Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Kun toivottu esikoinen ilmoittaa tulostaan, voisi kuvitella, että tuleva äiti hyrisee onnesta. Hannalle raskausaika oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanaa.

Kännykän näyttö vilkkuu tulevan puhelun merkiksi. Äänettömällä oleva puhelin surisee sinnikkäästi olohuoneen pöydällä, kunnes se vihdoin pimenee. Viisi puhelua tullut. Pian puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. ”Onhan sulla kaikki hyvin?” ystävä utelee viestissä.

Hyvin?

Olen raskaana ihanalle miehelle. Odotamme esikoistamme, meillä on kiva koti, olen juuri saanut unelmieni työpaikan ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Asiat ovat loistavasti. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä.

Sinä iltana vuosia sitten yökerhon tanssilattialla ei ollut tungosta. Vilkkuvat valot katkoivat tanssijoiden liikkeitä. Olin juhlimassa uutta työprojektia ystävän ja tulevan työparini kanssa. Pian seuraamme liittyi uusi tuttavuus, kaverini ystävä, joka oli viimeisillään raskaana. Tanssimme yhdessä pikkutunneille asti.

Narikassa viimeinen ajatukseni illasta oli, että tuollainen minäkin aion olla sitten joskus, kun olen raskaana. Sosiaalinen, iloinen ja energinen pallomahasta huolimatta. Raskaana aion tehdä samoja juttuja kuin ennenkin.

Toisin kävi.

Ensireaktioni raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti? Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti?

Ensireaktioni positiiviseen raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti meillä tärppäsi? Olimme valmistautuneet yrittämään pitkään. Vaikka vauva oli toivottu ja odotettu, minua pelotti. Olin aina tehnyt päätöksiä impulsiivisesti. Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti? Tulevaisuus pelotti. Jostakin mieleeni palautuivat vanhan lukiokaverini sanat: ”En voi kuvitella sinua äitinä.”

En minäkään voinut kuvitella itseäni äitinä. Silti minusta oli nyt kovaa vauhtia tulossa sellainen.

En ollut koskaan ollut masentuvaa tyyppiä. Joskus nuorempana jopa ihmettelin, miksi masentuneet ihmiset eivät vain ajattele positiivisemmin. Silloin oli vaikea ymmärtää, miten voi olla masentunut, jos kaikki on hyvin. Nyt, 30-vuotiaana ja raskaana, ymmärsin sen. Tiesin, että minun tulisi olla onneni kukkuloilla, mutta ilman mitään järkevää syytä olin onneton. Alakuloisuus alkoi heti raskauden alkumetreiltä.

Jo toisella neuvolakäynnillä apea mielialani tuli puheeksi. Mieheni aloitti keskustelun puolestani.

– Hanna on muuten ollut vähän surullinen viime aikoina, hän sanoi.

Kurkkuani kuristi, pidättelin itkua.

– Kyllä, mulla on ollut vähän mieli maassa, myönsin häpeillen.

Vähättelin ongelman suuruutta. Jätin kertomatta, kuinka paljon alakulo vaivasi. Tuntui siltä kuin olisin oma itseni vain puolisoni seurassa. Ystävät, uudet työkaverit ja perhe saivat minut ärtymään. Tiuskin pikkuasioista. En enää tunnistanut itseäni.

Neuvolassa sovittiin, että mielialaani seurataan. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään. Raskauden keskivaiheella alakuloisuuteni vain syveni.

En enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn.

Minut ja työparini irtisanottiin tuotannollisista syistä ollessani viidennellä kuulla raskaana. Työpaikan hakeminen ei tullut kysymykseen. Kuka palkkaisi minut tietäen, että olin kolmen kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle?

Vietin viimeiset neljä kuukautta kotona pahaa oloani miettien. Eristäydyin kotisohvalle kirjan ja suklaalevyn kanssa. Mikään ei huvittanut. Nukuin joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Kun mies tuli töistä kotiin ja kyseli, miten päivä oli mennyt, nolotti. En ollut tehnyt mitään.

Alakuloisuus tuli aaltoina. Aina välillä oloni oli parempi. Silloin kävin ostamassa jäätelön ja kävelin Uimastadionille uimaan ja ottamaan aurinkoa. Toisina päivinä saatoin hypätä ratikkaan ja käydä ostamassa vauvanvaatteita lähellä sijaitsevalta kirpputorilta. Ja kun vihdoin aloin tuntea vauvan liikkeet, en pystynyt pidättelemään hymyäni. Saatoin tunnustella vatsaani tuntikausia.

Vaikka rakastin pyöristynyttä vatsaani, tunsin itseni turvonneeksi ja epäviehättäväksi. Tunteeni olivat ristiriitaisia.

Mielialaani ei parantanut se, etten jaksanut tehdä mitään. Olin mustasukkainen miehelleni siitä, että hän pystyi jatkamaan elämäänsä normaalisti, mutta minä jouduin luopumaan kaikesta. En voinut enää viettää viikonloppuja juhlien ystävien kanssa. Olin lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja jopa sushin syömisen. Mieheni yritti pyytää minua mukaansa joka paikkaan tai saada minut tekemään jotain ystävieni kanssa, mutta mikään ei napannut.

Pian en enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Pelkkä puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn. En uskaltanut vastata myöskään siksi, että pelkäsin sanovani jotain ikävää. Eristäydyin kaikista. Olin koko ajan huonolla tuulella.

Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin tulevaisuutta toiveikkaana. Olin vain lakannut elämästä elämääni, kunnes vauva syntyisi.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan.

Raskausaika oli haaste myös miehelleni. Hain jatkuvaa huomiota, kaipasin kipeästi läheisyyttä. Muuttunut kroppani ahdisti: kengät eivät mahtuneet jalkaan, käytin samoja vaatteita joka päivä, naamani oli turvonnut, hengittäminen vaikeaa. Kiukuttelin miehelleni, kun mikään ei näyttänyt hyvältä päälläni. Tunsin itseni valaaksi.

Pelkäsin myös sitä, että jään yksin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi. Onneksi mieheni jaksoi tukea ja ymmärtää. Jos en olisi pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan tunteistani, en tiedä, miten olisin jaksanut.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan. Minä ja mieheni sen päätöksen olimme tehneet. Fiiliksiäni ei helpottanut ystäväni muistutus siitä, että äidin alakulo vaikuttaa myös vauvaan. Hävetti.

Lainasin kirjastosta raskausmasennusta käsitteleviä opuksia. Leena Väisäsen Raskaus muuttaa naisen mieltä ja maailmaa -kirjassa kerrottiin, että äidin raskauden aikainen mieliala heijastuu lapsen luonteeseen vielä tämän ollessa viisivuotias. Väisäsen siteeraaman tutkimuksen mukaan lapset ovat arempia ja itkuisempia, jos äiti on heitä odottaessaan ollut stressaantunut tai masentunut.

Olin siis mokannut koko jutun jo ennen kuin lapseni oli ehtinyt edes syntyä. Koin voimattomuutta, sillä totta kai halusin lapselleni vain parasta. Mutta eihän sitä voi vain päättää olla onnellinen. Vai voiko?

Päätin yrittää. Yritin olla armollinen itselleni. Jos ei huvittanut tehdä mitään, ei ollut pakko. Kaivauduin kotisohvalle hyvällä omallatunnolla.

Lainasin kirjastosta pinon luettavaa, ostin kaapit täyteen herkkuja. Söin kolme jäätelöä päivässä, herkuttelin estoitta. Kun herkut oli syöty, oloni oli entistä huonompi. Neuvolassa kuitenkin vakuuttelin, että voin ihan hyvin. En jaksanut enää puhua koko asiasta.

Raskauden loppumetreillä mieleni alkoi kirkastua. Viihdyin edelleen paremmin kotona kuin kavereideni kanssa, mutta nyt olin onnellinen. Siivosin ja leivoin kuin mielipuoli. Raskauden loppumetrit häämöttivät, aloin olla toiveikas. Ehkä raskauden jälkeenkin olisi elämää.

Mieheni oli jaksanut tukea ja tsempata minua koko ajan. Oli vaikea ymmärtää, miten hän oli siihen pystynyt. Näin jo sieluni silmin, kuinka pian mahtuisin vanhoihin vaatteisiini ja pystyisin nukkumaan vatsallani. Väistymässä olivat myös ainainen pissahätä ja yölliset heräämiset siihen, että järkyttävä närästys nosti oksennuksen suuhun.

Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi?

Kun vauva vihdoin syntyi, olin alun pöpperön jälkeen lähestulkoon euforisessa tilassa. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään uutta tulokasta kaikille. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein ja ihanin vauva. Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi? Tuntui siltä kuin jakaisin kaikkien vanhempien kanssa suuren salaisuuden.

Tuijottelin vauvojen vanhempia kadulla. Hekin siis tiesivät, miltä tämä tuntui. Alakuloisuuteni oli kuin poispyyhkäisty.

Nyt vauvani on yhdeksän kuukautta vanha. Arki on ajoittain haastavaa, mutta nautin äitiydestä. En ikipäivänä vaihtaisi nykyistä elämääni vanhaan.

Raskausaika oli lopulta vain pieni hetki elämästä. En vain ymmärtänyt sitä. Ehkä pelkäsin, että elämäni loppuu vauvantuloon.

Saan kuulla, etten ollut alakuloisuuteni kanssa yksin. Vauvaperhepsykoterapeutti Mirja Sarkkisen mukaan apeat tunteet raskauden aikana ovat hyvin tavallisia. Onhan raskaaksi tulo iso elämänmuutos. Odotuksen ja vauvan myötä joutuu luopumaan monesta asiasta.

– Raskaus herättää monenlaisia, ristiriitaisiakin tuntemuksia. Ei ihme, sillä moni asia muuttuu: joudut irrottautumaan töistä, vartalo ja koko identiteetti naisena muuttuu – parisuhteesta puhumattakaan. Väitän, että useimmat odottajat käyvät läpi myös apeita tunteita, Sarkkinen sanoo.

Hän painottaa, että kaikenlaisista tunteista pitäisi saada puhua odotusaikana.

Siis myös siitä, ettei aina tunnu hyvältä. Ehkäpä silloin stereotyyppinen, idealisoitu kuva onnea uhkuvasta odottajasta murenisi.

Sarkkisen mukaan on tärkeää, ettei tunteiden kanssa jää yksin. Niistä kannattaa puhua joko puolison, jonkun muun läheisen tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Alakulosta voi päästä eroon vain tunteita käsittelemällä.

Minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

– Neuvolasta voi saada apua. Siellä mielialaa voidaan seurata. Ei ole kyse pienestä asiasta, sillä raskaus ja vauvan syntymä on psyykkisesti ja sosiaalisesti naisen elämän suurin muutos, haastava prosessi, johon ei aina ehdi varautua. Elämä muuttuu positiivisen raskaustestin myötä.

Siitä, miten äidin odotusaikaiset tunteet vaikuttavat lapseen, on Sarkkisen mukaan näyttöä. Äidin stressi, ahdistuneisuus ja depressio voivat olla yhteydessä vauvan syömisen ja nukkumisen ongelmiin ja itkuisuuteen. Tällaisissa tapauksissa puhutaan kuitenkin äidin vaikeista mielialaongelmista.

Tunnistan itseni Sarkkisen sanoista. Positiivisen raskaustestin tehtyäni heitin puolitäyden tupakka-askin roskakoriin. Muutos vanhan ja uuden elämän välillä tapahtui sillä sekunnilla, kun pieneen näyttöruutuun piirtyi haalea, sininen viiva. Enää en voinut elää vain itselleni.

Alakuloisuuteni väistyi lopulta kumppanini tuen ansiosta. Ja vaikka tiedän, että alakuloisuus raskauden aikana on normaalia, minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

Kun nyt näen kadulla raskaana olevia naisia mietin, kuinka kauniilta heidän vatsansa näyttävätkään. Selaan oman raskauteni aikaisia valokuvia haikein mielin. Hassua, miten kauniilta omakin vatsa näyttää näin jälkikäteen.

Jään katselemaan kuvaa, joka on otettu keittiössämme noin viikko ennen synnytystä. Siinä seison valkoisten keittiökaappien edessä. Ikkunasta tulviva auringonvalo tuo kuvaan lämpöä. Ylläni ovat shortsit ja bikinin yläosa, katselen alaspäin suurta vatsaani.

Hämmästyn. Kuvassa en näytä valaalta. Voisi jopa sanoa, että hehkun.

Odotusaikana muistan nauraneeni väitteelle, että jonakin päivänä ikävöisin raskausvatsaani. Enää tuo väite ei kuulosta niin hassulta.

Vauva 9/14

Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Miten voi nauttia noin 8 kk ajan kestävästä kalvavasta kuolemanpelosta? Ultrassa näkyi "jotain poikkeavaa" ja siitä alkoi pelkääminen, joka ei ole vieläkään - 6 vuotta terveen pojan syntymän jälkeen - hellittänyt. Koko neuvola-aika oli pelkkää virheiden ja vammojen etsimistä, ikään kuin maailmaan ei syntyisi ikinä terveitä lapsia, aina niissä olisi joku vialla. Jokainen mittaus ja punnitus oli vain testausta sitä varten, mikä on pielessä.
Lue kommentti
Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Minulla 3 lasta ja en tykännyt yhdestäkään raskaudesta. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Jos vauvalle käy huonosti? Tuleeko lapsivesi ennen aikojaan? Liikkuuko vauva? Kuuluuko sydänäänet? Syönkö hyvin? Huhhuh. Ensimmäinen raskaus päättyi viikolla18, kun kohdussa ei lapsivettä, ehkä lisäsi pelkoa, vaikka muut raskaudet normaaleja. Suomessa pitäisi voida sanoa rehellisesti, bos ei nauti raskaudesta. Se ei tarkoita, ettei rakasta lapsia, kun ne on syntyneet tai kohdussa. Kun neuvolassa sanoin, ettei...
Lue kommentti

Matkasynnytykset ovat lisääntyneet. Ensihoitolääkäri Heini Harve-Rytsälä kertoo, miten toimia, jos synnytys etenee yllättävän nopeasti.

Matkasynnytyksellä tarkoitetaan tilannetta, jossa vauva syntyy niin nopeasti, ettei äiti ehdi sairaalaan asti. Osa vauvoista syntyy matkalle, osa esimerkiksi kotiin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tilastojen mukaan matkalla sairaalaan syntyi viime vuonna 92 lasta. Muita suunnittelemattomasti sairaalan ulkopuolella tapahtuneita synnytyksiä oli 97.

FinnHEMS10-lääkärihelikopterissa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (HUS) työskentelevä ensihoitolääkäri Heini Harve-Rytsälä kohtaa työssään synnyttäjiä, joiden vauva päättää tulla maailmaan kiireellä.

– Itse muistan ehkä parhaiten tilanteen, jossa päivystin omaa syntymäpäivääni edeltävän vuorokauden. Syntymäpäiväni aamuna, vuoron viimeiseksi tehtäväksi osui synnytys, jossa ambulanssi kuljetti ponnistavaa äitiä. Ehdin juuri kiivetä ambulanssin kyytiin, kun äiti ponnisti käsiini pienen, terveen tyttövauvan. Siinä meitä oli kaksi kansalaista, samalla syntymäpäivällä.

Harve-Rytsälä vastaa kuuteen kysymykseen matkasynnytyksistä.

1. Mistä matkasynnytykset johtuvat?

HUSin alueella matkasynnytykset eivät selity sillä, että etäisyys sairaalaan olisi pitkä. Sen sijaan voi olla niin päin, että kun matkaa on vähemmän, sairaalaan lähtöä odotellaan kotona hieman pidempään. Tämä onkin yleensä järkevä toimintatapa.

Joskus synnytys etenee niin nopeasti, että sen ennakoiminen olisi ollut lähes mahdotonta.

Suurimmalle osalle kohtaamistani matkasynnytyksistä on ollut tyypillistä se, että synnytys on lopulta edennyt niin nopeasti, että sen ennakoiminen olisi ollut lähes mahdotonta.

Varsinkin jos edellinen synnytys on edennyt hitaasti, uudelleensynnyttäjälle voi tulla yllätyksenä se, että seuraava etenee joskus hyvinkin nopeasti.

Osa kohtaamistani synnytyksistä ovat sellaisia, että äiti kertoo, että supistuksia on ollut pitkään, jopa kahdeksan tuntiakin, mutta ne ovat tuntuneet vähäisiltä. Voi olla, että kiputuntemukset tai supistusten voimakkuus ovat poikenneet aiemmista synnytyksistä, kunnes synnytys onkin yhtäkkiä edennyt rytinällä.

On hyvä muistaa, että lähes aina synnyttäjä kuitenkin ehtii sairaalaan. Matkasynnytysten osuus kaikista synnytyksistä on yhä hyvin pieni, vaikka määrä onkin kasvanut.

HUS:n alueella synnyttäjien kokonaismäärä on vain niin suuri, että niitä harvinaisia tapauksia, joissa synnytys etenee nopeasti, mahtuu tälle alueelle useita vuodessa.

2. Milloin sairaalaan ei enää kannata yrittää itse, vaan on parempi soittaa 112:een?

Yleensä synnyttäjä soittaa ensin omaan synnytyssairaalaansa, ja se onkin oikea tapa toimia. Koulutetut ja kokeneet kätilöt osaavat puhelimessa arvioida tilanteen ja antaa neuvoja.

Suoraan 112:een pitää soittaa, jos äitiä ponnistuttaa jatkuvasti ja voimakkaasti tai vauvan tarjoutuva osa, yleensä pää, tuntuu tai näkyy. Ne ovat sellaisia merkkejä, että ei yleensä kannata lähteä enää omatoimisesti sairaalaan. Samoin kannattaa toimia, jos äidillä on jatkuva kirkas ja runsas verenvuoto.

Sairaalaan ei ikinä pidä lähteä ylinopeutta kaahaten.

Jos vauva päättää syntyä sairaalan ulkopuolella, synnytystä on parempi avustaa ambulanssissa tai synnyttäjän kotona kuin esimerkiksi henkilöauton etupenkillä. Suomen oloissa on myös käytännössä aina kylmä, ja vastasyntynyt jäähtyy nopeasti.

Jos kotoa on jo ehditty lähteä liikkeelle, hätäkeskus voi lähettää ambulanssin myös synnyttäjää vastaan.

Sairaalaan ei ikinä pidä lähteä ylinopeutta kaahaten. Liikenneturvallisuudesta huolehtiminen on tässä tilanteessa erityisen tärkeää.

3. Kun hätäkeskus saa tiedon uhkaavasta matkasynnytyksestä, miten asiassa edetään?

Hätäkeskuksen päivystäjä tekee puhelun aikana riskinarvion, joka määrittää jatkotoimet. Yleensä paikalle hälytetään ensihoitoyksikkö eli ambulanssi. Jos käy ilmi seikkoja, joiden perusteella vauvan arvioidaan syntyvän hyvin pian tai tilanteeseen liittyy muu erityinen riski, voidaan kutsua myös muita yksiköitä, esimerkiksi lääkäriyksikkö. Paikalle ehtii yleensä ensimmäisenä ambulanssi.

Äidin luona edetään tilanteen mukaan. Ensin arvioidaan, syntyykö vauva heti vai voidaanko siirtyä turvallisesti ambulanssiin. Ambulanssissa puolestaan arvioidaan, yritetäänkö vielä ehtiä sairaalaan. Jos näyttää, että vauva syntyy matkalla, ambulanssi pysäytetään turvalliseen paikkaan ja hoidetaan synnytys siinä.

Lopulta suurin osa ensihoidon synnytyshälytyksistä on sellaisia, joissa ambulanssilla ehditään sairaalaan asti ennen vauvan syntymää.

HUSin alueella synnyttäjää ei kuljeteta helikopterilla. Helikopteria käytetään kulkuvälineenä silloin, kun se on nopein tapa kuljettaa ensihoitolääkäri synnyttäjän luo. Muualla Suomessa, jossa etäisyydet ovat pidempiä, myös synnyttäjää saatetaan joutua joskus kuljettamaan helikopterilla.

4. Entä jos vauva ehtii syntyä, ennen kuin ensihoitajat ovat paikalla?

Niin usein käykin, koska synnytys voi edetä niin vauhdilla. HUSin alueella noin puolessa tilanteista, joissa vauva syntyy suunnittelemattomasti sairaalan ulkopuolelle, vauva on jo syntynyt, kun ensihoito saapuu paikalle.

Paras paikka synnyttää kotona on sellainen, jossa on avustajille tilaa ympärillä.

Hätäkeskuspäivystäjä antaa puhelimessa toimintaohjeita synnytyksessä avustamiseen. Neuvolakortti on hyvä olla lähellä ensihoitajien saapuessa. Kaksikerroksisessa kodissa äidin kannattaa, jos mahdollista, siirtyä uloskäynnin kanssa samaan tason. Paras paikka synnyttää kotona on sellainen, jossa on avustajille tilaa ympärillä. Koirat ja muut lemmikit kannattaa sulkea oven taakse.

Jos vauva ehtii syntyä, tärkeintä on saada vastasyntynyt nopeasti kuivaksi ja lämpimään, vaikka äidin ihoa vasten. Napanuoran katkaisemisella ei ole kiire, ensihoitajat huolehtivat siitä.

5. Pitääkö vastasyntyneen kanssa mennä silti sairaalaan?

Kun vauva on syntynyt suunnittelemattomasti sairaalan ulkopuolella, äiti ja vastasyntynyt kuljetetaan aina sairaalaan. Kotiin me emme jätä. Tilanne on erilainen suunnitellussa kotisynnytyksessä, jossa paikalla on kätilö. Kätilöllä on erilainen kokemus vastasyntyneen ja äidin voinnin tarkkailuun. 

Vauvan synnyttyä ensihoito kuivaa ja peittelee vastasyntyneen ja klipsaa ja katkaisee napanuoran. Sitten äiti ja vastasyntynyt valmistellaan sairaalaan kuljetusta varten. Istukan syntymistä ei jäädä odottamaan. Istukka voi syntyä matkan aikana tai vasta sairaalassa. 

Onneksi on niin, että jos vauva päättää tulla maailmaan vauhdilla, hän syntyy yleensä ongelmitta.

6. Millaisia riskejä sairaalan ulkopuolella synnyttämisessä on?

Onneksi on niin, että jos vauva päättää tulla maailmaan vauhdilla, hän syntyy yleensä ongelmitta ja kaikki päättyy onnellisesti. Nopeasti eteneville synnytyksille on tyypillistä se, että kohdunsuu aukeaa hyvin, vauva on pienikokoinen ja ponnistusvaihe menee helposti.

Synnytyksissä eniten riskejä liittyy pitkittyneisiin synnytyksiin, ja niitähän matkasynnytykset eivät ole. Hyvä niin: vaikka ensihoitajilla ja -lääkäreillä on valmiudet ja koulutus avustaa synnytyksessä, vaikkapa sektioon tai imukupin käyttämiseen ei ole mahdollisuuksia.

Lähtökohtaisesti voi sanoa, että matkasynnytyksissä vastasyntynyt ja äiti voivat melkein aina hyvin. Esimerkiksi pahoja repeämiä tai vuotoja esiintyy ensihoidossa todella harvoin.

Ensihoidon näkökulmasta matkasynnytykset ovat onnellisesti päättyviä työtehtäviä. Tapahtumaan suhtaudutaan suurella kunnioituksella, ja meidän käsissämme syntyneet vauvat muistetaan jokainen.

Vierailija

Miten pitää toimia, jos vauva on syntyä kotiin tai matkalla sairaalaan? Ensihoitolääkäri neuvoo

En ihmettele, että näitä tapahtuu myös HUSin alueella, missä periaatteessa on sairaalat lähellä synnyttäjiä. Minua ei otettu sairaalaan, koska synnytys oli "liian aikaisessa vaiheessa". Vauva kuitenkin syntyi jo 3 tunnin päästä, sairaalaan matkasin kesken ponnistusvaiheen. Synnytys oli ensimmäinen, joten uskoin kätilöä enkä omia tuntemuksiani, koska aikaisempaa synnytyskokemusta ei ollut. Ystävääni käskettiin odottaa vapautuvaa paikkaa kotona vähintään 2 tuntia, vaikka hän vuosi verta. Toinen...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Liity kesävauvaa odottavien suljettuun keskusteluryhmään ja ota ilo irti vertaistuesta! <3

Plussasitko? Onnea! Kirjaudu sivustolle ja tule mukaan ryhmään. Voit vaihtaa muiden odottajien kanssa ajatuksia raskaudesta anonyymisti.

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä vauva.fin sisällä. Vain ryhmän jäsenet voivat lukea ryhmän viestejä ja osallistua keskusteluun ryhmässä. Avoimiin ryhmiin voivat liittyä kaikki rekisteröityneet käyttäjät, ja suljettuun ryhmään liittyminen vaatii ryhmän ylläpitäjän hyväksynnän.

Tule mukaan ryhmiin tästä!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.