Seisoin vaa’alla ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Teki mieli huutaa. Työpaikan punttisalin pukuhuoneessa en kuitenkaan kehdannut.

Seisoin vaa’alla ensimmäistä kertaa  moneen kuukauteen. Teki mieli huutaa. Työpaikan punttisalin pukuhuoneessa en kuitenkaan kehdannut. Vieressä verkkareita jalkaan vetänyt naapuriosaston esimies olisi saattanut pitää pöhkönä tai turhamaisena.
Olisi varmaan ollut oikeassakin.
Kiukutti, vaikka olihan tämä ollut aavistettavissa. Paidat ja housut olivat jo kesän mittaan alkaneet käydä pieniksi, ja syksyllä vaatekaupan mitoitus oli muutettu kokoa pienemmäksi.
Vaaka varmisti tylyn totuuden. Olin saanut puolessa vuodessa reilusti enemmän kiloja kuin keskikäyriä pitkin kirinyt esikoispoikani.

 ”Ei sinun vatsasi valtava ole”, vaimo lohdutteli, kun puristelin jenkkakahvojani kotisohvan edessä illalla. ”Mutta on se vatsa.”
”Ennen sitä ei ollut”, nurisin takaisin.
Olin ollut varsin kunnollinen koti-isä: puoliltapäivin olin tankannut pojan purkkiruoalla, peitellyt hänet laatikkopyörän kyytiin ja polkaissut päiväuniajelulle.
Kahden tunnin unien aikana ehdin ajaa lähiöstä pitkälle Keskuspuistoon ja takaisin. Kahvilassa saatoin huoletta ottaa pullan tai vaikka kaksi, retken kunniaksi. Kaloreita ei tarvinnut laskea.
”Olit himokuntoilijaisä”, vaimo korjasi. ”Joku olisi voinut käyttää päiväunien ajan vaikka kotona siivoamiseen.”

Sitten vaimo jäi lomalle ja lenkit lyhenivät. Oli mukavampi olla yhdessä kotona ja laittaa lounasta kuin polkea pöhkönä pitkin peltoja.
Syksyn aluksi piti palata töihin. Päiväuniajelut loppuivat kokonaan, pullien syöminen ei.
Iltaisinkaan ei tehnyt mieli lenkille vaan nopeasti kotiin, vielä kun poika oli hetken hereillä.
Iltapuuron, kylvettämisen ja tuutulaulujen jälkeen jaksoin vain maata jäätelökippo sylissä sohvalla ja katsoa Avaraa luontoa Areenasta.
Kuudessa kuukaudessa rakkaus kasvatti jenkkakahvat.
Yhtenä päivänä päätin tulla kotiin tuntia tavallista aiemmin. Nyt kahvat saisivat kyytiä.
“Saat illan vapaaksi. Me lähdemme nyt pyörälenkille!” ilmoitin vaimolle.
Illallisen jälkeen pakkasin hyväntuulisen pikkumiehen haalareissaan laatikkopyörän kyytiin. Mielessäni nautin karisevista kiloista ja yhteisestä isä-lapsi-kokemuksesta.
Varttitunnin polkemisen jälkeen hyväntuulinen lenkkikaverini alkoi muuttua kärttyisäksi. Piti pysähtyä leikkipuistoon.
Hiekkalaatikon reunalla alkulämpöni muuttui nopeasti kylmääväksi hieksi. Maanittelin poikaa takaisin pyörän kyytiin.
Menestys ei ollut kehuttava.
Tunnin päästä kannoin pyörän kyydissä nukahtanutta haalarikääröä kotiovesta. Lapsen unirytmi oli siltä illalta pilalla. 
Vaimo vilautti keittiöstä “arvasin, muttet olisi uskonut” -hymynsä.

Lauantai-iltana jätin Avaran luonnon väliin ja surffasin netissä. Vaimo tuli kuikuilemaan olan taakse.
“Etsin vauvalle valjaita”, sanoin. “Sellaisia, joissa on kahva niskassa.”
Vaimo kohotteli kulmiaan.
“Kahvakuulat ovat muotia”, aloitin selityksen, “ja poika on  jotakuinkin sopivan painoinen.”
Ajatukseni oli mahtava: Alkaisin kehittää vauvajumppaa, jossa käyttäisin poikaa kahvakuulana. Saisin olla yhdessä lapseni kanssa, ja poika saisi nauttia vauhdikkaasta leikityksestä. Ja jos jumpan patentoisi, sen lisenssimyynnillä voisi ansaita miljoonia.
Vaimo veti henkeä. “Kuule Teppo. Himokuntoilun, tunnollisen isyyden ja palkkatöiden yhdistäminen on aika hankalaa. Entäs jos vain alkaisit vihdoin miettiä, mitä syöt?”

Teppo Moisio on 30-vuotias toimittaja, joka asuu Helsingissä vaimonsa ja poikansa kanssa. Esikoispoika Nuuti syntyi heinäkuussa 2010.

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 1/2012.