Kun Heidi odotti kaksosia, hänen hartain toiveensa oli, etteivät he syntyisi vielä. Lapsivedet menivät raskausviikolla 24.

Heidi herää yöllä sairaalassa supistuksiin.

– Voi kunpa vauvat eivät syntyisi vielä, on hänen ensimmäinen ajatuksensa.

Raskausviikkoja on takana vasta 28, ja kolme kuukautta ennen laskettua aikaa moni asia on lapsen kehityksessä vielä kesken. Jos vauvat syntyvät nyt, he tuskin pystyvät hengittämään omin avuin, heidän nestetasapainonsa on haavoittuva ja heidän aivojensa hentoihin hiussuoniin tulee helposti verenvuotoja.

Heidin hartaasta toiveesta huolimatta synnytys käynnistyy. Hänet siirretään synnytyssaliin, ja henkilökunta alkaa valmistautua synnytykseen.

Heidi on vihainen. Hän on nimenomaan pyytänyt sek­tiota, ja hoitohenkilökunta lääkäriä myöten saa kuulla kunniansa.

Kiukku kumpuaa huolesta. Täysiaikaisen esikoisen synnytys oli pitkä. Miten keskoset jaksaisivat sellaisen rääkin?

On suorastaan ihme, että raskaus oli edennyt niinkin pitkälle. Ennen kuin Heidi alkoi odottaa kaksosia, hän oli ehtinyt kokea useita keskenmenoja. Toisaalta hän tiesi myös, että kaikki voisi mennä hyvin. Heidin ja Teron 9-vuotiaan esikoisen raskaus sujui normaalisti, ja poika syntyi kuin oppikirjan mukaan päivää ennen laskettua aikaa.

Kaksosten raskaus ei sujunut missään vaiheessa odotetusti. Verenvuodot alkoivat viikolla kahdeksan.

Kaksosten raskaus ei sujunut missään vaiheessa odotetusti. Keskenmenohistorian vuoksi Heidi kävi jo raskauden alkuviikkoina yksityisellä lääkäriasemalla ultrassa. Siellä varmistui, että raskaus oli totta, vieläpä tuplaraskaus. Mutta Heidi ei uskaltanut iloita.

Viikolla kahdeksan alkoivat verenvuodot. Silloin Heidi luuli ensimmäisen kerran, että raskaus keskeytyi. Parin viikon päästä verta tuli keskellä yötä niin runsaasti, että koko sänky oli verestä märkä. Silti alkiot sinnittelivät kohdussa. Neljä viikkoa myöhemmin menivät lapsivedet, mutta onneksi vain osittain. Taas alkiot todettiin hyvinvoiviksi, ja kummallakin pojalla oli omassa sikiöpussissaan tarpeeksi lapsivettä. Samalla Heidi oppi uuden
asian: lapsivettä kehittyy koko ajan lisää.

Heidille oli kerrottu, että niin sanottu aktiivihoidon raja on 22 viikkoa. Vasta sen jälkeen keskenmenoa yritettäisiin estää lääkityksellä.

– Minua valmisteltiin pahimpaan monta kertaa, Heidi muistelee.

Hän keskusteli useaan kertaan myös sairaalapastorin kanssa.

Viikolla 24 lapsivedet menivät kokonaan, ja Heidi jäi pysyvästi Naistenklinikalle. Kohdussa kamppailu elämästä oli kovaa, sen Heidi tiesi seuraamalla monitorin lukemia.

– Aina kun sykkeet romahtivat, hoitaja painoi nappia ja väkeä tuli huoneeseen kuin sairaalasarjoissa.

Heidi jutteli pojilleen rauhoittavasti: Koettakaa nyt tsempata. Yhdessä me pärjäämme!

Vaikka Heidi ehti jutella jo anestesialääkärin kanssa, hätäsektioon ei kuitenkaan päädytty. Kaiken kaaoksen keskellä Heidi jutteli pojilleen rauhoittavasti.

– Koettakaa nyt tsempata. Yhdessä me pärjäämme!

Jokainen lisäpäivä ja jokainen lisäviikko oli voitto. Aina ylitettiin jokin rajapyykki, jonka jälkeen poikien selviytyminen hengissä ja terveinä olisi todennäköisempää.

Kun Heidi oli sairaalassa, Tero hoiti kodin ja esikoisen.

– Yritin olla repeämättä hillittömään itkuun, kun Tomi tuli katsomaan.

Kerran Tomi kysyi suoraan, syntyvätkö vauvat vai kuolevatko he. Se oli suora ja oleellinen kysymys, johon Heidi yritti vastata yhtä suorasti, mutta silti rauhoittavasti.

– Kerroin niin kuin asiat ovat, että voi olla että vauvat syntyvät tai sitten he voivat kuolla. Tein selväksi, että kaikesta huolimatta äiti ei kuole.

Oli myös pieniä hyviä hetkiä, kun kaksosten potkut tuntuivat niin voimakkaina, että Tero ja Tomikin saattoivat tuntea ne.

Samu syntyi ensimmäisenä. Pikkiriikkinen hiljainen poika siirrettiin heti toiseen huoneeseen. Heidi näki hänet vain vilaukselta. Vastasyntynyttä hoiti eri tiimi kuin meneillään olevaa toisen lapsen synnytystä. Ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen kukaan ei ehtinyt vastata Heidin kysymyksiin.

– Onko vauva hengissä? Onko se poika?

Hän kuuli viereisestä huoneesta vaimeaa, oudon kuuloista itkua, jollaiseen hän ei ollut tottunut.

– Se oli pientä känähtelyä, ei tuttua pitkää yhtäjaksoista parkua.

Pian varmistus tuli myös hoitohenkilökunnalta: poika oli elossa ja voi olosuhteisiin nähden hyvin.

Synnytys jatkui.

Onneksi Tero oli ehtinyt paikalle ja hän oli Samun mukana, kun poika vietiin letkuissa ja johdoissa vastasyntyneiden tehohoitoyksikköön toiseen rakennukseen.

Sitten kuului kova poksaus.

– Tunsin miten sisälläni värähti, kun Juhon sikiöpussi pamahti rikki.

Samalla hetkellä Juhon sydänäänet romahtivat. Lääkäreitä ja hoitajia tulvi huoneeseen, ja Heidiä alettiin valmistella taas kerran hätäsektioon. Samalla alatiesynnytys oli täydessä käynnissä ja Heidiä pyydettiin ponnistamaan.

– Se oli ihan sekavaa, en tiennyt leikataanko vai synnytetäänkö.

Lääkäri paineli Heidin vatsaa ja sai kiinni Juhon jalasta. Niin Juhokin saatiin maailmaan turvallisesti, vaikkakin jalat edellä.

Huoneessa oli kaksi keskoskaappia, niissä kaksi punakkaa poikaa omissa pikku pesissään.

Heidi halusi päästä katsomaan poikia niin pian kuin mahdollista. Välipalan ja suihkun jälkeen Tero työnsi hänet pyörätuolissa teholle. Vaikea raskaus ja hurja synnytys olivat vieneet äidin voimat. Seisominen huimasi.

Heidi tiesi suunnilleen mitä odottaa. He olivat käyneet etukäteen tutustumassa vastasyntyneiden teho-osastoon. Silloin Heidi oli järkyttynyt niin paljon, ettei ollut osannut edes kysyä mitään.

– Se näytti niin lääketieteelliseltä ja kliiniseltä, siitä puuttui kaikki hellyys ja läheisyys.

Miltä sama paikka tuntuisi nyt, kun siellä uinuivat heidän omat lapsensa?

Näky huoneessa sai Heidin valtavan iloiseksi. Huoneessa oli kaksi keskoskaappia, niissä kaksi punakkaa poikaa omissa pikku pesissään. Kaappi piti ilmankosteuden pojille sopivana ja oma pikku peitteistä vuorattu pesä säilytti lämmön ja toi kohdunomaista turvaa.

Pojat näyttivät uskomattoman pieniltä. Samu painoi syntyessään 1 320 grammaa ja Juho 1 345, yhteensä he painoivat vain 2 665 grammaa. Heidän vielä keskeneräisiä silmiään peitti side, nenän päällä oli happea kuljettava putki, ja nenän alla teipit pitivät nenä-mahaletkua paikallaan. Siihen letkuun Heidi sai lypsää ensimmäiset tärkeät tipat rintamaitoa.

– Nuo ovat muuten minun poikia, Heidi ajatteli, vaikka ihan erilaisia kuin esikoinen.

Hän olisi halunnut ottaa pojat syliinsä, mutta se ei onnistunut. Hän sai kuitenkin koskettaa ohutta ihoa, sitä peitti untuvainen keskosen nukka. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Hoitaja onnitteli Heidiä ja Teroa.

Onnentoivotukset olivat maltillisia. Kuinka keskosten vanhempia onnitellaan?

He olivat kertoneet raskaudesta vain harvoille.

– Ajattelin, että en kestäisi kaikkea sitä myötätuntoista pahoittelua, jos jokin olisi mennyt pieleen.

Niinpä tuttavat saivat lukea Facebookista kerralla kolme jymyuutista: Heidi oli raskaana, Heidi synnytti, ja lapsia syntyi kaksi. Samalla he saivat kuulla, että pojat olivat syntyneet pikkukeskosina.

Onnentoivotukset olivat maltillisia. Kuinka keskosten vanhempia onnitellaan?

– Mietin itsekin, kuinka paljon uskallan iloita. Minulle oli tärkeää, että henkilökunnan kanta oli selvä: poikien syntymä oli onnittelemisen arvoinen juttu, siitä sai iloita, vaikka selviytyminen oli edelleen epävarmaa.

Ensimmäinen yö synnyttäneiden osastolla oli kurja. Heidi tunsi olonsa ulkopuoliseksi.

– Muilla äideillä oli vauvat rinnalla, kun minun poikani taistelivat hengestään kaukana teho-osastolla.

Uni ei tullut silmään ja ikävä kalvoi. Oli aamuyö, mutta Heidin oli päästävä poikiensa luo.

– Matkalla kesken pitkää käytävää Naistenklinikan ja Lastenklinikan välillä tajusin, kuinka huonossa kunnossa olin. Lattia oli tasainen, mutta minä puuskutin kuin veturi.

Lastenklinikan puolella hoitajat olivat huolissaan ja patistivat istumaan.

– Olin ehkä arvioinut voimani väärin, mutta oli helpotus nähdä pojat ja se että he olivat edelleen elossa.

Samalla Heidi päätti, että edessä olisi kuntokuuri. Hän ei ikinä jaksaisi hoitaa poikia, ellei alkaisi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Kovia kokenut ja unohdettu keho oli remontin tarpeessa.

Seuraavaksi yöksi Heidi pääsi kotiin.

Toisena päivänä hän sai Samun pieneksi hetkeksi kenguruhoitoon. Heidi sai peilin, josta hän saattoi katsoa Samun kasvoja kun poika makasi pää hänen rintaansa vasten. Hän tunsi pienen ja hennon poikansa sydämenlyönnit ja toivoi enemmän kuin koskaan, että kaikki menisi hyvin.

Pelko oli jatkuvasti läsnä. Elimme tutkimuksesta tutkimukseen.

Pojat siirrettiin reilun viikon ikäisinä pois tehohoidosta. He olivat edelleen kiinni monitoreissa, ja heidän vointiaan seurattiin keskusvalvomosta, mutta heidän luonaan ei ollut enää jatkuvasti hoitajaa.

Heidi otti tavakseen nukkua yöt sairaalassa poikien viereen järjestetyllä sairaalasängyllä. Hänestä tuntui tärkeältä, että poikien ei tarvinnut olla kahdestaan.

Kun pojat täyttivät kolme viikkoa, aika erillisissä keskoskaapeissa päättyi ja kaksoset pääsivät lämmitetylle avopedille. Vaikka oltiin voiton puolella, edessä oli monta rajapyykkiä. Aluksi oli epävarmaa, olivatko pojat terveitä. Olivatko aivot, sisäelimet ja aistit normaalit?

– Pelko oli jatkuvasti läsnä. Elimme tutkimuksesta tutkimukseen. Saatoimme todeta, että nyt näyttää hyvältä, mutta entä puolen tunnin kuluttua ja uuden tutkimuksen jälkeen.

Vanhemmat oppivat tulkitsemaan monitorien lukemia ja käyriä. He tiesivät olevan normaalia, että keskosen syke sahaa ylös ja alas, mutta jos se putoaa lähelle viittäkymmentä, tulee paikalle sairaanhoitohenkilöstöä.

Vanhemmat oppivat nenä-mahaletkun käytön. He oppivat nostamaan keskosia niin, että koko pientä kehoa tuetaan mahdollisimman laajasti, jotta kohdunomaisuus säilyy. Keskoset kun ovat herkkiä säikähtämään.

Vähitellen Heidin ja Teron silmät alkoivat tottua poikien miniatyyrikokoon ja kädet oppivat sukkuloimaan letkujen välissä. Pojat alkoivat vaikuttaa omilta yksilöiltään. Juho oli heti alusta asti rakenteeltaan vahvempitekoinen, vaikka tarvitsikin hengitykseensä tukea pitempään. Samu oli linnunluisempi ja liikkuvaisempi.

Isoveli halusi olla mukana sairaalassa. Välillä hän pääsi poikien omahoitajan apulaiseksi.

Perhe eli niin normaalia elämää kuin sairaalassa on mahdollista. Tero oli saanut työnantajalta palkatonta vapaata. Hän matkusti joka päivä junalla ja bussilla Hyvinkäältä Helsinkiin poikien luo. Heidi ja Tomi tulivat iltapäivällä perässä.

Sairaalassa he pelasivat pelejä, lukivat kirjoja ja katsoivat tabletilta elokuvia, kun kaksoset nukkuivat. Välillä Heidi ja Tero saivat opastusta keskosvanhemmuudesta, ja silloin Tomi pääsi poikien omahoitajan apulaiseksi. Se oli Tomille tärkeä juttu. Isoveli olisi päässyt sairaalakäyntien ajaksi kummiensa luo hoitoon, mutta hän halusi olla mukana sairaalassa.

Heidi ei voinut pidättää kyyneleitä, kun Tomi kertoi rukoilleensa pikkuveljiensä puolesta.

– Se kosketti, varsinkin koska emme ole mitään ”joka sunnuntaina kirkkoon” -ihmisiä.

Kahden kuukauden iässä koitti kotiinlähdön aika. Heidille ja Terolle vaikeinta oli opetella pois monitorien seuraamisesta. Sitä harjoiteltiin ensin sairaalassa.

Monitoreista eroon opettelu oli vaikeaa. Yhtäkkiä se häiritsi, kun mikään ei enää piipittänytkään.

– Vaikka piipitysten kuuntelu oli häirinnyt, yllättäen häiritsi enemmän, kun mikään ei enää piipittänytkään.

Kotona nenä-mahaletkua ei enää tarvittu, koska pojat imivät jo rintaa ja tuttipulloa.

Ravitsemusterapeutti kävi säännöllisesti punnitsemassa ja mittaamassa pojat. He saivat erityistä keskosten äidinmaidonkorviketta, joka on tuhdimpaa kuin tavallinen markettitavara. Suosituksena oli myös välttää julkisia paikkoja ensimmäisen vuoden aikana.

Moni asia oli jo hyvin, mutta varovainen oli oltava. Pelkkä flunssakin saattoi olla hengenvaarallinen.

Raskausaikana Heidi päätti, että jos pojat selviävät, hän ei valita enää koskaan mistään.

– Nyt huomaan, että se oli naiivia. Kyllä sitä arkista kuormaa tulee sanoitettua.

Mutta hurjan alun vuoksi Heidi uskoo osaavansa paremmin iloita arjesta.

– Ymmärrän, että tämä on nyt sitä parasta aikaa.

Pojilla on ikää puolisentoista vuotta. Molemmat ovat nousseet pystyyn, ja seiniä pitkin mennään jo huolestuttavan kovaa vauhtia.

– Juho on mietteliäämpi, hän jaksaa touhuta itsekseen ja selaa mielellään kirjoja. Samu pistää menemään kovaa koko kehollaan.

Heti kotiuduttuaan Heidi alkoi huolehtia myös itsestään. Lenkkipoluista tuli arjen ylellisyyttä. Nuorempana Heidi oli juossut muutaman maratonin, ja tiesi, että pystyy siihen. Hän päätti järjestää juoksutempauksen ja kerätä sillä rahaa Lastenklinikalle. Maratonmatka ei riittänyt: syyskuussa hän juoksi 50 kilometriä kotoaan Hyvinkäältä Helsingin Lastenklinikalle.

Juoksu sujui hyvin. Huoltotiimi seurasi juomapullojen kanssa ja kannustajat teiden varsilla auttoivat jaksamaan. Myös nettiin oli muodostunut tiivis kannustajien joukko. Muut keskosten vanhemmat halusivat jakaa kokemuksensa, ja paljon ihmisiä osallistui keräykseen.

Kymmenen kilometriä ennen maalia Heidi sai pahan kylkipistoksen. Matka uhkasi katketa kesken.

– Ajattelin poikiani ja muita vastasyntyneitä keskosia, jotka kamppailivat hengestään. Jos pienet pystyivät siihen, kai minäkin saisin yhden juoksun juostua.

Heidi tunsi syvää liikutusta ja kiitollisuutta saavut­taessaan Mannerheimintien.

– Ymmärsin, että kaikki olisi voinut tällä matkalla mennä myös toisin.

Vauva 12/2016

Perhe

Heidi, 34, asuu miehensä Teron, 47, ja kolmen poikansa Tomin, 9, ja Samun, 1,5, ja Juhon, 1,5, kanssa Hyvinkäällä.