Perheelle keskenmeno on lapsen kuolema, mutta muut ihmiset eivät sitä aina ymmärrä, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelman psykologi Leea Mattila.

Keskenmeno on yleinen, mutta siitä vaietaan. Keskenmenon raskauden varhaisessa vaiheessa kokee Suomessa noin 10 000 perhettä joka vuosi.

Perheelle keskenmeno on lapsen kuolema. Tätä ei aina huomioida.

Keskenmeno aiheuttaa usein monia vaikeita tunteita: surua, haikeutta, vihaa, syyllisyyttä, katkeruutta, häpeää ja pelkoa. Naisesta voi tuntua, että omassa kropassa on jotain vikaa, kun raskaus ei onnistu. Toiveet ja unelmat vauvasta ja omasta vanhemmuudesta tulevat äkkiä murskatuiksi ja menetys on aivan todellinen ja järkyttävä. On pakko kohdata vanha sanonta: Lapsia saadaan, ei tehdä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiintymys alkaa jo varhain. Positiiviseen raskaustestiin mennessä vanhemmat ovat saattaneet jo pitkään haaveilla tulevasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Surun määrä ei riipu raskauden kestosta. On hyvin loukkaavaa, jos joku vähättelee tai mitätöi keskenmenon surua ja käskee piristyä. Surulla on merkitys: se auttaa sopeutumaan menetykseen ja raivaa tilaa uusille asioille elämässä.

Keskenmenon jälkeen uutta raskautta saattaa leimata huoli ja varuillaan olo. Pelko lapsen menettämisestä voi jäytää koko raskauden ajan. Se saattaa myös hidastaa tunnesuhteen luomista mahassa kasvavaan vauvaan.

Hoitamatta jäänyt, kapseloitunut menettämisen tuska voi tulla myöhemmin esiin masennuksena. Sen tiedetään altistavan alavireisyydelle, joka voi tutkimusten mukaan jatkua jopa vielä senkin jälkeen, kun on synnyttänyt terveen lapsen.

Keskenmenon kokeneelle toivon myötätunnon kokemuksia ja lohtua. Menetystä saa ja pitää surra.

Siksi kehotan sinua: puhu, pura, itke ja muistele. Kertomalla autat myös muita saman kokeneita. Toiveikkuus herää vähitellen, kun uusi raskaus alkaa. Tarkka raskauden seuranta ja ylimääräiset ultratutkimukset voivat olla avuksi herkälle mielelle.  

Käsittele tunteet ajoissa

  1. Hae tukea, toivut paremmin. Käy tunteitasi läpi puolison, ystävän tai asiantuntijan kanssa.
  2. Käänny vertaistuen piiriin. Suomessa toimivat Käpy- ja Simpukka-yhdistykset, joiden kautta voit löytää vertaistukea.
  3. Ota aikaa. Menetyksen kanssa oppii elämään vähitellen, ajan kuluessa.
  4. Anna myös puolisolle aikaa. Jokaisen suru ja siitä toipuminen on yksilöllistä. Puolisoilla voi olla eri keinot ja eri tahti käsitellä asiaa.

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Emmi1990

Sain keskenmenon ensimmäisessä raskaudessa. Raskaaksi oli yritetty tulla jo piiiitkän aikaa joten ilo oli ylimmillään kun vihdoin onnistui. Vain muutama viikko positiivisen jälkeen, kesken työpäivän, alkoi hirveä selkäkipu ja verinen tiputtelu. Soitin paniikissa neuvolaan vaikka olikin aika iltapäiväksi. Sanoivat että on ihan normaalia vuotaa alkuraskaudessa mutta iltapäivällä tarkistetaan. Ultratessa ei sitten löytynyt ketään ja lähettivät kotiin, epäily kohdunulkoisesta ja seuraavalle päivälle tarkistus. Illalla vatsakipu paheni erittäin kovaksi ja vuoto voimistui. Lähdin ambulanssilla sairaalaan. Minua tutki kätilöt ja lääkärit, ultrattiin ja ihmeteltiin, olin tiputuksessa, ilman ruokaa ja nesteitä. Kunnes. Ei kohdunulkoista, keskenmeno. Saat ruuan ja sitten voit mennä kotiin. En muista lääkärin sanoista muuta kuin että nyt heti vaan uutta yrittämään, onnistuu helposti. Itkin monta päivää, kunnes suutuin erään silloisen ystäväni, joka oli vahinkoraskaana, kommentista: ajattelitko sen muka jo vauvana? Ja kyllä hänellä on niiin rankkaa kun hän on raskaana ja maha on iso. Kuinka kehtasi?! Minäkin olisin halunnut ison mahan, se olisi ollut palkkio pitkään jatkuneen yrityksen ja epäonnistumisen jälkeen. Ja kyllä, totta helv***ssä ajettelin sen jo vauvana! Pian, liian pian, olin uudestaan raskaana, juuri niinkuin lääkäri oli sanonut, nyt se onnistui helposti. Raskaus sujui hyvin vaikka huoli varjosti mieltäni. Elokuussa vihdoin sain esikoisen syliin, terveenä, huutavana käärönä.

Vierailija

Kaksi keskenmenoa melko "myöhään", rv11+ ja rv12+. Vaikeita kokemuksia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vaikka minulla on kaksi lasta nykyään, mietin näitä menetyksiä usein. Nuorimman lapsen raskaudessa sain lapsen menettämisen pelosta niin voimakkaita ahdistuskohtauksia, että jouduin kuukausien sairaslomalle. En nukkunut, sain itkukohtauksia, kävin psykiatrin juttusilla. En suostu voimakkaan pelon vuoksi kolmanteen lapseen, sillä en kestäisi yhtään menetystä enää.

Sanovat että keskenmeno on helpompi jos on jo lapsi, mutta paskat. Siinähän se todiste on nenän edessä, mitä menetti. Vaikken koskaan tuntenut kuolleiden lasteni liikkeitä, olin heidän äiti. Ja se vähättely "noilla viikoilla, sehän oli solumöykky", vain pahensi asiaa. Ei ikäänkuin ollut lupa surra. Kunpa joku olisi niinä mustina hetkinä vain sanonut että itke vaan, kamala asia. Sen sijaan että yritettiin kliseitä "uutta putkeen vaan", "sillä oli joku tarkoitus, että varmasti vammainen" yms. Minulle he olivat lapsia jo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla