Keho ja mieli toipuvat kyllä. Kuva: iStock
Keho ja mieli toipuvat kyllä. Kuva: iStock

Keskenmenosta seurasi myös jotain hyvää.

Olen kokenut kaksi keskenmenoa. Toisen varhaisen, toisenkin ensimmäisellä raskauskolmanneksella, mutta pitkän kaavan mukaan: ensin odotettiin, josko menehtynyt sikiö tulisi itsestään pois. Sitten kokeiltiin lääkkeitä, ja kun yritys epäonnistui, tehtiin kaavinta. Kokemus opetti muutaman asian.

1. Omat tunteet ovat arvaamattomia

Kun lääkäri sanoi, ettei sikiön sydänääniä kuulu, ensimmäinen tunne ei suinkaan ollut pettymys tai suru – vaan häpeä. Ensimmäistä raskauttani yritettiin melkein 1,5 vuotta, mutta kun se lopulta onnistui, kaikki meni hyvin. Tätä toistakin oli toivottu pitkään, ja kun vihdoin tein plussatestin, ei käynyt mielessäkään, että mitään menisi enää pieleen. Kun sitten meni, nolotti ihan valtavasti. Mikä hämmentävä tunne. Mielessäni olin jo ehtinyt kuvitella lapsen ja perheenjäsenen, kokonaisen tulevaisuuden. Jälkeenpäin tuntuu hullulta, mutta vietin lääkärikäynnin jälkeen monta tuntia aikaa yksin ennen kuin sain soitettua kenellekään läheiselleni kertoakseni asiasta. Tunsin itseni täysin typeräksi ja epäonnistuneeksi ja harmitti heidän puolesta, joille olin jo ehtinyt raskaudesta kertoa.

Tunsin itseni täysin typeräksi ja epäonnistuneeksi.

2. Ammattilaisten empatialla on väliä

Pitkäksi venyneen keskenmenon hoidon aikana kohtasin monta kiireistä ja kylmäkiskoista ammattilaista, joille olin ymmärrettävästi epäkiinnostava potilasnumero muiden joukossa. Lääkärin, joka tuijotti tietokonettaan maatessani puolialastomana laverilla ja lateli vaihtoehtoja: lääke vai kaavinta, täällä vai kotona… ihan kuin minä olisin voinut tietää, kuinka tämä asia olisi pitänyt hoitaa. Hoitajan, joka heräämössä tiuskaisi, että miksi itken, ja toisen, joka kärsimättömänä osastolla kyseli, eikö mieheni jo pääsisi hakemaan minua pois. Mutta oli myös sen ensimmäisen ultran tehnyt lääkäri, jonka lämpimät sanat muistan aina ja hoitaja, joka lääkkeen annon jälkeen vei hetkeksi juttelemaan ja kysyi, pärjäänkö. Sillä ystävällisyydellä oli valtava merkitys siinä hetkessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

3. Läheisten sanat ja eleet merkitsevät

Kun pääsin yli ensijärkytyksestä, jouduin häkeltymään läheisteni ja ystävieni sanoista ja eleistä. Ihmiset ovat oikeasti käsittämättömän ihania. Muistan jokaisen lohduttavan lauseen, halauksen ja ystävän ulkomailta(!) lähettämät kukat. (Ne ilahduttivat niin paljon, että olen sen jälkeen lähettänyt itse enemmän kukkia kuin koskaan sitä ennen.) Oli todella tervehdyttävä kokemus olla sellaisen myötätunnon ja rakkauden kohteena. Kerran koettuaan sellaisen sitä haluaa jakaa eteenpäin lopun elämäänsä. Uskon, että olen ollut paljon parempi kohtaamaan ystävieni keskenmenoja ja muita suruja sen jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

4. Puhuminen kannattaa

Kun palasin lyhyen sairausloman jälkeen töihin, päätin kertoa avoimesti, miksi olin poissa ja mitä tapahtui. Kerrottuani keskenmenosta tuntui, että joka toinen naispuolinen tuttavani avautui omastaan. Vaikka tilastollisesta mahdollisuudesta saada keskenmeno kerrotaan joka paikassa, sen kokeneiden määrä yllätti silti. Olen vuosien varrella puhunut keskenmenoista ihmisten kanssa varmasti paljon enemmän kuin kahdesta hyvin päättyneestä raskaudestani. Monelle kokemukseni on ollut ikään kuin lupa puhua omastaan. Ja sille puhumiselle on ollut iso tarve.

Kerrottuani keskenmenosta tuntui, että joka toinen naispuolinen tuttavani avautui omastaan.

5. Keho ja mieli toipuvat, kun antaa luvan surra

Koska keskenmeno on niin valtavan yleinen ja tavallinen asia, aika pian tuli myös olo, että sitä ei ole oikeutta tai syytä surra. Sitähän tapahtuu kaikille! Ja monille tapahtui lukuisia kertoja tai paljon myöhemmässä vaiheessa raskautta kuin itselleni. Joskus, kun olin jo saanut toisen lapseni, kävin fysioterapeutilla vauvan kanniskelusta kipeytyneen selkäni kanssa. Fysioterapeutti kysyi, haluaisinko vielä lisää lapsia, ja puheeksi tuli keskenmenoni. “Huomaatko, että koko alaselkäsi jännittyy, kun mainitset asiasta”, hän huomautti. Ei suru mihinkään kadonnut, ennen kuin annoin itselleni luvan surra.

Vierailija

Itse olen kokenut keskenmenon rv 10, rv 8 ja vielä kohtukuoleman rv 24 ennen pikkuprinsessaa. Tässä tekstissä on paljon samaa jota itse koin eli lääkäreiden ja hoitajien sanat...toiset olivat kylmiä ja toiset maailman empaattisempia. Ja kylmimmät sanat muistaa samoin kuin lämpimämmät. Kun lääkäri toteaa "sydän ei syki enää, ota lääkkeet ja mene kotiin." Toisaalta juuri tuo avoimuus kaikille tapahtuneista avasi uuden maailman eli tuntui että joka perheessä oli joku keskenmenon tai kohtukuoleman kokenut. Elämässä mikään ei ole itsestään selvää tällaisten kokemusten jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla