Kati oppi pelkopolilla kaksi asiaa: ei haittaa jos pelkää ja helpottaa, kun pelostaan puhuu ääneen.

Toukokuun aurinko lämmitti suloisesti auton ikkunoiden läpi, kun­ Kati ajoi töistä mustalla farmari-Toyotallaan hakemaan nelivuotiasta Peppiä päiväkodista. Ajaessaan hän kuunteli toisella korvalla Radio Aallon Ellen Jokikunnasta ja Ari Hurstia, jotka puhuivat jotakin naisen tehtävästä synnyttää.

Yhdessä hetkessä se iski: Kati tajusi äkkiä pelkäävänsä kuollakseen synnyttämistä. Vasta nyt, lähes 30. raskausviikolla, hän­ yhtäkkiä ymmärsi, että voisi joutua synnyttämään toisen lapsensa alakautta. Esikoinen Peppi oli syntynyt sektiolla etisen istukan takia, ja Kati oli jostakin syystä tuudittautunut ajatukseen, että toinenkin vauva syntyisi leikkauksella.

– Pelästyin älyttömästi. Tunsin, kuinka kylmä hiki alkoi valua selkääni pitkin. Oli pakko pysähtyä riisumaan takki. Lietsoin itseni hetkessä paniikkiin kun mietin, kuinka pystyisin selviämään tulevasta koitoksesta.

Synnytyksen jälkeinen romahdus

Neljä vuotta aikaisemmin esikoista odottaessaan Kati ei osannut vielä pelätä. Ei edes silloin, kun raskauden puolivälissä selvisi, että hänen istukkansa oli suoraan synnytyskanavan edessä ja ainoa mahdollinen synnytystapa olisi sektio. Jaaha, ollaan loppuraskaus sitten hissukseen, hän ajatteli.

Leikkaus sujui hyvin. Hieman ennen aikojaan syntynyt pieni tyttövauva oli ihana. Mutta heräämössä Kati romahti. Hän itki, eikä itku loppunut.

– Olin odotusaikana kieltäytynyt ajattelemasta, että raskaus voisi keskeytyä tai vauva syntyä keskosena. Tai että leikkauksessakin jokin voisi mennä pieleen. Järkytyin ajatuksesta vasta vauvan syntymän jälkeen.

Kotonakin oli vaikeaa. Tuore äiti pelkäsi vauvan hoitamista, ja ilman siskonsa, anoppinsa ja muiden läheisten apua Kati ei olisi selvinnyt vauva-arjen alusta.

– Ja minä olin sentään ollut sairaanhoitajana vastasyntyneiden osastolla! Muutaman viikon kuluttua hormonimyrskyni onneksi rauhoittui. Aloin nauttia äitiydestäni joka päivä enemmän.

Pitkä odotus – ja pelko

Toisen lapsen odotus ei alkanut helposti. Kului yli kolme vuotta, ennen kuin Kati sai kaivaa Pepin vanhat vauvanvaatteet esille ja laskostaa kaappiin odottamaan pikkusisarusta.

Kun raskaus sitten viimein alkoi,­ Kati kukoisti. Hänestä oli mukavaa odottaa kesävauvaa, käydä töissä ja golfaamassa ja leikkiä Pepin kanssa iltaisin. Edellisen synnytyksen babyblues oli vain kaukainen muisto.

Kunnes koitti se leppeä toukokuun päivä, jolloin kaikki muuttui yhdessä hetkessä.

Viikkojen edetessä pelko otti Katista yhä tiukemman otteen. Se herätti hänet öisin painajaisiin.­

Viikkojen edetessä pelko otti Katista yhä tiukemman otteen. Se herätti hänet öisin painajaisiin, joissa vauva jäi jumiin synnytyskanavaan, eikä kukaan auttanut.­ Kati yritti olla herättämättä muuta perhettä, hiippaili takkahuoneeseen ja tuijotti jumppapallon päällä televisiosta Teho-osastoa tai vain ikkunasta ulos, yrittäen karkottaa ahdistavia ajatuksia.

– En pelännyt kipua vaan sitä, että menettäisin kontrollin, saisin synnytyksen aikana paniikkikohtauksen. Tai että en osaisi ponnistaa. Tai että joutuisin ensin päiväkausiksi synnyttämään ja lopulta päädyttäisiin kuitenkin leikkaukseen.

Pelko ei hellitä

Kati yritti uskotella itselleen, että hän pärjää hyvin, mutta pelko ei hellittänyt. Ainut mikä pyöri mielessä oli, että hän ei selviäisi synnytyksestä ikinä. Uudelleensynnyttäjänä hän ei päässyt edes synnytysvalmennukseen, vaikka omasta mielestään oli ensikertalainen.

Katin vatsa oli paisunut valtavaksi palloksi. Neuvolan arvio, jonka mukaan vauva olisi isokokoinen, ei ollut omiaan helpottamaan hänen oloaan.

– Kauhuissani päättelin, että minun tuurillani vauva olisi varmaan viisikiloinen.­ Sairaanhoidon ammattilaisena tiesin liiankin hyvin, mikä kaikki voi synnytyksessä mennä pieleen.

Välillä Kati puhui peloistaan miehelleen. Tämä vastasi, että hei, kaikki muutkin siitä selviävät. Kyllä sinäkin.

”Ajattelin, että minä en alakautta synnytä. Hankin sen sektion millä keinoin tahansa.”

Synnytystapa-arviossa Kati yritti vakuuttaa lääkärille, että hänen olisi saatava sektio. Lääkäri oli eri mieltä: lapsi oli normaalin kokoinen ja Kati pärjäisi synnytyksessä hyvin.

– Ajattelin, että sanoo mitä sanoo, minä en alakautta synnytä. Hankin sen sektion millä keinoin tahansa.

Pelostaan huolimatta Kati yritti esittää reipasta. Ja tunsi samalla olonsa noloksi. Hänhän oli itse halunnut tätä vauvaa. Ehkä pitäisi vain kieltää koko pelon olemassaolo, myös itseltään.

Viime hetkillä, viikolla 38, Kati varasi lopulta ajan sairaalan pelkopolille. Täytellessään kotona kyselykaavakkeita hän alkoi ensimmäistä kertaa tuntea olonsa vähän rauhallisemmaksi. Tuntui helpottavalta kirjoittaa tunteistaan paperille.

Pelkopolin kätilö oli nuori, mutta vaikutti Katista pätevältä. Kati pommitti häntä kysymyksillä: Mitä tapahtuu, jos en osaa synnyttää? Mitä, jos olenkin syöksysynnyttäjä? Voinko revetä niin pahasti, ettei kukaan saa paikattua minua enää kasaan? Ehtivätkö kaikki synnyttäjät saada kipulääkitystä ajoissa?

He puhuivat myös siitä, miten tärkeää on, että yhteistyö kätilön kanssa sujuu hyvin.

Kati arvosti sitä, ettei kätilö sievistellyt asioita. Hoitaja kertoi, ettei synnytykseen ole olemassa valmista kaavaa, jokainen synnytys on erilainen. Kati sai lopuksi kirjoittaa listan toivomastaan kivunlievityksestä ja synnytysasennosta.

Seuraavat päivät Kati kävi sisäistä kamppailua. Häntä pelotti, kyllä. Mutta jos hän ei nyt yrittäisi alatiesynnytystä, hän saattaisi katua­ asiaa myöhemmin. Kati ahmi synnytyspelkoa käsitteleviä kirjoja, joissa vakuutettiin, että synnytys on maailman luonnollisin tapahtuma.

Naapurissa asuva Reetta kannusti ystäväänsä synnyttämään alakautta.

– Ystävien ja ylipäänsä muiden naisten asenne merkitsee synnytyskammoiselle­ paljon. Toisen pelkoa ei pidä vähätellä, mutta rohkaisu on tärkeää, Kati sanoo.

Sen sijaan sairaalassa ehdotetut mielenhallintakeinot, kuten rentoutusmusiikki, eivät toimineet. Aaltoilevan meren kuunteleminen aiheutti Katille vain pissahädän.

– Lopulta päätin uskaltautua synnyttämään alakautta. Tuudittauduin ajatukseen, että jos menen aivan paniikkiin, saan sektion, vaikka tosiasiassa kukaan ei sellaista luvannutkaan.

”Olen ylpeä siitä, että uskalsin”

Kun synnytys alkoi, Kati oli lopulta helpottunut. Hän oli valvonut kolme yötä harjoitussupistusten kourissa, ja nyt odotus päättyisi, pieni nyytti olisi pian hänen sylissään.

Synnytys eteni hitaasti, mutta Kati ei sitä tajunnut. Hän oli lukenut, miten nainen on synnyttäessään omassa maailmassaan, ja juuri sellaiselta hänestä tuntui. Pahimmat kivut hän kesti ajattelemalla seuraavaa taukoa supistusten välissä. Epiduraali helpotti oloa ja antoi tilaisuuden levähtää.

”Sysäsin pelon taka-alalle ajattelemalla syntyvää vauvaa. Minun jaksamiseni oli myös lapsen etu.”

– Muistan miettineeni, että hoidan tämän kunnialla läpi. Halusin koko ajan tietää, mitä tapahtuu ja kuinka valmistautua seuraavaan vaiheeseen. Siihen keskittyminen auttoi minua. Sysäsin pelon taka-alalle ajattelemalla syntyvää vauvaa. Minun jaksamiseni oli myös lapsen etu.

Ponnistaminen kesti lopulta tunnin, sillä Penni oli tulossa maailmaan hieman väärässä tarjonnassa. Loppuvaiheessa tarvittiin avuksi imukuppia. Suloinen, kolme- ja puolikiloinen tyttövauva oli aivan siskonsa näköinen ja vei heti Katin sydämen. Tällä kertaa hän oli valmis äidiksi saman tien.

Synnytyksen jälkeen Kati oli heikossa kunnossa, mutta henkisesti vahvempi kuin pitkään aikaan.

– Olen ylpeä siitä, että uskalsin. Tunsin itseni voittajaksi, enhän antanut pelolle kokonaan valtaa.

Kodin seinällä riippuvassa mustavalkoisessa valokuvataulussa Kati esittelee ylpeänä paljasta vauvavatsaansa. Kuva on otettu juuri ennen­ Pennin syntymää. Toisessa kuvasuurennoksessa, lähiotoksessa, Peppi nojaa silmät suljettuina äidin pyöreään mahaan. Lapset ovat Katille elämän keskipiste.

Katia ei enää hävetä oma pelkonsa. Synnytyspelon taustalla voi olla monia,­ tiedostamattomiakin syitä. Hän on oivaltanut, että synnytys ei ole suoritus tai kilpailulaji, josta selviydytään hyvin tai huonosti.

Monet ajattelevat sairaalan pelkopolin olevan paikka, jossa sektiota hakevat käännyttämällä käännytetään alatiesynnyttäjiksi.

Katille keskustelu ammattilaisen kanssa toimi lopulta hyvin.

– Opin siellä kaksi tärkeää asiaa: Ei haittaa, jos pelkää. Ja helpottaa, kun pelostaan puhuu ääneen.

Pelkopolilla saa käydä myös synnytyksen jälkeen puimassa tapahtunutta.

– Jos vielä synnyttäisin, pelkäisin varmasti, mutta en enää samalla tavalla. Käytin paljon voimavaroja pelkäämiseen, ja sekin pitää hyväksyä. Nyt tiedän itsestäni paljon enemmän kuin ennen.

Vauva 4/2015

Suomen kesä voi yllättää, ja mittari voi kivuta keväälläkin hellelukemiin. Vaikka lämpö on ihanaa, raskausaikana se saattaa koetella normaalia enemmän.

Moni odottaja kokee, että helteellä olo on lähinnä tuskaisa. Yleisiä oireita ovat myös kohonnut verenpaine ja jalkojen turvotus. Niihin voi vaikuttaa esimerkiksi ruokavaliolla ja juomalla tarpeeksi.

Lukijamme vinkkaavat – näin helpotat oloa helteellä:

  • Juo tarpeeksi vettä!
  • Ei ylimääräisiä touhuja.
  • Pukeudu kevyesti luonnonmateriaaleihin. Kotona voi olla vaikka alusvaatteissa tai kääriytyneenä ilmavaan huiviin.
  • Kastele ohut lakana ja mene sen alle. Tai laita märkä pyyhe päähän.
  • Älä käytä kodinkoneita, jotka kuumentavat huoneilmaa, kuten imuria ja kuivausrumpua.
  • Katso Netflixiä ja syö vesimelonia.
  • Hakeudu mahdollisuuksien mukaan varjopaikkoihin.
  • Avaa yöllä kaikki ikkunat levälleen.
  • Pidä aina sumutinpullo tai jokin ”löyhytin” mukana.
  • Mene rannalle, kävele rantavedessä.
  • Ole kotona alasti tuulettimen vieressä.
  • Nauti! Kölli päivät auringossa, eipähän palele.
  • Laita autossa ilmastointi täysille.
  • Käy suihkussa.
  • Laita pihalle tai parvekkeelle pieni uima-allas.
  • Harrasta kevyttä kävelyä ja uimista.
  • Hengaile kellarissa tai kauppojen pakastealtaiden luona – myös maito- ja lihahyllyt hohkavat viileyttä.
  • Nosta jalat koholle.
  • Ryhdy vesisotaan.
  • Pue vain bikinit päälle.
  • Syö jätskiä välipalaksi.
  • Ota pitkät päiväunet.
  • Lepää sohvalla tai aurinkotuolissa.

Vinkit saatu Vauvan Facebookista ja Aihe Vapaa -keskustelupalstalta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Jenni Dahlmanin esikoispoika täytti maaliskuussa vuoden. Pian hänestä tulee isoveli. Kuva: Antti Hämäläinen
Jenni Dahlmanin esikoispoika täytti maaliskuussa vuoden. Pian hänestä tulee isoveli. Kuva: Antti Hämäläinen

Jenni Dahlmanin ja Ossi Väänäsen toinen lapsi syntyy kesän lopulla. 

Jenni Dahlmanista, 36, tulee loppukesästä kahden lapsen äiti. Hänen puolisonsa, entinen jääkiekkoilija Ossi Väänänen, 37, kertoi asiasta tänä aamuna MTV:n Huomenta Suomi -ohjelmassa

– Kyllä kiirettä kotona riittää, ei siellä kerkeä syljeskelemään kattoon. Myöhemmin kesällä, kun toinen saapuu, kiireitä on vielä enemmän. En epäile yhtään, etteikö arki muuttuisi, mutta odotan innolla, Ossi kertoi. 

Jennin ja Ossin esikoispoika syntyi maaliskuussa 2017. Perhe asuu Espoossa. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.