Aika sairaalassa tuntui puuduttavan pitkältä. Kuvan henkilö ei ole Krista. Kuva: 123rf
Aika sairaalassa tuntui puuduttavan pitkältä. Kuvan henkilö ei ole Krista. Kuva: 123rf

Kristan raskaus muuttui vuodelevoksi odotuksen puolivälissä. Kymmenen viikkoa sairaalassa pää alaspäin oli jotain, mitä hän ei olisi osannut pelätä.

Joensuulaisen Krista Pennasen raskaus oli viikolla 24, kun hänestä tuntui, ettei vauva ollut liikkunut koko päivänä. Koska neuvolassa oltiin lomalla, lähti hän Joensuuhun äitiyspolille tarkistuttamaan tilanteen. Odotushuoneessa ajatukset olivat tiukasti vauvassa; raskauden alku oli ollut vaikea verenvuotojen ja keskenmenoepäilyjen takia, joten huoli sikiön terveydestä ei ollut Kristalle uusi.

Ultrassa kaikki oli hyvin. Vauva oli ottanut vain pitkät torkut, ja ollut siksi liikkumatta. Paikalle saapunut erikoistuva lääkäri pyysi vielä Kristalta lupaa tutkia kohdunkaulan tilannetta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun lääkäri kertoi kohdunkaulan lyhentyneen ja synnytyskanavan olevan aivan liian kypsä raskausviikkoihin nähden.

Tuon lauseen jälkeen Krista ei noussut kymmeneen viikkoon ylös muutamia minuutteja pidemmäksi ajaksi.

Krista makasi sairaalassa pää alaspäin ja jalat koholla. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa.

Pää alaspäin minuutteja laskien

Krista kiidätettiin makuuasennossa osastolle, jossa hänestä otettiin kokeita. Entsyymit kertoivat, ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Hyvä niin, lääkäri totesi, sillä vauvalla ei vielä olisi ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä elossa kohdun ulkopuolella.

Se ahdisti ja pelotti, mutta Krista päätti pitää pään kylmänä. Hän saattoi vain odottaa viisareiden juoksevan eteenpäin, jotta vauva saisi vielä aikaa kasvaa.

Synnytyksen käynnistyminen oli edelleen erittäin todennäköistä, joten Krista joutui jo seuraavana päivänä Joensuusta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa on erikoistuttu pienten keskosten hoitoon.

Oli selvää, että vuodelevosta tulisi pitkä. Lääkäri ojensi Kristalle 4D-ultralla otetun kuvan vauvasta. Motivaatiokuva, lääkäri sanoi. Ensin tähdättiin raskausviikolle 26. Sitten viikolle 28, jonka jälkeen viikoille 30, 32 ja lopulta raskausviikolle 34. Kristaa huimasi. 

Tuntikausia hän tuijotti ultraäänikuvaa vauvasta, unelmoi  kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta.

Sairaalahuoneessaan Krista makasi pää alaspäin ja jalat koholla, jotta vauvan pää ei painaisi kohdunsuuta. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa. Muutaman minuutin pikasuihkussa hän kävi istuen. Kännykkää tai muita elektroniikkalaitteita ei aluksi kaikkien tutkimuksiin liityvien piuhojen ja koneiden tähden ollut mahdollista käyttää. Hassu asento teki ensin televisionkatselunkin mahdottomaksi.

Krista ja hänen miehensä Oskari laskivat tunteja, päiviä ei vielä uskaltanut. Nyt vauva on pysynyt kohdussa taas kaksi tuntia, kyllä tästä selvitään, he vannoivat toisilleen. Molemmat olivat hämmentyneitä ja peloissaan. Jokainen tunti oli tärkeä.

Viikon päästä lääkäri totesi, ettei kohdunkaula ollut lyhentynyt enempää – tilanne oli vakaa, mutta edelleen vaarallinen.

Maailma kutistui sairaalan seiniin, oman pään sisälle

Kun Oskari joutui palaamaan töihin, jäi Krista Kuopioon yksin. Hänet siirrettiin huoneeseen, jossa oli televisio, ja piuhoja vähennettiin.

Aika kului minuuttiviisaria seuraten. Vuorokautta rytmittivät sänkyyn tarjoillut ruuat, kokeet ja mittaukset. Kaikki liikkuminen oli edelleen kielletty. Kristan maailma kutistui nopeasti tuohon pieneen huoneeseen, oman pään sisään.

Krista kulutti aikaa käsitöitä tehden, televisiota katsellen, netissä tai hoitohenkilökunnan kanssa jutustellen, mutta pitkiä aikoja hän oli omissa ajatuksissaan. Tuntikausia hän tuijotti lääkäriltä saamaansa ultraäänikuvaa vauvasta. Hän unelmoi kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta. Uni oli pelastaja – vain silloin aika kului tunteja eikä minuutteja kerrallaan.

Ystävät välittivät Kristalle tietoa pienten keskosten selviytymisistä. Hänellä oli itselläänkin aikaa selvittää, mitä riskejä tilanteeseen liittyi. Sairaalan ulkopuolelta olisi ollut ihanaa kuulla muitakin kuulumisia kuin riskiskenaarioita.

Luut särkivät, aika tuntui loputtoman pitkältä, täytyi varoa makuuhaavoja. Lihakset surkastuivat nopeasti.

Olenko hyvä äiti, jos sanon tämän olevan rankkaa?

Krista suri sairaalassa pieniä asioita. Milloin hän pesisi ja viikkaisi vauvan vaatteet? Miten hän pääsisi järjestelemään tavaroita ja sisustamaan vauvan huonetta? Raskauspotretti ammattikuvaajallakin tuntui jäävän haaveeksi. 

Vuodelepo oli rankkaa; nousta ei saanut, joten luut särkivät ja aika tuntui loputtoman pitkältä. Lihakset surkastuivat nopeasti, ja mieli muuttui masentuneeksi. Silti Kristasta tuntui, että hän ei saisi sanoa ääneen, että on rankkaa. Hänhän odotti esikoistaan, hartaasti toivottua vauvaa, jonka eteen hän hyvänä äitinä tekisi mitä vain.

Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut.

Lopulta hän sai kerrottua miehelleen tukalasta olostaan. Hän ei jaksaisi enää vain maata. Puolison vastaus sai hänet armahtamaan itseään: ei se, että hän myöntää pitkän vuodelevon olevan rankkaa, tee hänestä yhtään huonompaa äitiä tulevalle lapselle.

Pääsenkö kotiin?

Raskausviikolla 32 Krista sai siirron takaisin Joensuuhun. Vaikka vauva syntyisi, se ei olisi enää pikkukeskonen. Krista sai luvan jaloitella ja hakea ruokansa itse. Mutta lihakset olivat hävinneet jaloista, eikä hän pysynyt pystyssä. Kaatuminen vatsalleen olisi ollut vaarallista. Krista jaloitteli vain vähän ja joutui pyytämään ruokansa sänkyyn.

Kahden Joensuun viikon jälkeen lääkäri teki rutiininomaisen viikkotarkastuksen. Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus. Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut. Krista kuuli kymmenen viikkoa odottamansa sanat: pääset lähtemään kotiin.

Kun hän tuli miehensä kanssa ulos lääkärin huoneesta, hän varmisti mieheltä, oliko ymmärtänyt oikein: pääsenkö kotiin? Kymmenen viikon vuodelepoaika oli ohi. Tuli itku.

Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Synny jo, rakas!

Krista viikkaa juuri pestyjä vauvanvaatteita makuuhuoneessa. Lipaston päällä on ammattikuvaajan ottama kuva, jossa hän hymyilee kauniin pyöreän vauvavatsansa kanssa. Ajan valokuvaajalle Krista varasi melkein heti kotiin päästyään. Se tuntui tärkeältä, kuin todisteelta sille, että vuodelepo oli viimein päättynyt.

Pitkä aika vuodelevossa jätti jälkensä: kaupassa tuntuu olevan liikaa ihmisiä, ja aluksi oli outoa käydä vessassa lupaa pyytämättä. Voimat ovat palautumassa jalkoihin pikkuhiljaa. Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Vauva ei ole edelleenkään syntynyt. Viime kontrollikerralla Krista sai kuulla, että kohdunkaulaa ei ole enää jäljellä yhtään ja kohdunsuukin on valmis synnytykseen. Vauva on nyt täysaikainen ja saa tulla maailmaan.

Nyt Kristaa jo naurattaa. Kymmenen viikkoa hän toivoi, että vauva pysyisi kohdussa vielä tunnin. Kun raskausviikkoja on yli 37, Krista toivoo jotain ihan muuta: että vauva jo syntyisi.

Ps. Jutun haastattelupäivänä Krista meni äitiyspolille ultraukseen, jossa seurattiin vauvan painoa. Ultrassa lääkäri sanoi napakasti, että sairaalasta Krista ja Oskari lähtevätkin ulos vasta vauvan kanssa. Kohdunsuu oli 4 cm auki. Kuusi tuntia tuosta hetkestä Krista piteli sylissään täydellistä tyttövauvaa. Kaikki se tuskailu sairaalassa, ne käsittämättömän pitkät päivät osastolla ja viikot, jotka olivat hitaasti täyttyneet, saivat uuden merkityksen. Kaikki koettu kipu unohtui, koska sylissä tuhiseva vauva tuntui ihmeeltä, jota kannatti odottaa, vaikka pää alaspäin.  

Vierailija

Erilainen raskaus: kymmenen viikkoa vuodelevossa pää alaspäin

Tuollaiset raskaudet kokeneena ärsyynnyn, kun luen lauseen "Raskaus ei ole mikään sairaus". Tai kun luen juttuja prinsessoista, jotka edustavat loppuun asti hymyhuulin, meikattuina ja korkokengissä. Raskaus voi olla kuukausien jännittämistä ja pelkoa: Selviääkö lapseni, syntyykö hän terveenä? Ikävää on myös, jos joutuu makaamaan sairaalassa ilman vierailutuntien kävijöitä ja kannustusta. Siinä on tekemistä, että saa oltua positiivisella mielellä. Mutta loppujen lopuksi tuo aika tuntuu lyhyeltä...
Lue kommentti
Tilaajille
Perätila voi johtua monesta syystä, sillä vauva asettuu kohdussa parhaaseen mahdolliseen asentoon, jonka hän saa. Kuva: iStockphoto
Perätila voi johtua monesta syystä, sillä vauva asettuu kohdussa parhaaseen mahdolliseen asentoon, jonka hän saa. Kuva: iStockphoto

Synnytys alakautta voi onnistua hyvin, vaikka vauva olisi perätilassa. Riskitapaukset ohjataan suoraan sektioon.

Miksi vauva on perätilassa?

Syitä on monia. Ensisynnyttäjillä on korkeampi riski vauvan perätilaan, sillä napakat vatsalihakset voivat vaikuttaa kääntymiseen. Toisaalta taas äideillä, joilla on viisi synnytystä tai enemmän, kohdun lihakset ovat löystyneet, ja vauva ei...

Monet odottavista äideistä kirjoittavat synnytystoivelistan. Siihen voi listata toiveita esimerkiksi synnytystavasta, kivunlievityksestä tai ponnistusasennosta.

– Suomessa vallitsevassa systeemissä synnyttäjä ei tunne kätilöä tai toisinpäin, joten toivelista kertoo kätilölle, minkälainen synnyttäjä on ja mitä hän toivoo, kertoo kätilö ja imetysohjaaja (WHO) Eliisa Karttunen Suomen Kätilöliitosta.

Synnytysvalmennuksia on karsittu monessa synnytyssairaalassa. Odottajat ovat asuinpaikan mukaan eriarvoisessa asemassa niin yhteiskunnan kuin yksityisten tarjoamien synnytysvalmennusten suhteen.

Monet ovat täysin verkosta löytyvien synnytysvalmennusvideon varassa. Se ei anna synnyttäjällä mahdollisuuksia löytää juuri omia voimavarojaan ja valmistautua kohtaamaan ehkä siihenastisen elämän kovin kipu, fyysisesti ja henkisesti haastava tapahtuma.

Synnytykseen valmistautuneet äidit tarvitsevat vähemmän lääkkeellisiä kivunlievityksiä.

– Naiset ovat ikävä kyllä Suomessa hyvin eriarvoisessa asemassa: ne, jotka ovat valmiita ostamaan valmennusta yksityisiltä toimijoilta, ovat usein myös valmistautuneet synnytykseen paremmin, Karttunen sanoo.

Synnytykseen valmistautuneet äidit tarvitsevat vähemmän lääkkeellisiä kivunlievityksiä ja synnytyksissä joudutaan harvemmin turvautumaan sektioon, imukuppiin tai välilihan leikkaukseen. He kokevat synnytyksen pääosin myönteisenä, vaikka sen kulku ei menisikään suunnitelman mukaan.

Aito, omannäköinen synnytystoivelista

Odottajien keskuudessa ainakin aikaisemmin oli vallalla käsitys, että synnytystoivelistan tekeminen ei olisi kätilöiden mieleen. Kahdeksantoista vuotta kätilönä toiminut Karttunen tyrmää väitteen ja kannustaa äitejä valmistautumaan: se vahvistaa synnyttäjän omia voimavaroja.

Joissakin sairaaloissa synnytystoivelista on vakiintunut käytäntö, toisissa paikoissa odottajat vasta heräävät ajatukseen. Usein synnytystoivelistaan kannustetaan neuvoloissa, mutta Karttunen kertoo kuulleensa edelleen myös neuvoloista, joissa synnytyksen suunnittelemista pidetään turhana.

Suunnitteleminen ei tarkoita, että kaikki askelmerkit olisi millintarkasti kirjattu ylös.

– Miten voi valmistautua, jos ei saa suunnitella? Karttunen kysyy.

Suunnitteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki askelmerkit olisi millintarkasti kirjattu ylös. Karttunen korostaa, että jos valmistautuu kirjoittamalla toivelistan, kannattaa pohtia sitäkin, mitkä toiveet ovat realistisia. Toiveiden tulisi olla aidosti lähtöisin synnyttäjästä itsestään eikä perustua siihen, mitä odottaja ajattelee olevan tapana.

Synnytystoivelista luo luottamusta synnyttäjän, tukihenkilön ja kätilön välille. Synnyttäjälle se voi antaa tärkeän kokemuksen siitä, että on omalta osaltaan hallinnut synnytyssalissa tapahtuvia asioita. Synnytystoivelista helpottaa myös silloin, jos äidistä tuntuu, ettei hän ole aivan samalla aaltopituudella kätilön kanssa. Samaan suuntaan on helpompi mennä, kun molemmat tietävät, mitä synnyttäjä on toivonut.

Mitä synnytystoivelistaan kannattaa kirjoittaa?

Kaikki, mikä on itselle tärkeää, kannattaa kirjoittaa ylös, Karttunen neuvoo. Jos esimerkiksi valaistus tai musiikki tuntuu tärkeältä, senkin voi mainita. Listasta ei kuitenkaan kannata tehdä valtavan pitkää ja pääkohdat kannattaa esittää niin, että kätilö voi omaksua ne nopeasti. Tilanteet joissa kätilö listaan tutustuu, voivat olla hyvinkin vaihtelevia.

– Netistä löytyy toivelistapohjia, joissa toiveita voi klikkailla listaan mielin määrin. Silloin saattaa valita helpommin sellaistakin, mitä ei ole miettinyt loppuun asti. Lopputuloksena voi olla, että on klikannut kaikkeen, että ”en halua”, jolloin kätilölle ei jää oikein mitään, millä helpottaa synnyttäjän oloa, Karttunen sanoo.

Jos siis toivoo esimerkiksi lääkkeetöntä synnytystä, kannattaa ottaa selvää, mitä lääkkeettömiä kivunlievityksiä on olemassa ja miettiä, mitä niistä olisi valmis kokeilemaan. Synnyttämään kannattaa lähteä aina mahdollisimman avoimin mielin.

– Emme voi voi luvata, että synnytys tulisi suunnittelusta huolimatta olemaan helppo ja menemään normaalisti. Siinä on aina monta muuttuvaa tekijää, ja onhan siellä se vauvakin, jolla on sanansa sanottavana synnytyksen kulkuun. Mutta kun vaihtoehtoja on miettinyt ja punninnut, niin synnyttäjä pystyy sopeutumaan avoimemmin muuttuviin tilanteisiin.

Ensisynnyttäjä voi kokea valmistautumisen vaikeana, koska ei tiedä mitä odottaa. Vaikka synnytystä ei voi verrata mihinkään aikaisempaan kokemukseen, voi ensisynnyttäjä miettiä, miten suhtautuu kipuun yleensä. Menenkö kipua tuntiessani paniikkiin, lääkepurkille, hierontaan vai mietinkö kivun syitä ja koitan purkaa niitä helpottaakseni kipua?

– Kannustan odottajia löytämään yhteyden omaan vartaloon. Mikä on just sulle se kipua lievittävä juttu?

Valmistautuminen voi auttaa sietämään kipua

Synnytys on monelle elämän fyysisesti ja psyykkisesti haasteellisin tapahtuma. Elämme hyvää ja turvallista elämää, eikä normaalielämään kuulu vaikeita kipukokemuksia tai rankkoja fyysisiä kokemuksia.

Monet äidit lähtevät edelleen synnyttämään ”kyllä ammattilaiset tietää ja neuvoo sitten sairaalassa” -asenteella. Karttunen ihmettelee tätä: valmistaudumme muihinkin isoihin asioihin elämässämme, miksi synnytys olisi tapahtumana erilainen?

”Synnyttämisessä saa useimmiten todella tehdä töitä.”

Useimmat naiset ovat valmiita ottamaan selvää esimerkiksi raskausajan ruokarajoitteista ja liikuntaohjeistuksesta ja turvamaan näin hyvät lähtökohdat vauvalle. Synnytykseen tulisi valmistautua samalla pieteetillä.

Karttusen mukaan arkityössä näkyy se, että osa synnyttäjistä ei ole varautunut kivun kohtaamiseen, vaan kokemus yllättää rajusti.

– Synnyttämisessä saa useimmiten todella tehdä töitä.

Karttunen muistuttaa, että kaikki tunteet synnytyksessä eivät ole kipua. Vaikeita tuntemuksia on helpompi sietää, kun on valmistautunut. Rauhoittuminen ja sisäänpäin kääntyminen on raskaana oleville hyväksi.

– Toivoisin, että yhä useampi synnyttäjä olisi paremmin valmistautunut, miettinyt ja tutustunut niihin omiin voimavaroihin, joiden avulla jaksaa. Jos ei ole keskustelussa oman vartalonsa kanssa, niin vastassa on vain järkyttävä kipu, jonka ääreen ei osata rauhoittua.

Synnytystoivelista on tärkeä myös tukihenkilölle

– Joskus synnyttäjä on tilassa, jossa ei itse pysty kertomaan, mitä toivoo. Silloin tukihenkilön tulee tietää, mitä synnyttäjä on toivonut, Karttunen muistuttaa.

Ratkaisevaa on, ovatko synnyttäjä ja tukihenkilö ovat sopineet, miten vaikeassa tilanteessa kommunikoidaan.

Synnyttäminen sattuu, ja usein kivut näyttäytyvät tukihenkilölle kestämättöminä. Jos tukihenkilö ei tiedä, mitä synnyttäjä on toivonut, hän saattaa kannustaa synnyttäjää siirtymään liian aikaisin lääkkeelliseen kivunlievitykseen helpottaakseen omaa oloaan sivustakatsojana, vaikka synnyttäjä kertoisi kestävänsä kivut vielä.

Synnytyksessä tulee lähes aina epätoivon hetki, ja ratkaisevaa on, ovatko synnyttäjä ja tukihenkilö ovat sopineet, miten vaikeassa tilanteessa kommunikoidaan: tsemppaako tukihenkilö vai lähteekö hakemaan turvaa lääkkeistä?

– Ja on käynyt niinkin, että synnyttäjän listassa on toivomus, että puoliso ottaa vauvan vastaan, mutta tukihenkilönä toiminut puoliso ei tiennyt asiasta.