Lapsen uimataito lähtee veteen totuttelusta. Tärkeintä on oma tahti.

Isosisko hyppää suin päin syvään päähän ja sukeltaa, kun pikkuveljellä menee melkein tunti pelkkään veteen totutteluun. Lapset ovat yksilöitä: toiset arkailevat astua altaaseen, toiset ovat luonnostaan varsinaisia vesipetoja.

– Uimaan oppimiseen vaikuttaa temperamentin lisäksi se, kuinka paljon lapsen kanssa on oltu vedessä ja millaista esimerkkiä hän on saanut vanhemmilta, koulutussuunnittelija Laura Häkkinen Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitosta sanoo.

Jos vanhemmat ovat vieneet pienokaisensa vauvauintiin ja jatkaneet siitä vielä perheuintiin, lapsi on saanut jo ensimmäisinä vuosinaan tukevan kosketuksen veteen.

Lapset osallistuvat uimakouluun useimmiten 5–7-vuotiaana, mutta uimisen voi oppia itsekin. Valtaosa suomalaislapsista saa myös uimaopetusta ainakin jossakin vaiheessa alaluokkia. Reilu puolet kouluista järjestää uintia joka luokka-asteella.

Hui, vettä!

Jos lapsi suhtautuu uimiseen ja veteen ylipäätään epäluuloisesti, kannattaa harjoittelu aloittaa rauhallisesti. Jotkut lapset voivat suorastaan pelätä vettä. Voi olla, että vedellä on peloteltu tai siitä on ikäviä kokemuksia. Ei ole mikään ihme, jos esimerkiksi pienenä laiturilta rantaveteen molskahtanut lapsi kammoaa pinnan alle joutumista.

– Tärkeää on edetä lapsen ehdoilla ja tehdä vettä vähitellen tutuksi. Lapsi saa rauhassa totutella ja kokeilla, miltä tuntuu, kun vesi koskee kehon eri osia, Häkkinen sanoo.

Jo arkinen hiustenpesutilanne on esiuimaopetusta: lapsi tottuu siihen, miltä tuntuu, kun kasvot kastuvat ja nenän ylikin menee vettä. Kun lapselle syntyy luottamus veteen elementtinä, varsinainen uimaopettelu sujuu huomattavasti rennommin.

Altaassa tai rannalla vanhempi voi ensin antaa lapsen vain oleilla vedessä, liikkua eri tavoilla, aistia vettä laajoilla rauhallisilla liikkeillä. Sitten on aika kastautua kokonaan ja käydä myös pinnan alla. Vähitellen aikuinen voi ohjata lasta kokeilemaan kellumista ja liukua.

Kaikki oppiminen vie aikaa. Siksi on tärkeää, että lapsella on mahdollisuus päästä uimahalliin tai -rannalle ja harjoitella rauhassa.

Uimaan oppiminen on paljon vanhempien esimerkistä kiinni, Häkkinen huomauttaa. Myös mahdollisten isosisarusten antama malli voi innostaa lasta opetteluun.

Sillä on iso merkitys, että aikuinen menee altaaseen mukaan ja tekee ja touhuaa. Se on samalla myös turvallisuustekijä.

Kesällä rannalla oleillessakin aikuisen on hyvä olla uimataidottoman lapsen mukana avovedessä niin, että lapsi on kaiken aikaa käden ulottuvilla.

Kavereista mallia

Monen uuden taidon opettelussa edessä on sama pulma: kun homma ei ensimmäisellä eikä vielä viidennelläkään kerralla suju, lapsi kiukustuu ja aikuinenkin käy helposti kärsimättömäksi.

On toki niitä, jotka opettelevat mielellään rauhassa äidin tai isän kanssa, mutta monesti lapsen on helpompi ottaa vastaan neuvoja ja ohjeita vieraalta ammattilaiselta kuin omalta vanhemmalta.

– Jos tuntuu, että omilla opeilla ei päästä eteenpäin, uimakoulu voi olla paikallaan. Ryhmästä on myös se ilo, että lapsi näkee paljon mallia toisilta, Häkkinen sanoo.

Ryhmäopetuksessakin on Häkkisen mukaan olennaista, että jokainen lapsi saa toimia omalla tavallaan.

Toiset tarvitsevat enemmän aikaa, toisilla on menoa ja vauhtia muidenkin edestä.

Eikä uimakouluunkaan kannata suhtautua niin, että asia on sen myötä kertaheitolla pois päiväjärjestyksestä. Joku lapsi oppii nopeasti – toinen saattaa käydä kolmekin uimakoulua ennen kuin touhu alkaa varsinaisesti sujua.

Joskus ratkaisevat oivallukset syntyvät, kun lapsi pääsee toistamaan uimakoulusta opittuja harjoituksia omalla ajalla ja rauhassa.

Maltti on valttia

Toisille lapsille sopii ryhmäopetus, toiset tykkäävät käydä kaverin kanssa polskimassa. Joku taas tahtoo pulikoida pitkään turvallisesti vanhemmassa kiinni, leikkiä vaikka pikku hyljettä ja isoa hyljettä.

Häkkinen kannustaa vanhempia seurailemaan lasta ja sitä, mikä hänelle on luontaista. Hän muistuttaa, että jos aikuinen painostaa liikaa harjoitteluun, se saattaa kääntyä itseään vastaan. Mukavaksi tarkoitetusta ja hyödyllisestä uimataidosta tuleekin stressaava ja epämiellyttävä asia.

Kun lapsi pääsee olemaan vedessä säännöllisesti ja turvallisesti, häntä ei tarvitse varsinaisesti opettaa, vaan hän oppii itse.

– Lapsi tarvitsee tilaa totutella omaan tahtiin, jotta tulee se onnistumisen elämys ja ilo. Sama pätee lajissa kuin lajissa. Maltti on valttia, Häkkinen sanoo.

Polskutelkaa paljon

  1. Anna lapselle aikaa ja tilaisuuksia totutella veteen ja harjoitella rauhassa.
  2. Näytä mallia: vie uimahalliin, mene mukaan altaaseen, polski ja touhua.
  3. Muista, että liiallinen painostaminen voi kääntyä itseään vastaan.
Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula
Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula

Iirosta on hauskaa seurata matojen touhuja ja viedä niitä multaan turvaan, kun äiti tekee puutarhatöitä.

”En ole matojen pelastaja. Tai olen. Kun äiti kaivaa ja huutaa, että täällä on hieno, mä tulen ottamaan madon. Vien sen multaan turvaan.

Mullassa mato syö ja kakkaa. Se kasvattaa meidän herneitä.

Tiellä auto tai pyörä voi ajaa madon päälle. Madot ei osaa vielä varoa.

Toi iso on varmaan isä ja toi toinen äiti. Kohta ne varmaan sukeltaa. Onkohan niiden koti kaukana?

Käyn välillä tekemässä muuta ja tulen sitten taas seuraamaan niitä. Madot on aika hitaita. Mä olen nopea.”

Iiro, 4

Alaraajavammat ovat lasten jalkapallovammojen suurin yksittäinen ryhmä, sanoo professori Jari Salo.

Lasten loukkaantumisalttius kasvaa, kun treeneistä siirrytään peleihin, joissa vauhti ja loppuun saakka yrittäminen ovat kovemmalla tasolla.

Yleisimpiä lasten jalkapallovammoja ovat nilkkojen vääntövammat sekä eri puolille kehoa kohdistuvat kolhut. Myös päähän kohdistuu lukumääräisesti paljon vammoja, mutta ne ovat onneksi yleensä vaikutuksiltaan vähäisiä.

– Nyrjähdykset ja nivelsidevammat ovat yleisempiä tytöillä, murtumat puolestaan pojilla, Jari Salo kertoo.

Murtumat ja ruhjeet liittyvät usein kontaktitilanteisiin, kun taas nivelside- ja lihasvammat syntyvät kaatumisten yhteydessä ja suunnanvaihdoista. 

– Takareiden alue jää usein liian vähälle huomiolle. Sen vammat ovat nopeimmin kasvava ryhmä jalkapallossa. Kasvuiässä tilanteeseen tuo lisähaasteen reisiluun pituuskasvu, johon lihasten tulisi mukautua, Salo painottaa.

Rasitusvammojen taustalla usein kasvuun liittyvät tekijät

Lasten ja nuorten rasitusvammoissa ikä on merkittävä tekijä. Kasvavalla lapsella tai nuorella on useita kohtia, joissa luiden kasvutumakkeiden luutuminen ja jänteiden ongelmat ilmaantuvat tietyssä järjestyksessä ikävaiheiden mukaan, jos rasitus ylittää sietokyvyn. 

– Tyypillisiä rasitusvaivojen kohtia ovat mm. kantapääkivut sekä polvilumpiojänteen alaosan vaivat, kuvailee Salo.

Urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa lisää rasitusvammoja.

Spesifi lajikohtainen harjoittelu yhdistettynä vähentyneeseen yleiseen vapaa-ajan liikkumisen näyttäisi osittain selittävän rasitusvammojen yleistymistä. Toinen merkittävä tekijä on urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa.

– Useampaa lajia harrastavilla lapsilla rasituksen sietokyvyn rajan huomaaminen on usein vaikeaa, kun kussakin lajissa pyritään maksimoimaan siinä tarvittava harjoittelu. Tällöin ennaltaehkäisyssä korostuu vanhempien ja valmentajien yhteistyö myös eri lajien kesken, Salo toteaa.

Vammojen ennaltaehkäisy monen tekijän summa

Akuuttien pelitilanteessa syntyneiden vammojen ennaltaehkäisyyn ei ole oikotietä. Rasitusperäisiä vammoja voidaan vähentää oikeanlaisella harjoittelulla sekä huomioimalla lapsen kokonaistilanne. 

– Riittävän monipuolinen harjoittelu, alkulämmittelyt, palautumisen seuranta, tasapainoinen ravitsemus, lapsen kuuntelu sekä maltti olla pois rasituksesta, jos ilmenee viitteitä rasitusperäisestä vammasta ovat hyviä keinoja vammojen ennaltaehkäisyyn, sanoo lastentautien erikoislääkäri Petri Koponen.

Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

Lapsi ei vielä tunne omaa kehoansa ja siinä tapahtuvia muutoksia, jolloin harrastuksessa mukana olevien aikuisten rooli korostuu. Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

– Treeniohjelma on hyvä rakentaa monipuoliseksi: nuorille ei kannata suunnitella liiaksi voimaharjoitteita ja alakouluikäisille lapsille on tärkeä mahdollistaa eri lajien kokeilu lapsen näin halutessa. Myös joukkueen reilut pelisäännöt ovat lasten ja nuorten joukkuepeleissä tärkeässä roolissa, painottaa Koponen lopuksi.

Jos urheillessa sattuu - milloin lääkäriin?

  • Urheilukentällä aloitettu perinteinen kylmä-koho-kompressio -hoito on hyvä ensiapu.  
  • Päävammojen osalta on tärkeä selvittää, onko lapsi ollut tajuttomana tilanteen jälkeen. Jos lapsi on hetkenkin tajuttomana tai päävamman liittyy muistikatko, lääkärin arvio on tarpeen.
  • Akuuteissa vammoissa on hyvä lähteä lääkäriin, jos lapsi ei pysty käyttämään loukkaantunutta raajaa, raaja on epämuotoinen, kipu on kova tai kyseessä on avovamma. 
  • Rasitusvammoissa on hyvä kääntyä asiantuntijan puoleen, jos vammoihin liittyy lepokipua, aiempi vaiva pahenee akuutisti tai tilanne pitkittyy harjoittelutausta huolimatta.

Lähde: Mehiläinen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.