unohtua.

Lasketun päivän aattona kirjoitin: Rakastamme sinua jo nyt. Olemme niin valmiita kuin voimme olla. Täysin valmis ei voi olla ikinä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla