Radiotoimittaja ja luontokirjailija Juha Laaksosen mielestä vanhemmat pilaavat liian usein lapsen innostuksen luontoon. Mönkiäiset ovat hienoja, eivät rumia, hän sanoo.

"Luontoinnostukseni alkoi, kun olin kymmenvuotias. Naapurimökin mies vei minut katsomaan kuningaskalastajan pesää. Pesästä kuului piipitystä, ja oksalla istui hieno, sininen lintu. Lähistöllä pesi mäyrä, ja pöllönpoikaset huusivat. Se oli hieno ja salaperäinen seikkailu.

Omat kaupungissa asuvat lapseni ovat kasvaneet ulkona olemiseen. Hienoimpina hetkinä muistan heidän ihmetyksensä, kun he ovat olleet mukana rengastamassa lintuja.

Vanhempien pitäisi viedä lapsia enemmän luontoon. Moni ajattelee, että ei ole aikaa tai auto puuttuu. Pitkä luontoretki on kuitenkin aikuisen haave, ei lapsen. Lapselle riittää hyvin, että lähdetään vaikka vähän kotipihasta kauemmas.

Useimmat lapset ovat luonnostaan uteliaita ja kiinnostuneita eläimistä ja kasveista. On tärkeää, että vanhemmat antavat lapsille mahdollisuuden olla luonnossa ja tutkia sitä.

Oudointa on, jos vanhempi sanoo lapsen löytämiä mönkiäisiä rumiksi.

Vanhempi on yleensä se, joka pilaa lapsen innostuksen luontoon. Liian usein näen, miten päiväkoti-ikäinen esittelee innoissaan vanhemmalleen keräämiään multaisia kiviä. Vanhempi ei edes mieti vaan sanoo, että hyi, se on likainen, siinä on etana, heitä se pois. Sekä äidit että isät tekevät tätä.

Miksei lapsi saisi tutkia ötököitä? Miksei saisi työntää käsiään multaan? Bakteereilla pelottelu on turhauttavaa. Mullan ja muiden luonnonmateriaalien käsittely tekee hyvää kaikille.

Vilkkaatkin lapset rauhoittuvat metsässä, tutkimukset osoittavat sen. Lisäksi metsissä kävely ja ojien yli hyppiminen kehittävät lapsen motoriikkaa. Vain asfalttia tallannut lapsi on kömpelö rantakivikossa.

Joskus vanhempi pelkää luontoa. Esimerkiksi puutiaisia pitää varoa, mutta käärmeitä ja hämähäkkejä yleensä ei. Lapseen ei pidä tartuttaa pelkojaan. Kaikkein oudointa on, jos vanhempi sanoo lapsen löytämiä mönkiäisiä rumiksi. Ennemmin ne ovat hienoja. Luonnossa mikään ei ole rumaa.

 

Tietysti minuakin jännittää joskus. Kun lapset kiipeävät korkealle puuhun, jonka alla on kiviä, vahdin heitä hermostuneena. Ja se vähän harmittaa, että olemme tehneet lasten kanssa liian vähän yön yli kestäneitä telttareissuja metsiin.

Maaseudulla asuvat eivät voi ymmärtää, että kaupunkilaislapset eivät osaa liikkua maastossa. Jos toisille suomalaisille luonto on takapihalta alkava itsestäänselvyys ja toisille aivan vieras asia, erkaannumme kauas toisistamme.

Taaperokin voi ruokkia lintuja ja haistella kukkia.

Ajat ovat muuttuneet. Jos menemme päiväksi saareen, lapseni saattavat pelata puhelimillaan. Luonnosta kiinnostunutta lasta voidaan myös pitää kummajaisena. Voikukkien keruu ei ole niin trendikästä kuin lätkän pelaaminen. Se on kurjaa.

Kaikenikäisten lasten kanssa voi puuhata ulkona. Taaperon kanssa voi ruokkia oravia ja lintuja. Kaiken suuhunsa pistävän yksivuotiaan käteen ei kannata antaa kasveja, mutta hän voi haistella, miltä tervainen oksa tai kevään ensimmäinen kukka tuoksuu.

 

Luonnosta kannattaa puhua oikeilla nimillä. Vanhemmat sanovat helposti lapsille, että onpa iso puu tai kauniisti laulava lintu. Lapset oppivat paremmin, kun sanotaan mänty tai mustarastas.

Päiväkoti-ikäiset ovat parhaassa tutkimusiässä. Lisäksi heillä on hyvä mielikuvitus. On hauska katsoa yhdessä jälkiä ja miettiä, onkohan jänis tässä hypännyt oksan yli tai paennut kettua.

Koululaisten innostusta voi pitää yllä naamioiden. Lasta ei voi pakottaa ulos, siitä seuraa vain vastareaktio, mutta yhteiset puuhat ovat hyviä.

Nikkaroimme viime keväänä lasten kanssa linnunpönttöjä. Heistä oli kiva seurata, muuttiko juuri omaan pönttöön lintu munimaan. Ensi kesänä ihmetellään, onko tullut asukkaita.

 

On jännää, mitä lapsille jää mieleen vuosien kuluessa. Poikani Joose ja Kalle muistavat Ahvenanmaan mökillä tehdyt kalaretket ja kallioilla pomppimiset, vaikka he olivat silloin todella pieniä.

Minulle tulee hyvä mieli, kun kuuntelen lasten muistoja. Ne voivat olla yksinkertaisia ja ihan erilaisia kuin omani. Joskus lapsille jäi metsäretkestä parhaiten mieleen se, kun haimme kotiin lähtiessä bensa-asemalta kokista.

Aika näyttää, miten lasten luontoinnostus säilyy. Omat poikani harrastavat geokätköilyä, mikä on mahtava tapa tutustua lähimaastoihin. Voi olla, että Iida ei enää vuoden päästä halua lähteä kaikille retkille. Ei ole vaarallista, jos metsä- ja meriretket eivät aina kiinnosta. Tärkeintä on, että lapsilla säilyy hyvä fiilis luontoa kohtaan.”

Meidän Perhe 3/16

Radiotoimittaja ja luontokirjailija Juha Laaksonen, 49, asuu luontotoimittaja Minna Pyykön kanssa Helsingin Lauttasaaressa. Heillä on kolme lasta: Iida, 12, Joose, 10, ja Kalle, 8. Juhan luontokirjasarjan ensimmäinen osa Utelias kettu ja muita nisäkkäitä ilmestyi tammikuussa, toinen osa Tarkka haukka ja muita lintuja maaliskuussa.