Lauran vauva kuoli kohtuun raskausviikolla 24. 

”Vauvan laskettu aika oli 2.12.2018. Kaikilla neuvolakerroilla sekä ultraäänissä kaikki oli aina hyvin, syke kuului vahvasti. Sukupuoltaan vauva ei paljastanut, vaikka olisimme halunneet tietää.

Minulla on kaksi vanhempaa poikaa, kuusi- ja kaksivuotiaat. Vitsailimme raskausaikana, että rajusta pahoinvoinnista voisi päätellä, että kolmas lapsemme tulee olemaan tyttö.

Heinäkuussa helteiden aikaan vointini alkoi heiketä. Olin todella väsynyt. Hemoglobiini ja verenpaine tippuivat joka tarkastuskäynnillä. Ne kuitattiin anemiaksi ja kuivumiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elokuussa neuvolassa vauvan sydänäänet eivät kuuluneet, ja minun piti lähteä tarkistuttamaan ne päivystykseen. Lääkäri ja terveydenhoitaja lohduttivat, että jospa ne kuuluisivat, kun pääsen Tyksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Menin ultraan hiukan pelokkaana. Katsoin ruudulta vauvan sydäntä, joka ei liikkunut. En uskaltanut sanoa ääneen mitään, vaan odotin lääkärin vielä sanovan, että kaikki olisi hyvin. Kun hän sitten sanoi, että valitettavasti vauva on menehtynyt, menin shokkiin.

”Katsoin ruudulta vauvan sydäntä, joka ei liikkunut. En uskaltanut sanoa ääneen mitään, vaan odotin lääkärin vielä sanovan, että kaikki olisi hyvin.”

Olin epäuskoinen ja huusin itkuisena: Ei, tämä ei ole totta! Eihän se mitenkään voinut olla totta; olihan raskaus jo viikolla 24.  Minulla ei ollut ollut vuotoja tai muita merkkejä vauvan menehtymisestä. Mikään hälytyskello ei ollut soinut. En ollut tuntenut vauvan kuolemaa sisälläni.

En kulje tämä kuollut vauva mahassa yhtään kauempaa, enkä aio synnyttää sitä, enkä halua edes nähdä sitä, huusin sairaalahenkilökunnalle. Se oli kauheaa, mutta pakokauhu, suru ja viha saivat minut sanomaan asioita, joita en ajatellut loppuun asti.

Jäin osastolle. Ilmoitin läheisimmille ihmisille, että jouduin jäämään sairaalaan ja joudun synnyttämään vauvani kuolleena. Synnytys käynnistettiin samana iltana Cytotec-tableteilla. Vuorokauteen ei tapahtunut mitään. En halunnut ketään vierailemaan sairaalaan, juttelin vain hoitajien kanssa.

Sairaalapappi tuli huoneeseeni. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi: Nyt sinulle on käynyt niin, että sinun lapsesi on kuollut sinun kohtuusi. Ne sanat viilsivät syvältä sydämestäni. Itkin ja kielsin: Älä sano sitä ääneen! Mutta jonkun se oli pakko sanoa ääneen. Kun sanoin itse ensi kerran ääneen lapseni kuolleen, se oli tuskaisen vaikeaa. Mutta vasta silloin uskoin, että asia oli todella tapahtunut, se oli totta.

Seuraavana yönä heräsin supisteluihin. Sitten kaikki kävikin nopeasti: muutaman tunnin päästä, kello 3.20 aamuyöstä, synnytin vauvani. Tyttäreni oli pieni. Hän syntyi raskausviikolla 24+3. Hän painoi 805 g ja oli 29 cm pitkä.

Ensin en uskaltanut katsoa häntä ja kysyin kätilöltä, uskallanko. Hän sanoi rehellisesti, että vauva on tummunut, mutta muuten kyllä ihan vauvan näköinen. Kysyin: Onko vauva tyttö vai poika? Tyttö, kätilö vastasi. Silloin tuli vaistomainen reaktio ottaa vauva syliin – minun oma pieni tyttöni. Hän oli niin nätti tyttövauva. En voinut käsittää, miksi hänet otettiin minulta pois. En edes osannut oikein itkeä juuri silloin.

" Hän oli niin nätti tyttövauva, enkä voinut käsittää, miksi hänet otettiin minulta pois", Laura kertoo.
" Hän oli niin nätti tyttövauva, enkä voinut käsittää, miksi hänet otettiin minulta pois", Laura kertoo.

”Hän oli niin nätti tyttövauva. En voinut käsittää, miksi hänet otettiin minulta pois.”

Kätilö tutki istukan ja sanoi sen olevan hieman repaleinen. Näin, että ulos oli tullut myös suuria verihyytymiä. Kätilö kapaloi vauvan, ja hänet vietiin pois. Kätilöt, hoitajat ja sairaalapappi olivat todella empaattisia, he tekivät kauheasta kokemuksesta niin siedettävän kuin suinkin pystyivät.

Muut lähtivät synnytysosastolta vauvojen kanssa, minut kärrättiin pyörätuolissa huoneeseeni: jäljellä ei ollut muuta kuin tyhjä syli. Menin suihkuun ja itkin ääneen. Ainoa, mitä minulle jäi, oli vauvani tuoksu omalla ihollani, ja sekin minun piti pestä pois.

Kun tulin kotiin, kerroin kuusivuotiaalle pojalleni, että äiti synnytti sairaalassa pikkusiskon. En ikinä unohda pojan innostunutta ilmettä. Minun oli kuitenkin jatkettava kertomalla, että pikkusisko oli niin pieni, että hänen piti mennä taivaaseen. Itkimme hiukan yhdessä.

Kerroin pojalleni, että siskon kuolemasta saa olla surullinen, mutta vauvalla on taivaassa kaikki hyvin. Poika yhä kysyy vaikeita kysymyksiä: Miten pikkusisko meni sinne taivaaseen? Millaista siellä haudassa on? Yritän kertoa mahdollisimman lohduttavia vastauksia. Kaksivuotias osoittaa välillä vatsaani ja sanoo: Äidin masussa vauva. Vastaan, että ei ole enää vauvaa äidin masussa.

Toipuminen on ollut raskasta. Alkuun heräilin yöllä, enkä saanut nukuttua, vaan varmistin, että poikani hengittävät. En uskaltanut mennä esimerkiksi kauppaan, koska pelotti, että alan itkemään. Mitä, jos joku näkee mahani kadonneen ja kysyy vauvasta tai tulee onnittelemaan? Siksi kerroin vauvani kuolemasta esimerkiksi omalla Facebook-seinälläni. En halunnut salata asiaa.

”Mitä, jos joku näkee mahani kadonneen ja kysyy vauvasta tai tulee onnittelemaan?”

Kävin myös terapiassa, mutta eniten koin saavani lohtua papin kanssa juttelemisesta jo sairaalassa. Minulle oli tärkeää tietää, että lapseni on taivaassa, vaikka kukaan ei osaakaan vastata, miksi vauva annettiin minulle vähäksi aikaa ja sitten otettiin pois. Kävin asiaa eniten läpi äitini ja muutaman läheisen ystävän kanssa.  Mitä enemmän vauvan kuolemasta puhuin, sitä selkeämmin ymmärsin, että tämä meni nyt näin, tämä tapahtui minulle.

Pelkäsin hautajaisia. Pelkäsin, että romahdan. Pahinta oli nähdä uurna, silloin itkin rajusti. Halusin huutaa, että miksi lapseni on tuolla, kun hänen pitäisi olla sylissäni. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, paikalla olivat vain minä, vauvan isä ja pappi. Sen jälkeen tuntui kuin rauha olisi laskeutunut sydämeeni.

Itken vieläkin päivittäin ja tulen aina kaipaamaan tätä lasta. Olen kuitenkin hyväksynyt, että näin vain kävi ja minun on elettävä asian tämän asian kanssa lopun elämääni. Arvostan äärettömästi sitä, että olen ollut niin onnekas, että olen saanut kaksi tervettä lasta. Kaiken tämän jälkeen se tuntuu todelliselta ihmeeltä.”

Vierailija

Kyyneleet rupesivat valumaan tätä juttua lukiessa. Otan osaa. Pieni on nyt enkelinä taivaassa, taivaan kirkkain tähti joka suojelee teitä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla