Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Keskenmeno herättää tunteita, joita ei osaa etukäteen kuvitella.

Rapsuttelen kainaloon kömpineen pörröpään niskaa ja mietin, miten älyttömästi voi pientä ihmistä rakastaa. Sillä on hauskimmat jutut, viisaimmat silmät ja vilpittömimmät halaukset.

Miten olemmekin saaneet juuri tällaisen tyypin elämäämme? Ajatusta seuraa toinen, kovin ristiriitainen. Eihän meidän pitänyt tätä lasta alun perin saadakaan.

Keskenmeno herättää tunteita, joita en osannut etukäteen kuvitella. Luulin, että ensin tulisi suru. Tulikin häpeä. Ihmeellinen nolouden ja epäonnistumisen kokemus. Mitä olin oikein mennyt itsestäni kuvittelemaan? Miten kertoisin asiasta läheisille, jotka jo iloitsivat tulevasta vauvasta?

Sitten tuli vaihe, jossa pahinta oli herääminen aamulla. Muutaman sekunnin unen sekainen kuvitelma entisestä ja sitten vatsanpohjaan jysähtävä tyhjyys: ai niin, olen yhä raskaana, mutta odottamani ei ole enää elossa. Viikon verran odottelua. Lääkkeet. Odottelua. Toimenpide nukutuksessa.

Luulin, että ensin tulisi suru. Tulikin häpeä.

Vähiten osasin kuitenkin odottaa, mitä sitten tapahtui. Surkeimmalla ja heikoimmalla hetkelläni yritin olla reipas, mutta ystävät, sukulaisnaiset ja jopa työkaverit osoittivat, ettei tarvitse.

Muistan yhä kaikki ne viestit, jaetut kokemukset ja eri hetkissä käymäni keskustelut, jotka osoittivat sellaista empatiaa ja rakkautta, että se kantaa yhä. Se opetti myös itselleni paljon siitä, kuinka voin lohduttaa toista surussa.

Yksittäisenä hetkenä muistan äitini halauksen ja kuiskauksen: “Kyllä sinä Maija vielä sen lapsen saat.”

Olen itse samanlainen lapsi kuin oma poikani: keskenmenon jälkeen saatu yllätys.

Vauva-lehden pääkirjoitus 11/2018

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.