Radiotoimittaja ja luontokirjailija Juha Laaksosen mielestä vanhemmat pilaavat liian usein lapsen innostuksen luontoon. Mönkiäiset ovat hienoja, eivät rumia, hän sanoo.

"Luontoinnostukseni alkoi, kun olin kymmenvuotias. Naapurimökin mies vei minut katsomaan kuningaskalastajan pesää. Pesästä kuului piipitystä, ja oksalla istui hieno, sininen lintu. Lähistöllä pesi mäyrä, ja pöllönpoikaset huusivat. Se oli hieno ja salaperäinen seikkailu.

Omat kaupungissa asuvat lapseni ovat kasvaneet ulkona olemiseen. Hienoimpina hetkinä muistan heidän ihmetyksensä, kun he ovat olleet mukana rengastamassa lintuja.

Vanhempien pitäisi viedä lapsia enemmän luontoon. Moni ajattelee, että ei ole aikaa tai auto puuttuu. Pitkä luontoretki on kuitenkin aikuisen haave, ei lapsen. Lapselle riittää hyvin, että lähdetään vaikka vähän kotipihasta kauemmas.

Useimmat lapset ovat luonnostaan uteliaita ja kiinnostuneita eläimistä ja kasveista. On tärkeää, että vanhemmat antavat lapsille mahdollisuuden olla luonnossa ja tutkia sitä.

Oudointa on, jos vanhempi sanoo lapsen löytämiä mönkiäisiä rumiksi.

Vanhempi on yleensä se, joka pilaa lapsen innostuksen luontoon. Liian usein näen, miten päiväkoti-ikäinen esittelee innoissaan vanhemmalleen keräämiään multaisia kiviä. Vanhempi ei edes mieti vaan sanoo, että hyi, se on likainen, siinä on etana, heitä se pois. Sekä äidit että isät tekevät tätä.

Miksei lapsi saisi tutkia ötököitä? Miksei saisi työntää käsiään multaan? Bakteereilla pelottelu on turhauttavaa. Mullan ja muiden luonnonmateriaalien käsittely tekee hyvää kaikille.

Vilkkaatkin lapset rauhoittuvat metsässä, tutkimukset osoittavat sen. Lisäksi metsissä kävely ja ojien yli hyppiminen kehittävät lapsen motoriikkaa. Vain asfalttia tallannut lapsi on kömpelö rantakivikossa.

Joskus vanhempi pelkää luontoa. Esimerkiksi puutiaisia pitää varoa, mutta käärmeitä ja hämähäkkejä yleensä ei. Lapseen ei pidä tartuttaa pelkojaan. Kaikkein oudointa on, jos vanhempi sanoo lapsen löytämiä mönkiäisiä rumiksi. Ennemmin ne ovat hienoja. Luonnossa mikään ei ole rumaa.

 

Tietysti minuakin jännittää joskus. Kun lapset kiipeävät korkealle puuhun, jonka alla on kiviä, vahdin heitä hermostuneena. Ja se vähän harmittaa, että olemme tehneet lasten kanssa liian vähän yön yli kestäneitä telttareissuja metsiin.

Maaseudulla asuvat eivät voi ymmärtää, että kaupunkilaislapset eivät osaa liikkua maastossa. Jos toisille suomalaisille luonto on takapihalta alkava itsestäänselvyys ja toisille aivan vieras asia, erkaannumme kauas toisistamme.

Taaperokin voi ruokkia lintuja ja haistella kukkia.

Ajat ovat muuttuneet. Jos menemme päiväksi saareen, lapseni saattavat pelata puhelimillaan. Luonnosta kiinnostunutta lasta voidaan myös pitää kummajaisena. Voikukkien keruu ei ole niin trendikästä kuin lätkän pelaaminen. Se on kurjaa.

Kaikenikäisten lasten kanssa voi puuhata ulkona. Taaperon kanssa voi ruokkia oravia ja lintuja. Kaiken suuhunsa pistävän yksivuotiaan käteen ei kannata antaa kasveja, mutta hän voi haistella, miltä tervainen oksa tai kevään ensimmäinen kukka tuoksuu.

 

Luonnosta kannattaa puhua oikeilla nimillä. Vanhemmat sanovat helposti lapsille, että onpa iso puu tai kauniisti laulava lintu. Lapset oppivat paremmin, kun sanotaan mänty tai mustarastas.

Päiväkoti-ikäiset ovat parhaassa tutkimusiässä. Lisäksi heillä on hyvä mielikuvitus. On hauska katsoa yhdessä jälkiä ja miettiä, onkohan jänis tässä hypännyt oksan yli tai paennut kettua.

Koululaisten innostusta voi pitää yllä naamioiden. Lasta ei voi pakottaa ulos, siitä seuraa vain vastareaktio, mutta yhteiset puuhat ovat hyviä.

Nikkaroimme viime keväänä lasten kanssa linnunpönttöjä. Heistä oli kiva seurata, muuttiko juuri omaan pönttöön lintu munimaan. Ensi kesänä ihmetellään, onko tullut asukkaita.

 

On jännää, mitä lapsille jää mieleen vuosien kuluessa. Poikani Joose ja Kalle muistavat Ahvenanmaan mökillä tehdyt kalaretket ja kallioilla pomppimiset, vaikka he olivat silloin todella pieniä.

Minulle tulee hyvä mieli, kun kuuntelen lasten muistoja. Ne voivat olla yksinkertaisia ja ihan erilaisia kuin omani. Joskus lapsille jäi metsäretkestä parhaiten mieleen se, kun haimme kotiin lähtiessä bensa-asemalta kokista.

Aika näyttää, miten lasten luontoinnostus säilyy. Omat poikani harrastavat geokätköilyä, mikä on mahtava tapa tutustua lähimaastoihin. Voi olla, että Iida ei enää vuoden päästä halua lähteä kaikille retkille. Ei ole vaarallista, jos metsä- ja meriretket eivät aina kiinnosta. Tärkeintä on, että lapsilla säilyy hyvä fiilis luontoa kohtaan.”

Meidän Perhe 3/16

Radiotoimittaja ja luontokirjailija Juha Laaksonen, 49, asuu luontotoimittaja Minna Pyykön kanssa Helsingin Lauttasaaressa. Heillä on kolme lasta: Iida, 12, Joose, 10, ja Kalle, 8. Juhan luontokirjasarjan ensimmäinen osa Utelias kettu ja muita nisäkkäitä ilmestyi tammikuussa, toinen osa Tarkka haukka ja muita lintuja maaliskuussa.

Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula
Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula

Iirosta on hauskaa seurata matojen touhuja ja viedä niitä multaan turvaan, kun äiti tekee puutarhatöitä.

”En ole matojen pelastaja. Tai olen. Kun äiti kaivaa ja huutaa, että täällä on hieno, mä tulen ottamaan madon. Vien sen multaan turvaan.

Mullassa mato syö ja kakkaa. Se kasvattaa meidän herneitä.

Tiellä auto tai pyörä voi ajaa madon päälle. Madot ei osaa vielä varoa.

Toi iso on varmaan isä ja toi toinen äiti. Kohta ne varmaan sukeltaa. Onkohan niiden koti kaukana?

Käyn välillä tekemässä muuta ja tulen sitten taas seuraamaan niitä. Madot on aika hitaita. Mä olen nopea.”

Iiro, 4

Alaraajavammat ovat lasten jalkapallovammojen suurin yksittäinen ryhmä, sanoo professori Jari Salo.

Lasten loukkaantumisalttius kasvaa, kun treeneistä siirrytään peleihin, joissa vauhti ja loppuun saakka yrittäminen ovat kovemmalla tasolla.

Yleisimpiä lasten jalkapallovammoja ovat nilkkojen vääntövammat sekä eri puolille kehoa kohdistuvat kolhut. Myös päähän kohdistuu lukumääräisesti paljon vammoja, mutta ne ovat onneksi yleensä vaikutuksiltaan vähäisiä.

– Nyrjähdykset ja nivelsidevammat ovat yleisempiä tytöillä, murtumat puolestaan pojilla, Jari Salo kertoo.

Murtumat ja ruhjeet liittyvät usein kontaktitilanteisiin, kun taas nivelside- ja lihasvammat syntyvät kaatumisten yhteydessä ja suunnanvaihdoista. 

– Takareiden alue jää usein liian vähälle huomiolle. Sen vammat ovat nopeimmin kasvava ryhmä jalkapallossa. Kasvuiässä tilanteeseen tuo lisähaasteen reisiluun pituuskasvu, johon lihasten tulisi mukautua, Salo painottaa.

Rasitusvammojen taustalla usein kasvuun liittyvät tekijät

Lasten ja nuorten rasitusvammoissa ikä on merkittävä tekijä. Kasvavalla lapsella tai nuorella on useita kohtia, joissa luiden kasvutumakkeiden luutuminen ja jänteiden ongelmat ilmaantuvat tietyssä järjestyksessä ikävaiheiden mukaan, jos rasitus ylittää sietokyvyn. 

– Tyypillisiä rasitusvaivojen kohtia ovat mm. kantapääkivut sekä polvilumpiojänteen alaosan vaivat, kuvailee Salo.

Urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa lisää rasitusvammoja.

Spesifi lajikohtainen harjoittelu yhdistettynä vähentyneeseen yleiseen vapaa-ajan liikkumisen näyttäisi osittain selittävän rasitusvammojen yleistymistä. Toinen merkittävä tekijä on urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa.

– Useampaa lajia harrastavilla lapsilla rasituksen sietokyvyn rajan huomaaminen on usein vaikeaa, kun kussakin lajissa pyritään maksimoimaan siinä tarvittava harjoittelu. Tällöin ennaltaehkäisyssä korostuu vanhempien ja valmentajien yhteistyö myös eri lajien kesken, Salo toteaa.

Vammojen ennaltaehkäisy monen tekijän summa

Akuuttien pelitilanteessa syntyneiden vammojen ennaltaehkäisyyn ei ole oikotietä. Rasitusperäisiä vammoja voidaan vähentää oikeanlaisella harjoittelulla sekä huomioimalla lapsen kokonaistilanne. 

– Riittävän monipuolinen harjoittelu, alkulämmittelyt, palautumisen seuranta, tasapainoinen ravitsemus, lapsen kuuntelu sekä maltti olla pois rasituksesta, jos ilmenee viitteitä rasitusperäisestä vammasta ovat hyviä keinoja vammojen ennaltaehkäisyyn, sanoo lastentautien erikoislääkäri Petri Koponen.

Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

Lapsi ei vielä tunne omaa kehoansa ja siinä tapahtuvia muutoksia, jolloin harrastuksessa mukana olevien aikuisten rooli korostuu. Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

– Treeniohjelma on hyvä rakentaa monipuoliseksi: nuorille ei kannata suunnitella liiaksi voimaharjoitteita ja alakouluikäisille lapsille on tärkeä mahdollistaa eri lajien kokeilu lapsen näin halutessa. Myös joukkueen reilut pelisäännöt ovat lasten ja nuorten joukkuepeleissä tärkeässä roolissa, painottaa Koponen lopuksi.

Jos urheillessa sattuu - milloin lääkäriin?

  • Urheilukentällä aloitettu perinteinen kylmä-koho-kompressio -hoito on hyvä ensiapu.  
  • Päävammojen osalta on tärkeä selvittää, onko lapsi ollut tajuttomana tilanteen jälkeen. Jos lapsi on hetkenkin tajuttomana tai päävamman liittyy muistikatko, lääkärin arvio on tarpeen.
  • Akuuteissa vammoissa on hyvä lähteä lääkäriin, jos lapsi ei pysty käyttämään loukkaantunutta raajaa, raaja on epämuotoinen, kipu on kova tai kyseessä on avovamma. 
  • Rasitusvammoissa on hyvä kääntyä asiantuntijan puoleen, jos vammoihin liittyy lepokipua, aiempi vaiva pahenee akuutisti tai tilanne pitkittyy harjoittelutausta huolimatta.

Lähde: Mehiläinen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.