Ninnu Heikkilää kiidätettiin sairaalaan synnyttämään, mutta 240 kilometriä oli liikaa ja poika syntyi ambulanssiin.


Toukokuisen koleana yönä Lapin Muoniossa Minna eli Ninnu Heikkilä, 21, heräsi kiukkuiseen supistukseen. Toista lastaan odottavalla Ninnulla oli raskausviikkoja jo 39+5, joten synnytys oli hyvin lähellä.

Häntä hermostutti, ja syy oli Lapissa sinänsä tavallinen: pitkä synnytysmatka. Ajomatkaa Muoniosta, Suomen käsivarren kainalosta, synnytyssairaalaan Rovaniemelle kertyisi 240 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Poriin.

Ninnu oli jo kaksi kertaa käynyt väärän hälytyksen takia sairaalassa. Jälkimmäisellä kerralla hän pyysi, että synnytys käynnistettäisiin, olihan viikkojakin jo 37. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu.

”Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: jäädä potilashotelliin Rovaniemelle odottamaan synnytyksen alkamista tai lähteä kotiin. Valitsin jälkimmäisen, vaikka ajomatkaa olikin.”

"Tämä on oikea hälytys!"

Ninnun mies Markus Heikkilä, 22, oli samaa mieltä. Potilashotellissa asuminen olisi tullut kalliiksi koko perheelle. Puolitoistavuotias esikoispoika Oliverkaan ei osannut nukkua kuin omassa sängyssään.

Nyt supistusten laadusta ei ollut epäselvyyttä, mutta Ninnu päätti vielä odotella vähän. Hän ei tahtonut kolmatta turhaa reissua sairaalaan.

”Kello oli kolme yöllä. Supistukset tulivat kuuden minuutin välein ja sattuivat, mutta ajattelin, että pelaan vähän aikaa suihkussa, vesi helpottaa. Varttitunnin kuluttua oli kuitenkin pakko herättää Markus. Huusin, että soita ambulanssi. Tämä on ihan oikea hälytys!”­

Markus soitti. Ambulanssin kuljettaja­ Minna, puolituttu kuten kaikki Muoniossa, herätti neuvolan kätilön Outin puhelimella ja haki tämän tarvikelaukkuineen kyytiinsä kylän toiselta puolen. Kului vajaat puoli tuntia ennen kun ambulanssi seisoi Heikkilän rivitaloasunnon edessä. Aika tuntui Ninnusta ikuisuudelta. Häntä pelotti, että vauva syntyisi kotiin – tai terveyskeskukseen, kuten Markuksen serkun lapsi.

Ninnu oli kuullut, että pienikokoiset lapset tulevat nopeasti, ja tätä vauvaa veikattiin pieneksi. Kätilö rauhoitti, että kyllä tässä sairaalaan ehditään. Pian hänen ilmeensä kuitenkin vakavoitui: Synnytys oli pidemmällä kuin oli luultu. Kohdunsuu oli auki jo monta senttiä ja avautui kovaa vauhtia lisää.­ Nyt tulikin kiire, kengät jalkaan ja äkkiä autoon.

Markus lähti viemään uniltaan herätettyä Oliveria hoitoon lähellä asuvien
vanhempiensa luokse. Hän ajaisi sitten ambulanssin perässä sairaalaan. Ahtaaseen ajokkiin ei olisi isä mahtunutkaan.

Porot poissa pysykää

Olos-tunturin jylhä siluetti erottui aamuöistä taivasta vasten ambulanssin ikkunasta, kun Ninnua lähdettiin kiidättämään kohti Rovaniemeä ja Lapin keskussairaalaa, Suomen pohjoisinta synnytysyksikköä. Supistukset tihenivät ja muuttuivat entistä kivuliaammiksi. Ninnu yritti keskittyä, enää ei ehtinyt edes panikoida. Tärkeintä oli vain selviytyä.

Ensimmäisen kerran pysähdyttiin 80 kilometrin kohdalla Kittilän lentokentällä.
Vaikeroivan Ninnun supistukset olivat sellaista rummutusta, että kätilö katsoi parhaaksi tarkistaa tilanteen ja valmistautua vastaanottamaan vauva autossa. Lapsivesi ei ollut kuitenkaan mennyt, ja pahaksi onneksi­ vauvan pää ei ollut laskeutunut kunnolla.

Synnytyksestä ei tulisi helppoa, eikä kivunlievitystä ollut. Ninnu yritti kätilön ohjeen mukaan hengittää ja läähättää supistusten tahtiin.
Jatkettiin matkaa, ambulanssi kiisi yössä 150 kilometrin tuntivauhdilla.

Kuoppainen tie töyssytti, ja alkoi sataa räntää.

En ikinä selviä tästä, Ninnu muistaa ajatelleensa. Kivut olivat kamalat. Pysähdyttiin, tutkittiin, ja jatkettiin taas matkaa. Supistukset tulivat nyt kahden minuutin välein. Outi-kätilö­ soitti sairaalaan, että täältä on synnyttäjä tulossa, olkaa valmiina.

Markus kaahasi hänkin Lapin yössä omalla autollaan. Oliverin hoitoon viemiseen oli mennyt sen verran aikaa, että ambulanssi oli ehtinyt karata näkymättömiin. Markus päätteli sen menneen loppumatkasta nopeampaa reittiä ja oikaisi itsekin sille tielle, tietenkin väärälle. Hän ajoi niin lujaa kuin vain uskalsi.

”Onneksi poroja ei liikkunut tiellä. Joskus niitä on siellä satamäärin. Pahinta oli, etten saanut matkalla mitään väliaikatietoja. Hätä Ninnusta ja vauvasta oli kova”, Markus muistelee.

Parkkipaikan pyhä hetki

Sairaalaan oli vielä 40 kilometrin matka. Ta­pion kylän paikkeille ehtinyt ambulanssi pysähtyi taas, sopivasti kohdalla olleelle autiol­le autojen taukopaikalle. Ninnun kivut olivat sietämättömät ja kohdunsuu kokonaan auki. Kätilö yritti katetroida synnyttäjän virtsarakkoa olon helpottamiseksi, mutta mikään ei auttanut: Ninnua ponnistutti. Kätilö ja sairaankuljettaja päättivät yhdessä, ettei tilanne voi enää jatkua näin, nyt puhkaistaan kalvot.

”Olin päätöksestä helpottunut ja ehdottomasti samaa mieltä. Luotin täysin molempiin naisiin ja heidän osaamiseensa”, Ninnu sanoo.

Outi puhkaisi kalvot, ja Ninnu ponnisti.

Parin supistuksen jälkeen Outi auttoi Minnan kanssa maailmaan pienen pojan, joka syntyi hankalan näköisesti käsi poskellaan. Vauva vaikutti kaikesta huolimatta hyväkuntoiselta. Vastasyntyneen hento kitinä täytti auton, ja naiset pyyhkivät silmäkulmiaan. Uusi elämä herkistää, varsinkin erämaateiden takana kyläpahasen parkkipaikalla.

Kylmän kevätaamun ympäröimässä ambulanssissa oli melkein kuuma, mutta kätilö kietaisi vauvan autossa olleeseen aikuisten lämpöpussiin ja ojensi hetkeksi äidilleen. Hän kirjoitti syntymäajan muistiin, 6.26. Istukkakin irtosi pian.

”Vauva näytti ihmeen isolta. Hän oli ihan Markuksen näköinen ja rauhallinen. Mielen täytti valtava helpotus”, Ninnu sanoo.

Enää ei ollut mitään hätää.

”Soitin edelleen matkalla olleelle Markukselle, että ei enää kiirettä. Meillä on poika! Äidillekin koetin soittaa. En myöskään voinut olla laittamatta tietoa tuoreeltaan Facebookiin. Ei sitä joka päivä ambulanssissa synnytetä!”

Isän kyydillä kotiin

Markus oli uutisesta yhtä lailla huojentunut­ ja riemuissaan, mutta vähän myös harmissaan siitä, ettei voinut olla synnytyksessä mukana. Perillä sairaalan vastaanotossa ei tiedetty Ninnusta mitään, ja levottomuus iski uudestaan. Olisiko  synnytyksen jälkeen tapahtunut sittenkin jotain? Sairaanhoitaja ohjasi Markuksen synnytyshuoneeseen odottamaan.

Pian Ninnua kuljettanut ambulanssi kaarsi sairaalan ovelle, jossa pieni iloinen joukko oli vastaanottamassa vauhdikasta synnyttäjää vauvoineen. Äiti ja lapsi kärrättiin synnytyssaliin.

”Kaikkien dramaattisten käänteiden jälkeen minua nauratti, kun näin Markuksen yksin synnytyshuoneessa, keinutuolissa keinuttelemassa. Oli se aika erikoinen synnytyskokemus kaiken kaikkiaan”, Ninnu muistelee nyt jo puolentoista vuoden takaisia tapahtumia.

Vauva, joka myöhemmin kastettiin Elmeriksi, punnittiin ja mitattiin, ja Ninnun pieni repeämä ommeltiin. Tulokas ei ollutkaan niin heiveröinen kuin arvioitiin vaan reipas 3 500-grammainen ja 50-senttinen vauva, joka alkoi heti innokkaasti imeä rintaa.

Jo vuorokauden kuluttua synnytyksestä äiti ja poika pääsivät kotiin, nyt isän kyydillä. Markus ehti välissä käydä Muoniossa hakemassa Oliverinkin sairaalaan ihmettelemään uutta pikkuveljeä.

Entä jos…

Vasta jälkikäteen Ninnu on alkanut ajatella, mitä kaikkea kamalaa Elmerin synnytyksessä olisi voinut tapahtua. Mitä jos vauvalla olisi ollut pikaista hoitoa vaativa vamma tai sairaus? Ja entä jos vauva olisi ehtinyt syntyä, kun hän oli vielä kotona?

Nykyään perhe asuu Oulussa.

”Jos vielä asuisimme kaukana vauvaa odottaessa, muuttaisin luultavasti sairaalan lähelle loppuvaiheessa. Matkalla synnyttämisen riskit ovat liian suuret”, miettii Ninnu sylissään perheen kolmas lapsi, kaksiviikkoinen poika. Kuopus syntyi Oulun yliopistollisessa sairaalassa, sydänäänikäyrien turvassa ja epiduraalipuudutuksen avulla.

Ninnu ja Markus ovat käyneet katsomassa Tapion kylän parkkipaikkaa ja muistelleet hurjaa yötä. Elmerin syntymä oli Ninnusta pelottavuudestaan huolimatta hieno kokemus.

”Aiomme näyttää paikan myös pojalle, kunhan hän kasvaa ja ymmärtää."

Tällä hetkellä Ninnu ja Markus Heikkilän perheessä on neljä lasta, joista kaikki muut Elmeriä lukuunottamatta ovat syntyneet sairaalassa.

Anne Rikama, Matkalla äidiksi, Vauva 12/2012
Kuva: Teija Soini

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Liity kesävauvaa odottavien suljettuun keskusteluryhmään ja ota ilo irti vertaistuesta! <3

Plussasitko? Onnea! Kirjaudu sivustolle ja tule mukaan ryhmään. Voit vaihtaa muiden odottajien kanssa ajatuksia raskaudesta anonyymisti.

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä vauva.fin sisällä. Vain ryhmän jäsenet voivat lukea ryhmän viestejä ja osallistua keskusteluun ryhmässä. Avoimiin ryhmiin voivat liittyä kaikki rekisteröityneet käyttäjät, ja suljettuun ryhmään liittyminen vaatii ryhmän ylläpitäjän hyväksynnän.

Tule mukaan ryhmiin tästä!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Amanda Aho

Synnytystarinaklubissa naiset pääsevät kertomaan kokemuksistaan yleisölle.

Synnytyksessä ei ole kyse vain siitä hetkestä, kun lapsi tulee maailmaan. Se on merkittävä tapahtuma, joka voi vaikuttaa synnyttäjän elämään ja seksuaalisuuteen pitkään.

–  Synnytystarinoita ja synnytyksen merkitystä kaikkinensa vähätellään, doula, seksuaalikasvattaja ja kahden lapsen äiti Anna-Riitta Kässi kuvailee.

Kässi on järjestämässä Suomen ensimmäistä synnytystarinaklubia, jossa naiset nousevat lavalle kertomaan kokemuksistaan. Tapahtuma on jatkumoa lavarunoustapahtumille, joissa jokainen voi päästä esittämään runojaan.

– Tarvitaan tilaisuuksia, joissa synnytyksestään saa kertoa ilman, että joku keskeyttää ja arvottaa sitä. Toivon, että klubi on kuin iso olohuone, jossa voi olla kuin kotonaan ja kuitenkin halutessaan hävitä massaan. Tavata ystäviä, itkeä ja nauraa, tuntea kuuluvansa joukkoon.

Synnytystarinoita ja synnytyksen merkitystä kaikkinensa vähätellään.

Kässi toivoo, että paikalle uskaltautuvat myös odottajat sekä lapsenhankintaa vasta pohtivat.

– Kun tieto ei enää kulje sukupolvelta toiselle eivätkä kylän naiset ole mukana, tarvitaan tällaisia uudenlaisia yhteisöjä.

Sis.klubi järjestetään ensimmäisen kerran Helsingissä Lavaklubilla 11.11.2017.

”Tykkään niin paljon siitä, mitä saan tehdä työkseni, että olen omalla ajallanikin aikamoinen työmyyrä – etenkin nyt, kun olen vielä myös kotiäiti ja teen töitä esimerkiksi päiväuniaikaan. Vesijuoksu ja muu liikkuminen sekä lukeminen maittavat aina, kun maltan irrottautua somesta.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.