Kuvat
Satu Kemppainen ja Piia Arnould

Synnytys voi totta vie tuntua väkivallalta. Erityisesti, jos äidin ja kätilön tai synnytyslääkärin vuorovaikutus ei toimi.

Kun väliliha leikataan synnytyksessä ilman äidin suostumusta tai kätilö tekee sisätutkimuksen vasten synnyttäjän tahtoa, onko se väkivaltaa? Minä myös synnyttäjänä -kampanjan mukaan on.

Kampanjan lähtökohta on, että synnyttäjän itsemääräämisoikeuden loukkaukset ovat osa synnytysväkivallan kulttuuria, joka mahdollistaa henkisen ja fyysisen väkivallan, Katri Immonen kertoo Helsingin Sanomien Nyt-liitteen jutussa.

Synnytys voi totta vie tuntua väkivallalta. Keholle tapahtuu asioita, jotka tuottavat kipua, ja joita et voi itse hallita, eikä mikään pyyntö tai anelu pysäytä tapahtumaketjua. Äidin toive kivunlievityksestäkään ei aina toteudu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

On silti eri asia sanoa, että kärsimys tai kipu olisi jonkun tahallisesti tuottamaa. Näin huomauttaa Kätilöliiton puheenjohtaja Marjo Lyyra Nytin jutussa:

– Minulle ’väkivalta’ tarkoittaa sitä, että toista haluaa tarkoituksellisesti vahingoittaa fyysisesti tai henkisesti. En voi uskoa, että kukaan haluaisi tietoisesti satuttaa varsinkaan synnytyshetkellä, joka on naisen elämän tärkein ja mullistavin kohta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puheessa synnytysväkivallasta lähdetään usein äidin itsemääräämisoikeudesta ja suostumuksesta. Ne ovat tärkeitä sanoja, mutta eivät kaikissa tilanteissa mahdu synnytyksen tapahtumiin. Tarvitseeko hätäsektioon kiidätettävältä äidiltä kysyä, saadaanko vauva pelastaa? Entä, jos synnyttäjä haluaa kieltää jopa sikiön sydänäänten kuuntelun?

On iso ero siinä, katsooko lääkäri silmiin vai vain jalkoväliin.

Kyse on siitäkin, millaisena synnyttäjän rooli nähdään. Nykyisessä synnytyskulttuurissa korostetaan onneksi taas entistä enemmän sitä, että äiti on aktiivinen toimija. Mutta moni äiti joutuu olemaan synnytyksen aikana tahtomattaankin myös potilas ja toimenpiteiden kohde. Tämä roolinvaihto ei aina ole synnyttäjälle selkeä.

On vain upeaa, että synnytyskeskustelussa puhutaan naisen kehon luontaisesta kyvystä synnyttää ja luottamuksesta siihen. Turvattomuudeksi tämä keskustelu kääntyy, jos synnyttäjä sen varjolla kieltäytyy toimenpiteistä, jotka ovat tarpeellisia vauvan ja äidin hyväksi.

 

Yksi suurimmista synnytyspelon syistä on pelko kontrollin menettämisestä. Kun tapahtumat vyöryvät synnytyksessä päälle, äidin hätää lisää epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Siksi vuorovaikutus kätilöiden ja lääkäreiden kanssa on ratkaisevan tärkeä. On iso ero siinä, katsooko lääkäri silmiin vai vain jalkoväliin: näkeekö myös ihmisen vai synnytyskanavan.

Äitien kokemukset väkivallasta kertovat siitä, että muunlaisiakin kohtaamisia on.

Monikaan synnyttäjä ei olisi valmis ottamaan vastuuta lääketieteellisistä päätöksistä omille harteilleen. Se ei silti tarkoita, etteikö päätöstä voisi kertoa ja perustella empaattisella otteella – hätätilanteessa vaikka jälkikäteen. Suomessa on valtavasti kätilöitä ja synnytyslääkäreitä, jotka osaavat kohdata synnyttäjän lämpimästi. Mutta äitien kokemukset väkivallasta kertovat siitä, että muunlaisiakin kohtaamisia on.

Tutulle naiselle kävi esikoisen synnytyksessä näin: Oli edetty ponnistusvaiheeseen, ja kätilö ilmoitti lakonisesti leikkaavansa välilihan. ”Et todellakaan leikkaa!” tuttuni kivahti. Kätilö pysäytti liikkeensä ja sanoi: ”Tilanne näyttää nyt siltä, että jos teen hallitun pienen viillon, saat siihen luultavasti kaksi tikkiä. Jos en tee sitä, saattaa olla, että tikkejä tarvitaan parikymmentä.” Ehkä arvaatkin, miten tehtiin?

Hyvä synnytyskokemus vahvistaa äidin ja vauvan varhaista vuorovaikutusta.

Synnytyksessä ensisijaisena tavoitteena pitää olla terve ja hyvänvointinen vastasyntynyt sekä terve ja hyvävointinen äiti. Tämä meillä osataan jo hienosti: äitiys- ja imeväiskuolleisuus ovat Suomessa maailman pienimpiä, ja vakavat synnytysvauriot onneksi harvinaisia.

Ehkä siksi synnytystä murehtivalle äidille saatetaan sanoa, että lopputulos on tärkein. Että palkinto maalissa on niin upea ja ihana, että se kuittaa kaikki matkan käänteet. Näin on kuitenkin vain osittain: myös matkalla on väliä.

Hyvä synnytyskokemus vahvistaa äidin ja vauvan varhaista vuorovaikutusta ja tukee hyvää vanhemmuutta. Äiti, jolle on jäänyt synnytyksestä positiivinen kuva, suhtautuu myös kykyihinsä äitinä valoisemmin ja luottavaisemmin. Ymmärryksen tästä soisi näkyvän ja välittyvän aina myös synnyttäjälle.

Hanna Grankvist

Tämä juttu oli kirjoitettu NYT liitteen artikkelista, ei #minämyössynnyttäjänä kampanjasta. Tutustukaa kampanjaan, lukekaa äitien tarinoita ja seiskää uhrien tukena.

Väkivallan vähättely ja tämän tyyppinen selittely kuin tässä artikkelissa ovat osa tätä kylmää kulttuuria joka äitiyshuollossamme vallitsee. Väkivalta on todellista eikä se selittämällä ja toisaallekatsomalla parane

2 lapsen äiti

Jos synnyttää altaassa niin ei lääkäri jaksa sinne veteen koko ajan tuijottaa vaan seurustelee äidinkin kanssa välillä.
Kivuista sen verran, että kuopuksen synnytyksen jälkeen eräs opiskelija painoi mahan päältä (kokeillakseen kohdun paikan) niin helv... kovaa, että parkaisin takaisin ”tuo sattui enemmän kuin itse synnytys”. Toivottavasti otti opiksi otteissaan... :D.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla