Aika sairaalassa tuntui puuduttavan pitkältä. Kuvan henkilö ei ole Krista. Kuva: 123rf
Aika sairaalassa tuntui puuduttavan pitkältä. Kuvan henkilö ei ole Krista. Kuva: 123rf

Kristan raskaus muuttui vuodelevoksi odotuksen puolivälissä. Kymmenen viikkoa sairaalassa pää alaspäin oli jotain, mitä hän ei olisi osannut pelätä.

Joensuulaisen Krista Pennasen raskaus oli viikolla 24, kun hänestä tuntui, ettei vauva ollut liikkunut koko päivänä. Koska neuvolassa oltiin lomalla, lähti hän Joensuuhun äitiyspolille tarkistuttamaan tilanteen. Odotushuoneessa ajatukset olivat tiukasti vauvassa; raskauden alku oli ollut vaikea verenvuotojen ja keskenmenoepäilyjen takia, joten huoli sikiön terveydestä ei ollut Kristalle uusi.

Ultrassa kaikki oli hyvin. Vauva oli ottanut vain pitkät torkut, ja ollut siksi liikkumatta. Paikalle saapunut erikoistuva lääkäri pyysi vielä Kristalta lupaa tutkia kohdunkaulan tilannetta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun lääkäri kertoi kohdunkaulan lyhentyneen ja synnytyskanavan olevan aivan liian kypsä raskausviikkoihin nähden.

Tuon lauseen jälkeen Krista ei noussut kymmeneen viikkoon ylös muutamia minuutteja pidemmäksi ajaksi.

Krista makasi sairaalassa pää alaspäin ja jalat koholla. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa.

Pää alaspäin minuutteja laskien

Krista kiidätettiin makuuasennossa osastolle, jossa hänestä otettiin kokeita. Entsyymit kertoivat, ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Hyvä niin, lääkäri totesi, sillä vauvalla ei vielä olisi ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä elossa kohdun ulkopuolella.

Se ahdisti ja pelotti, mutta Krista päätti pitää pään kylmänä. Hän saattoi vain odottaa viisareiden juoksevan eteenpäin, jotta vauva saisi vielä aikaa kasvaa.

Synnytyksen käynnistyminen oli edelleen erittäin todennäköistä, joten Krista joutui jo seuraavana päivänä Joensuusta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa on erikoistuttu pienten keskosten hoitoon.

Oli selvää, että vuodelevosta tulisi pitkä. Lääkäri ojensi Kristalle 4D-ultralla otetun kuvan vauvasta. Motivaatiokuva, lääkäri sanoi. Ensin tähdättiin raskausviikolle 26. Sitten viikolle 28, jonka jälkeen viikoille 30, 32 ja lopulta raskausviikolle 34. Kristaa huimasi. 

Tuntikausia hän tuijotti ultraäänikuvaa vauvasta, unelmoi  kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta.

Sairaalahuoneessaan Krista makasi pää alaspäin ja jalat koholla, jotta vauvan pää ei painaisi kohdunsuuta. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa. Muutaman minuutin pikasuihkussa hän kävi istuen. Kännykkää tai muita elektroniikkalaitteita ei aluksi kaikkien tutkimuksiin liityvien piuhojen ja koneiden tähden ollut mahdollista käyttää. Hassu asento teki ensin televisionkatselunkin mahdottomaksi.

Krista ja hänen miehensä Oskari laskivat tunteja, päiviä ei vielä uskaltanut. Nyt vauva on pysynyt kohdussa taas kaksi tuntia, kyllä tästä selvitään, he vannoivat toisilleen. Molemmat olivat hämmentyneitä ja peloissaan. Jokainen tunti oli tärkeä.

Viikon päästä lääkäri totesi, ettei kohdunkaula ollut lyhentynyt enempää – tilanne oli vakaa, mutta edelleen vaarallinen.

Maailma kutistui sairaalan seiniin, oman pään sisälle

Kun Oskari joutui palaamaan töihin, jäi Krista Kuopioon yksin. Hänet siirrettiin huoneeseen, jossa oli televisio, ja piuhoja vähennettiin.

Aika kului minuuttiviisaria seuraten. Vuorokautta rytmittivät sänkyyn tarjoillut ruuat, kokeet ja mittaukset. Kaikki liikkuminen oli edelleen kielletty. Kristan maailma kutistui nopeasti tuohon pieneen huoneeseen, oman pään sisään.

Krista kulutti aikaa käsitöitä tehden, televisiota katsellen, netissä tai hoitohenkilökunnan kanssa jutustellen, mutta pitkiä aikoja hän oli omissa ajatuksissaan. Tuntikausia hän tuijotti lääkäriltä saamaansa ultraäänikuvaa vauvasta. Hän unelmoi kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta. Uni oli pelastaja – vain silloin aika kului tunteja eikä minuutteja kerrallaan.

Ystävät välittivät Kristalle tietoa pienten keskosten selviytymisistä. Hänellä oli itselläänkin aikaa selvittää, mitä riskejä tilanteeseen liittyi. Sairaalan ulkopuolelta olisi ollut ihanaa kuulla muitakin kuulumisia kuin riskiskenaarioita.

Luut särkivät, aika tuntui loputtoman pitkältä, täytyi varoa makuuhaavoja. Lihakset surkastuivat nopeasti.

Olenko hyvä äiti, jos sanon tämän olevan rankkaa?

Krista suri sairaalassa pieniä asioita. Milloin hän pesisi ja viikkaisi vauvan vaatteet? Miten hän pääsisi järjestelemään tavaroita ja sisustamaan vauvan huonetta? Raskauspotretti ammattikuvaajallakin tuntui jäävän haaveeksi. 

Vuodelepo oli rankkaa; nousta ei saanut, joten luut särkivät ja aika tuntui loputtoman pitkältä. Lihakset surkastuivat nopeasti, ja mieli muuttui masentuneeksi. Silti Kristasta tuntui, että hän ei saisi sanoa ääneen, että on rankkaa. Hänhän odotti esikoistaan, hartaasti toivottua vauvaa, jonka eteen hän hyvänä äitinä tekisi mitä vain.

Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut.

Lopulta hän sai kerrottua miehelleen tukalasta olostaan. Hän ei jaksaisi enää vain maata. Puolison vastaus sai hänet armahtamaan itseään: ei se, että hän myöntää pitkän vuodelevon olevan rankkaa, tee hänestä yhtään huonompaa äitiä tulevalle lapselle.

Pääsenkö kotiin?

Raskausviikolla 32 Krista sai siirron takaisin Joensuuhun. Vaikka vauva syntyisi, se ei olisi enää pikkukeskonen. Krista sai luvan jaloitella ja hakea ruokansa itse. Mutta lihakset olivat hävinneet jaloista, eikä hän pysynyt pystyssä. Kaatuminen vatsalleen olisi ollut vaarallista. Krista jaloitteli vain vähän ja joutui pyytämään ruokansa sänkyyn.

Kahden Joensuun viikon jälkeen lääkäri teki rutiininomaisen viikkotarkastuksen. Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus. Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut. Krista kuuli kymmenen viikkoa odottamansa sanat: pääset lähtemään kotiin.

Kun hän tuli miehensä kanssa ulos lääkärin huoneesta, hän varmisti mieheltä, oliko ymmärtänyt oikein: pääsenkö kotiin? Kymmenen viikon vuodelepoaika oli ohi. Tuli itku.

Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Synny jo, rakas!

Krista viikkaa juuri pestyjä vauvanvaatteita makuuhuoneessa. Lipaston päällä on ammattikuvaajan ottama kuva, jossa hän hymyilee kauniin pyöreän vauvavatsansa kanssa. Ajan valokuvaajalle Krista varasi melkein heti kotiin päästyään. Se tuntui tärkeältä, kuin todisteelta sille, että vuodelepo oli viimein päättynyt.

Pitkä aika vuodelevossa jätti jälkensä: kaupassa tuntuu olevan liikaa ihmisiä, ja aluksi oli outoa käydä vessassa lupaa pyytämättä. Voimat ovat palautumassa jalkoihin pikkuhiljaa. Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Vauva ei ole edelleenkään syntynyt. Viime kontrollikerralla Krista sai kuulla, että kohdunkaulaa ei ole enää jäljellä yhtään ja kohdunsuukin on valmis synnytykseen. Vauva on nyt täysaikainen ja saa tulla maailmaan.

Nyt Kristaa jo naurattaa. Kymmenen viikkoa hän toivoi, että vauva pysyisi kohdussa vielä tunnin. Kun raskausviikkoja on yli 37, Krista toivoo jotain ihan muuta: että vauva jo syntyisi.

Ps. Jutun haastattelupäivänä Krista meni äitiyspolille ultraukseen, jossa seurattiin vauvan painoa. Ultrassa lääkäri sanoi napakasti, että sairaalasta Krista ja Oskari lähtevätkin ulos vasta vauvan kanssa. Kohdunsuu oli 4 cm auki. Kuusi tuntia tuosta hetkestä Krista piteli sylissään täydellistä tyttövauvaa. Kaikki se tuskailu sairaalassa, ne käsittämättömän pitkät päivät osastolla ja viikot, jotka olivat hitaasti täyttyneet, saivat uuden merkityksen. Kaikki koettu kipu unohtui, koska sylissä tuhiseva vauva tuntui ihmeeltä, jota kannatti odottaa, vaikka pää alaspäin.  

Vierailija

Erilainen raskaus: kymmenen viikkoa vuodelevossa pää alaspäin

Tuollaiset raskaudet kokeneena ärsyynnyn, kun luen lauseen "Raskaus ei ole mikään sairaus". Tai kun luen juttuja prinsessoista, jotka edustavat loppuun asti hymyhuulin, meikattuina ja korkokengissä. Raskaus voi olla kuukausien jännittämistä ja pelkoa: Selviääkö lapseni, syntyykö hän terveenä? Ikävää on myös, jos joutuu makaamaan sairaalassa ilman vierailutuntien kävijöitä ja kannustusta. Siinä on tekemistä, että saa oltua positiivisella mielellä. Mutta loppujen lopuksi tuo aika tuntuu lyhyeltä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Heidi Iivonen pelkäsi synnytyksessä paniikkia ja välilihan repeytymistä. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että oli pelännyt turhaan.

Kroppani vavahtelee vedessä hallitsemattomasti, vaikka yritän pitää sen mahdollisimman rentona. Makaan Jorvin synnytysosaston kylpyammeessa ja yritän olla vajoamatta pinnan alle. Se on yllättävän vaikeaa, kun sisälläni vyöryy valtava kipuaalto muutaman minuutin välein. Olen kadottanut ajantajuni, ja mieheni ääni kuulostaa kumisevalta ja kaukaiselta kuin hän puhuisi minulle unen läpi.

–Hengitä sisään. Ja ulos. Sisään. Ja ulos. Hyvä, ihan kohta helpottaa, mies kannustaa.

Olen käyttänyt valtavasti aikaa tähän hetkeen valmistautumiseen. Ensin ahmin tietoa kirjoista, sitten esitin loputtoman määrän kysymyksiä synnytyspelkopolin kätilölle ja lopulta buukkasin yksityisen synnytysvalmennuksen minulle ja miehelleni.

Olen myös hieronut välilihaani äitiystarvikeliikkeestä hankittua öljyä usean viikon ajan, jotta alapääni iho olisi joustavampi h-hetkellä. Ammeeseen halusin, koska tiedän veden pehmentävän kudoksiani. Yritän suojella välilihaani kaikin mahdollisin keinoin.

Etenkin sen jälkeen, kun näin televisiosta pahasti revenneen naisen haastattelun, olen vältellyt alatiesynnytystä kuin ruttoa. Nainen ei pystynyt enää pidättämään ulostettaan, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut vessojen lähettyville.

"Ihan kuin valtava magneetti vetäisi kohtuani raivokkaasti suppuun."

Esikoiseni syntyi suunnitellulla sektiolla, koska pelkäsin meneväni ponnistusvaiheessa paniikkiin ja saavani vaikean välilihan repeämän. Toisen raskauden aikana sain tietää, että todennäköisyys vaikeaan repeämään on häviävän pieni. Peräaukon sulkijalihaksiin asti ulottuva välilihan repeämä ilmenee vuosittain alle prosentilla synnyttäneistä. Päätin psyykata itseni tähän hommaan. Enhän koskaan voita mitään arvonnoissakaan.

Nyt joudun kuitenkin siirtymään ammeesta kuivalle maalle, koska pääni meinaa painua pinnan alle supistusten aikana. Tällaista kipua en ole kokenut koskaan ennen. Ihan kuin valtava magneetti vetäisi kohtuani raivokkaasti suppuun.

Painan ilokaasunaamaria kasvoilleni ja makaan synnytyssalin sängyllä selälläni. Kätilö kertoo, että sisätutkimuksen jälkeen hän ja synnytyksessä mukana oleva kandi pitävät kahvitauon, ja me saamme mieheni kanssa levätä hetken. Huolestun, koska mies ei pakannut lähtiessä itselleen mitään evästä. En halua odottaa synnytyssalissa yksin, kun hän lähtee hakemaan ruokaa. Hetkessä kuitenkin käy ilmi, että haukkapalat voidaan unohtaa.

Kohdunsuuni on avautunut kolmesta sentistä kahdeksaan sillä välin, kun lilluin ammeessa.

Jos haluan jotain kivunlievitystä, se on otettava nyt. Tähän mennessä olen ottanut yhden Panadolin.

Saan kiireellisen spinaalipuudutuksen, jonka jälkeen minusta tuntuu siltä, kuin vesimeloni vyöryisi sisälläni alaspäin.

Kätilö sanoo, että lapsi syntyy vielä hänen työvuoronsa aikana. Katson kelloa, se on seitsemän. Vuoro loppuu kahdeksalta.

Olin kuvitellut, että ammeesta noustuani ottaisin supistuksia vastaan tens-laite viritettynä selkääni. Hämärässä huoneessa keinahtelisimme mieheni kanssa synnytysvalmennuksessa saatujen ohjeiden mukaan, ja mies hieroisi kipeää selkääni. Olin ehtinyt innostua huoneen nurkassa kököttävästä jumppapallostakin.

Tajuan, etten tule tarvitsemaan enää mitään kivunsietokeinoja, sillä synnytän nyt.

"Kerään kaikki jäljellä olevat voimani, pusken ja pusken, tuloksetta."

Paitsi että en synnytäkään. Vaikka kuinka ponnistan, mitään ei tapahdu. Vauva ei hievahda senttiäkään. Käy ilmi, ettei poika ole tulossa maailmaan pelkästään pää edellä. Vauvan käsivarsi on 90 asteen kulmassa pään päällä, siis sellaisessa asennossa kuin hän haistelisi kainaloaan. Kätilö siirtää vauvan käden sivuun, ja urakkani jatkuu.

Keskityn vyöryttämään poikaani kohti ulkomaailmaa. Kerään kaikki jäljellä olevat voimani, pusken ja pusken, tuloksetta.

Kuulen, kun kätilö suunnittelee ääneen välilihan leikkaamista, mutta kiellän toimenpiteen. En missään nimessä halua, että välilihaani leikataan. Olen siinä uskossa, että leikkaushaava on jälkikäteen kipeämpi kuin pieni repeämä ja paraneekin repeämää hitaammin.

Kun kaulasuoneni tuntuu katkeavan, synnytän 3650 grammaa painavan ja 49 senttiä pitkän pojan. Kätilö lähtee viemään vauvaa lastenosastolle, koska tämän keuhkoissa on vettä.

Yksinäinen kandi jää kanssamme synnytyssaliin. Vaikka pojan vointi mietityttää, en voi olla ajattelematta myös alapäätäni. Kysyn kandilta, voisiko hän kurkata, miltä “siellä” näyttää. En saa oikeastaan mitään vastausta, kandi vaikuttaa hämmentyneeltä.

Pian huoneeseen tulee yövuoron aloittanut kätilö, joka kertoo vauvan olevan kunnossa mutta tarvitsevan tarkkailua. Hän ilmoittaa lääkärin saapuvan pian huoneeseen tekemään ompelutyön.

"Tuntuu siltä, kuin jalkojeni välissä olisi mango."

Saan lääkäriltä lyhyen analyysin tulevasta operaatiosta. En ymmärrä sanaakaan. Jossain vaiheessa kysyn, onko repeämä paha. Lääkäri vastaa, että ei ole. Helpotus on suunnaton. Välilihani on selvinnyt alatiesynnytyksestä, ja saan pojan luultavasti hyvin pian rinnalleni.

Lähetän ystävälle viestin, jossa kerron kaiken menneen hyvin. Lisään loppuun lauseen: “Eikä tullut paha repeämäkään, jee!”

On synnytyksen jälkeinen päivä, ja osaston kätilö käy läpi synnytyskertomustani. Tuntuu siltä, kuin jalkojeni välissä olisi mango. Turvotus varmaan laskee muutamassa päivässä, ajattelen.

Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Poika on jo luonamme, ja olemme ihanassa vauvakuplassa. Keskustelemme kätilön kanssa synnytyksen nopeasta avautumisvaiheesta ja pitkästä ponnistusvaiheesta. Viimeisenä kätilö ottaa esille kolmannen asteen repeämäni. Välilihani on revennyt synnytyksessä kokonaan, peräaukkoon saakka ja olen menettänyt sulkijalihaksestani muutaman lihassäikeen. En saa happea. Tuntuu, kuin joku löisi minua pesäpallomailalla kasvoille. En ymmärrä, mistä on kyse.

Jos synnytykseen valmistautuminen olisi kouluaine, en olisi saanut kokeesta kymppiä, vaikka pänttäsin kuukausia.

En tiennyt, että yleensä ompeleet neuloo synnytykseen osallistunut kätilö, ja lääkäri kutsutaan paikalle silloin, kun kyseessä on pahempi repeämä. Myöhemmin sain selville, että kolmannen ja neljännen asteen repeämissä on variaatioita yhtä paljon kuin hypermarketissa sosemakuja.

Omani oli erittäin lievä, minkä olisi voinut päätellä siitä, ettei minulle tehty korjausoperaatiota leikkaussalissa. Sulkijalihakseni säikeet neulottiin synnytyssalissa.

"Miten paraneminen sujuu? Joudunko leiriytymään loppuiäkseni vessaan? Ja miten käy seksin?"

Olen kuitenkin yksi niistä, jotka kuuluvat tilastossa epäonniseen alle prosentin porukkaan: alateitse synnyttänyt nainen, jolle on tullut synnytyksen aikana komplikaatio, vaikea välilihan repeämä. Pahin pelkoni on käynyt toteen.

Tuntuu siltä kuin suljetunpaikan kammoinen olisi viety sukellusveneeseen. Olen kauhuissani. Miten paraneminen sujuu? Joudunko leiriytymään loppuiäkseni vessaan? Ja miten käy seksin?

Synnytykseni ei kuitenkaan omasta mielestäni epäonnistunut – päinvastoin. Suoriuduin haasteesta niin hyvin kuin mahdollista, joten annan synnytyskokemukselle arvosanaksi täyden kympin.

Istun alkuun hiukan kallellani enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Paraneminen etenee hitaasti, mutta hyvin nopeasti opin hyväksymään tapahtuneen. Päätän uskoa, että välilihani tulee palautumaan. Jos ei ennalleen, niin jollekin mallille.

On hetkiä, jolloin olen hyvin turhautunut. Alle viikko esikoiseni sektiosta olin jo shoppailemassa harsoja Ikeasta. Alatiesynnytyksen jälkeen viihdyn muutaman viikon vaakatasossa, ja raskaat ponnistelut on kielletty ensimmäisen kuukauden ajan. Paranemista hidastaa se, että osa ompeleista purkautuu ennen aikojaan. Tästäkin huolimatta alapääni toipuu parissa kuukaudessa, kuten vaikeasti revenneillä synnyttäjillä keskimäärin, eikä repeämä pilaakaan elämääni lopullisesti. Ehdin vessaan ajoissa. Ja seksikin sujuu hyvin.

"Vaikka synnytyksestä on kulunut jo vuosi, mietin välillä edelleen, miksi välilihani repesi."

Jos saisin nyt valita, synnyttäisinkö kuopukseni alateitse, vastaisin kyllä. En halunnut toista leikkausta, koska edellisen sektion arpi oli niin hyvin parantunut enkä halunnut pelätä esikoiseni astuvan tuoreesta leikkaushaavasta läpi pomppiessaan päälläni. Tiesin myös, että hyvän imetysasennon löytäminen on helpompaa ilman leikkaushaavaa, jota täytyy varoa.

Vaikka synnytyksestä on kulunut jo vuosi, mietin välillä edelleen, miksi välilihani repesi.

Olisiko repeämä ollut lievempi, jos väliliha olisi leikattu? Tutkimustiedon mukaan ei, sillä episiotomian ei ole todettu suojaavan lisärepeämiltä normaalissa alatiesynnytyksessä. Vaikean välilihan repeämän tunnettuja riskitekijöitä ovat ensisynnytys, pitkä ponnistusvaihe, imukuppisynnytys ja avosuinen tarjonta eli se, että lapsi on tulossa takaraivo häntäluuta vasten. Itseeni täsmää näistä kaksi: ponnistusvaihe kesti pitkään ja olin ensisynnyttäjä. Kyse oli lopulta sattumasta. Mutta tällaisia synnytykset ovat, sattumien ketjuja, joissa hyvin harvaan asiaan voi vaikuttaa.

Vaikka pahin pelkoni kävi lähes toteen, selvisin siitä. Koen kokemuksen läpikäymisen auttaneen minua uskomaan, että jatkossakin voin selvitä ylitsepääsemättömiksi kuvittelemistani tilanteista. Kuten kahden leikki-ikäisen samanaikaisesta oksennustaudista – tai lastemme teinivuosista.

Lähteet: Suomen Lantiopohjan fysioterapeutit ry: Synnytyksestä toipuminen peräaukon sulkijalihasvaurion jälkeen, Petri Aitiola ja Jukka Uotila: Peräaukon sulkija-lihaksen repeämä synnytyksessä, Duodecim 10/2005

Julkaistu Vauva-lehdessä 11/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tiinan, 27, ja Tuomaksen, 32, tyttö syntyi raskausviikolla 39 + 3.

”Keskiviikkona ultrassa todettiin, että vauva ei ollut kasvanut lainkaan kahden edellisen viikon aikana. Synnytys päätettiin käynnistää ballongilla.

Ballongi laitettiin puoli kahdelta iltapäivällä, ja säännölliset supistukset alkoivat melkein heti. Lähdimme kotiin, missä ballongi irtosi kaksi tuntia myöhemmin. Välillä supistukset tulivat kolmen minuutin välein, välillä kymmenen minuutin välein.

Kävin vielä kävelylenkillä edistääkseni synnytystä ja menin nukkumaan yhdentoista aikoihin. Heräsin supistuskipuihin puoli yhdeltä. Särkylääke ei enää auttanut, ja lähdimme viideltä sairaalaan.

Välillä supistukset tulivat kolmen minuutin välein, välillä kymmenen minuutin välein.

Synnytyssalissa selvisi, että synnytys ei ollut edennyt niin paljon kuin olin ajatellut. Kohdunsuu oli vasta neljä senttiä auki. Kerroin kätilöille, että halusin edetä synnytyksessä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.

Varttia vaille yhdeksän puhkaistiin lapsivesikalvot. Vauvan päähän laitettiin scalp-anturi mittaamaan sydänääniä, enkä päässyt juurikaan liikkumaan sängystä. Supistukset olivat välillä todella kipeitä. Aloin pelätä, että vauva ei pääsisikään syntymään turvallisesti. Kätilöt saivat hyvin rauhoitettua oloani.

Minulle laitettiin oksitosiinitippa kymmentä vaille kolme. Kärvistelin supistuksien kanssa TENS-laitteen ja ilokaasun avulla. Mies seurasi tilannettani sivusta ja sanoi, ettei minun olisi pakko kiduttaa itseäni. Vastasin, että mie kyllä kestän.

Mieheni sanoi, ettei minun olisi pakko kiduttaa itseäni.

Neljältä pääni oli jo sekaisin ilokaasusta, ja olin niin kipeä, että pyysin jotain lääkettä. Sain kohdunkaulapuudutteen ja nukahdin hetkeksi. Heräsin ja totesin, ettei puudute auta. Alaselkäni oli ihan tulessa.

Kätilö tuli katsomaan tilannetta ja sanoi, että nyt tämä vauva syntyy. Meni kolme minuuttia, ja vauva tuli.

Vauvamme oli hyvin pieni, ja hän tuntui ihan epätodelliselta. Esikoinenkaan ei ollut suuri, mutta tyttö painoi vielä 300 grammaa vähemmän. Hänen syntymäpainonsa oli 2405 grammaa.

Kotona kaikki on sujunut hyvin. Vauva on topakka tyttö syömään, ja paino on lähtenyt nousemaan."


Vauva on kutsumanimensä mukaisesti pikkumyymäinen, pieni ja pippurinen.
Raskausviikolla 36 + 2.