Terapeutti kertoo, miksi isovanhemmat saattavat hemmotella yhtä lastenlasta ylitse muiden ja mitä tilanteelle voi tehdä.

”Nolottaa, että minun lapseni on isovanhempien suosikki. Se lapsenlapsi, jota kehutaan, jota lahjotaan, jota rakastetaan ja joka otetaan jatkuvasti yökylään. Sisaruksilta on tullut tästä ilkeää palautetta ja vihjailua, sillä he ovat kateellisia. Minua vaivaa tämä asia.”

”Mummo eli äitini hoitaa innokkaasti veljen lasta, joka on hiljainen ja suloinen lapsi. Omat lapseni ovat mekastavia ja vähän uhmakkaitakin. Asiasta tekisi mieli puhua, mutta kuinka?”

Näin äidit avautuvat vaietusta aiheesta, isovanhempien suosikkilapsenlapsesta, Meidänperhe.fi-keskustelupalstalla.

Monet vanhemmat jakavat samat tunteet ja miettivät: Mistä tilanne johtuu? Miten siihen voisi puuttua? Sosiaalipsykologi, pari- ja seksuaaliterapeutti Anja Saloheimo Väestöliiton Vanhemmuuskeskuksesta neuvoo.

Suosikki voi olla monesta syystä

”Siihen, että isovanhemmilla tuntuu olevan suosikkilapsenlapsi, voi olla monia syitä. Yksi lapsenlapsi asuu ehkä lähempänä kuin muut ja häntä näkee sen vuoksi useammin.

Monesti myös äidit ja tyttäret ovat läheisempiä kuin äidit ja pojat tai anopit ja miniät, jolloin pojan lapset jäävät hänen vanhemmilleen etäisemmäksi. Tilanteeseen vaikuttaa lisäksi se, millainen suhde isovanhemmilla on miniöihinsä ja vävyihinsä – onko yhteiselo luontevaa vai onko siinä ristiriitoja.

Lapsen persoonakin voi vaikuttaa siihen, kuinka helppoa isovanhempien on tulla hoitamaan häntä. Myönteisen ja rauhallisen lapsen kanssa on ehkä helpompi viettää aikaa kuin ujon ja varautuneen tai kovin vilkkaan.”

Älä vaikene asiasta

”Jos lapsen vanhemmat kokevat, että isovanhemmat eivät huomioi heidän lastaan yhtä paljon kuin muita lapsenlapsiaan, asia kannattaa ehdottomasti ottaa asia puheeksi.

Tämä ei välttämättä ole helppoa: aiheeseen liittyy suuria tunteita ja pelkoa, että joku osapuoli loukkaantuu. Keskustelu on vielä vaikeampaa, jos perheessä ei ole totuttu puhumaan vaikeista asioista.

Suosittelen, että keskustelun avaa isovanhempien oma lapsi, ei miniä tai vävy. Näin viesti tulee oman suvun edustajalta ja lähtötilanne on vähemmän jännitteinen.

Asia kannattaa ottaa puheeksi mahdollisimman rakentavasti ja hienotunteisesti, syyttelemättä. Isovanhemmille voi esimerkiksi sanoa: ’Olette olleet usein hoitamassa Petrin ja Jennin lapsia. Meistä olisi mukavaa, jos tulisitte myös meille.’

Vaikka loukkaantumisen riski olisi olemassa, asiaa ei kannata vaieta. Se kaihertaa mielessä ja johtaa pahimmillaan siihen, että lapsenlapset vieraantuvat isovanhemmistaan entisestään.

Kun ristiriidasta keskustellaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, siihen on helpompi löytää ratkaisu. Kaikkien osapuolten kannattaa yrittää olla sovittelevalla mielellä ja valmis myös kompromisseihin.”

Väestöliitto kerää kertomuksia isovanhemmuuden kielletyistä tunteista. Isovanhempi – lue lisätietoja täältä.

Lue lisää

Niilonuutti on mummolle aivan erityisen rakas

Näistä vanhemmat ja isovanhemmat riitelevät

Huono äiti -bloggaaja Sari Helin: ”Kunpa lapsillani olisi mummo”

”Vanhempi, luota itseesi - olet oman perheesi elämän paras asiantuntija”

Vierailija

Onko yksi lapsenlapsi isovanhempien suosikki? Syy voi olla tämä

Aika surullista luettavaa kommenteissa. Suomalaisessa perheessä on jotain pahasti vialla jos sen jäseniksi luetaan vain puoliso ja alaikäiset ts. kotona-asuvat lapset. Ja sitten kun se teini kasvaa parikymppiseksi (ja tähänkin kannustetaan, mitä aiemmin sen parempi...) ja muuttaa, hän ei parissa vuodessa enää kuulukaan perheeseen? Ja kun aikanaan tulee (jos tulee) lapsenlapsia, ovat nämä vain jotain ekstraa jota "hoidetaan joskus jos viitsitään, ei mitään velvollisuutta..." Näin varmasti lain...
Lue kommentti
Vierailija

Onko yksi lapsenlapsi isovanhempien suosikki? Syy voi olla tämä

Meillä on lapsia kummallakin ensimmäisestä avioliitosta ja heillä kaikilla lapsia, eli yhteensä 11 lastenlasta. Olemme tietoisesti pyrkineet kohtelemaan heitä tasavertaisesti, ja onnistuneetkin siinä. Minä olen mummu ja mieheni on vaari kaikille ja jokainen saa saman verran syntymäpäivä- ja joululahjoja. Hoidossa he kaikki eivät ole olosuhteista johtuen mellä olleet, mutta ne jotka ovat olleet hoidossa, aikanaan paljonkin (nyt jo aikuisia), saivat tuoda mukanaan kavereitaankin. Mielestäni...
Lue kommentti
”Meillä on ollut Niklaksen kanssa tosi vaikeita aikoja sen vuoksi, että olemme olleet niin paljon erillämme”, Piritta Hagman sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Meillä on ollut Niklaksen kanssa tosi vaikeita aikoja sen vuoksi, että olemme olleet niin paljon erillämme”, Piritta Hagman sanoo. Kuva: Milka Alanen

Piritta Hagman hoiti kolmea lasta vuosia kotona, jotta puoliso Niklas sai omistautua työlleen. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Iso muutos – sellaisia on tapahtunut vuoden aikana Piritta ja Niklas Hagmanin perheessä monta.

Radikaalia on se, että arjen vahtivuoro perheessä on siirtynyt Pirittalta Niklakselle. Niklas on ottanut vetovastuun koko viisihenkisen perheen päivärytmistä, kun arki jääkiekkoilun ehdoilla on tauolla.

Piritta vastasi käytännössä kaikista kotiasioista kiekkokausien aikana noin yhdeksän vuoden ajan. Nyt hän on töissä, mies kotona, lasten tavoitettavissa ja tukemassa vaimonsa uraa. Arki on hyvää, Piritta sanoo.

– Olen tottunut olemaan saatavilla lapsille joka hetki, joten tämä on hyvin erilaista. Olen tosi iloinen siitä, että meillä on nyt koti-isä.

Muuttoja ja menetyksiä

Niklaksen pitkän lätkäuran ansiosta Hagmanit ovat tottuneita muutoksiin, ja kuluneen vuoden aikana perheen elämässä on tapahtunut niitä monta.

Hagmanit muuttivat Porista Helsinkiin viime vuoden heinäkuussa. Puolen vuoden ajan esikoispoika Lukasta painoi raastava ikävä. Ystäviä kaipasi Pirittakin, sillä edellisessä kodissa hän ehti tottua aukottomaan turvaverkkoon. Oma äiti asui 400 metrin päässä, sisko auttoi aina tarvittaessa ja isä kuskasi lapsia lätkätreeneihin, luistelemaan ja pianotunneille.

Syksyllä 2016 Niklaksen isä, lasten rakas Matti-ukki, kuoli. Perheen koira Eddie sairastui syöpään ja jouduttiin lopettamaan. Piritta alkoi ensi kertaa käydä kunnolla läpi suhdetta omaan isäänsä, jonka alkoholismi vaikutti paljon hänen lapsuuteensa.

”Sanoin Nikelle, että hoida sinä tämä, minä en enää selviä.”

Sen kaiken keskellä Piritta perusti äitiysfysioterapiayrityksen oman päivätyönsä ja opiskelujensa oheen.

Kesän alussa Piritta havahtui siihen, että palloja oli ilmassa liian monta yhtä aikaa. Niklaksen sopimus HPK:ssa oli päättynyt, ja vastuu lasten aikatauluista siirtyi hänelle yhteisellä päätöksellä.

–Sanoin Nikelle, että hoida sinä tämä, minä en enää selviä. Työpäiväni jatkui aina kotonakin, enkä pystynyt lopettamaan missään vaiheessa, Piritta kuvailee.

–En koskaan stressaa siitä, että minulla on paljon tekemistä vaan siitä, kun en enää hallitse asioita. Kaikki meitä koetelleet tapahtumat alkoivat tuntua eniten työssäni.

Syksyllä Piritta teki toisen ison korjausliikkeen: hän jätti osakkuutensa yrityksessä ja on siitä lähtien tehnyt täyttä päivää omassa yhden naisen firmassaan, jossa hän työskentelee fysioterapeuttina, ravintovalmentajana ja doulana.

Miten arjen muutokset ovat vaikuttaneet Pirittan ja Niklaksen parisuhteeseen? Lue koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 12/2017!

Sanna Kiisken Ben-poika parani syövästä, mutta arki ei palaa entiselleen. Huonompaa se ei silti ole.

Tältä näyttää nykyajan Kiljusen herrasväki: Liv, 4, odottaa turkoosissa Elsa-mekossaan ensimmäisen balettitunnin alkua. Siihen on vielä kaksi päivää. Vanhempi tytär Mai, 5, pussailee perheen Espanjasta tuotua rescuekoiraa David Bowieta, joka on puettu yhtä lailla Elsa-mekkoon – tosin siksi, että se toipuu leikkauksesta. Ruokapöydän on vallannut esikoispojan Benin, 6, palapeli, seinät ovat täynnä piirustuksia, ja tytöt hyppivät sohvalla.

Tässä kodissa elämä saa näkyä, sillä perheen äidistä Sanna Kiiskestä tärkeintä on, että elämää on.

Neljä vuotta sitten Sannan pahin pelko oli sininen valo. Hän istui sairaalassa kuukausia, sillä Ben oli sairastunut imusolmukesyöpään. Välillä sininen valo syttyi naapurihuoneen oven päälle. Se tarkoitti, että lapsi oli kuollut.

– En paljon muuta muista siitä ajasta. Elämästä katosivat muut värit. Se oli niin synkkää aikaa, kun ei tiennyt, miten pojan käy.

Nyt Ben on eskarissa. Hän aloitti esikoulun vuotta ikätovereitaan myöhemmin sairauden vuoksi.

Se on enemmän kuin Sanna olisi sairaalavuoteella uskonut. Samalla hän on kipuillut, että elämän suunta ei palaa ennalleen. Vaikka Ben on syövästä terve, Sanna on Benin omaishoitaja. Sairaus jätti poikaan jälkensä.

”Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämältäni tarvitsin.”

Sanna on käynyt pitkää tietä hyväksyäkseen, että yhden lapsensa lopullista toipumisastetta ei voi ennustaa ja että sairaus on aina osa myös hänen kahden terveen tyttärensä lapsuutta.

– Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämäni tarvitsi. En voi muuttaa, mitä on tapahtunut, mutta voin valita, miten suhtaudun asioihin.


Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”
Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”

Sannan elämä oli vyörynyt vauhdilla eteenpäin: hän odotti kolmatta lastaan kahden vuoden sisällä. Lasten ei pitänyt olla mahdollisia, mutta kun ihmepoika syntyi Sannan ollessa 36-vuotias, hän halusi pojalle heti sisaruksia.

Sitten vyöryivät huonot uutiset. Sannan äiti menehtyi syöpään. Muutamaa kuukautta myöhemmin 2-vuotiaalle Benille iski sitkeä flunssa. Sinänsä se oli normaalia, olihan syksy, mutta Ben mieluummin makasi kuin leikki. Lääkärikäynniltä hän lähti suoraan Lastenklinikalle ja jäi sinne viideksi kuukaudeksi. Syynä oli harvinainen Burkittin lymfooma. Jos poika olisi tullut viikkoakin myöhemmin, syöpä olisi levinnyt munuaisiin ja selkäytimeen.

”Lapset kestävät lääkkeet, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin kuin aikuisten.”

Ben sai rankkoja sytostaattiannoksia, paljon rankempia kuin aikuiset. Sanna on kiitollinen, että pojan henki säilyi, mutta lääkkeistä jäivät sivuvaikutukset, joista harvemmin puhutaan.

– Kuvaavaa on, että annokset ovat niin suuria, että ne tappaisivat aikuisen. Lapset kestävät ne, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin, ja siksi lapset usein selviävät.

Kahden vuoden hoidon jälkeen Ben sai syövästä terveen paperit. Tuolloin hän oli jäänyt kehityksessä kaksivuotiaan tasolle, ja joku taidoista oli kadonnut kokonaan. Hän oli elänyt myös kaksi vuotta eristyksessä, sillä jokainen infektio olisi tarttunut ja voinut tappaa.

”Ben ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.”

Yksi sairauden jäänne oli motorinen heikkous. Benin piti oppia kävelemään uudelleen, sillä aivot eivät ymmärtäneet oikean ja vasemman eroa. Kävely oli huteraa ja tuolille nouseminen ylivoimainen suoritus.

Vähäinenkin puhe katosi.

– Hän ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. En tiedä, oliko taustalla fysiologinen vai psykologinen syy, mutta hän lopetti puhumisen jo sairaalassa. Poika saattoi nyökätä tai puistaa päätään, mutta ei halunnut muuten kommunikoida. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.

Äitinsä sairaudesta Sanna tiesi, miltä syöpä voi tuntua, sillä äiti oli osannut sanoittaa kipunsa ja tuntemuksensa.

– Kaksivuotias ei osannut tai halunnut kertoa, miten paljon häntä sattuu. Se tuntui hirveältä.

Nykyään Ben puhuu, mutta epäselvemmin kuin muut eskari-ikäiset. Hän käy puheterapiassa kerran viikossa. Yhtä lailla hän vahvistaa motorisia taitojaan toimintaterapiassa. Tilanne on parempi kuin hänelle alun perin ennustettiin: poika on kävellyt retkillä jo kilometrejä.

Suru. Viha. Katkeruus. Puhdas vitutus. Ne kaikki Sanna kävi läpi.

Pahimmalta tuntui suru, sillä se ei johtanut mihinkään. Se oli hätää ja pelkoa oman lapsen menettämisestä. Kun suru kääntyi vihaksi, Sanna sai siitä jopa voimaa. Hän vihasi syöpää, sitä, että näin kävi juuri heidän perheelleen ja mitä siitä heille seurasi.

– Viha on hetken ihan voimaannuttavakin asia, jos saa siitä tehokkuutta ja raivon hoitaa asioita. Jos sen yli ei pääse, se alkaa kalvaa ja se tuhoaa ihmisen sisältä.

”Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.”

Hyväksymisprosessi ei silti ole yksioikoinen. Välillä Sanna pakeni tapahtuneen taakse ja uhriutui. Tuntui helpottavalta, jos joku sääli syöpälapsen äitiä.

– Käytin syöpäkorttia ja oikeutin sillä välillä huonoa käytöstäni muita ihmisiä kohtaan. Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.

Sitten iski väsymys. Kahden vuoden ajan Sanna oli sinnitellyt Benin rinnalla ja hoitanut kahta vielä pienempää.

Kierre syveni, kun sairauden hoidosta seurasi myös taloudellisia vaikeuksia: Sannan miehenkin oli jäädytettävä työnsä hetkeksi. Aika ei muuten olisi riittänyt lasten hoitoon. Kun poika todettiin terveeksi, sairastui Sanna.

– Uuvuin. Olin totaalisen väsynyt. Emme mieheni kanssa olleet enää vanhempia vaan hoitajia.

Sanna meni terapiaan. Sieltä tärkeimpänä mieleen jäi konkreettinen neuvo: mene joka päivä ulos. Sanna hankki hoitokoiran, ja pitkillä kävelyillä kypsyi ajatus omasta, sillä lenkkien auttava voima oli niin suuri.

– Tämä on terapiakoirani. Sen vuoksi on pakko lähteä ulos, hän rapsuttaa sylissään istuvaa David Bowieta.


Perheaika on parasta. Liv ja Mai kulkevat usein mukana äidin töissä. Sanna työskentelee Mumin Kaffe -ketjun toimitusjohtajana sekä tv-tuotannoissa.

 

 


Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.
Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.

Omien tunteiden purkamisesta kypsyi myös Sannan paras apu. Hän alkoi itse opiskella lyhytterapeutiksi. Siellä hän oppi keinoja käydä läpi kokemaansa ja vaihtamaan näkökulmaa. Kun jokin arkinen ahdistaa, se onkin tosiasiassa hyvin pientä.

Kerran hän huomasi hyräilevänsä kaupassa taustalla soinutta kappaletta. Taakka oli alkanut kevetä.

– Se oli minulle parasta terapiaa. Kärsimys ei jalosta eikä tee ihmisestä välttämättä yhtään parempaa. On oikeus tuntea erilaisia tunteita, surua ja vihaakin, mutta on oma valinta, jääkö niiden vangiksi vai jatkaako eteenpäin. Ihmiset selviävät ihan hirvittävistäkin asioista.

”Minusta on tullut uhkarohkeampi. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan.” 

Samalla Sanna ymmärsi, että mennyt ei palaa, vaikka Ben parani. Pojan elämä ei mene niin kuin hän oli sen suunnitellut, eikä hänen oma perhearkensa olekaan niin huoletonta kuin hän oli etukäteen kuvitellut.

– Tuska ja hätä ovat olleet niin vahvoja, että jos minulle olisi näytetty etukäteen, mitä äitinä tulen tuntemaan, en olisi uskaltanut hankkia lapsia. Toisaalta kokemus muutti minua ihmisenä. Kun näin, että lapseni voi kuolla, mikään ei sen jälkeen oikein hetkauta. En jaksa valittaa pienistä asioista ja ärsyynnyn, jos joku tekee niin.

– En myöskään suunnittele paljon eteenpäin. Minusta tuli uhkarohkeampi, sillä ymmärsin, että kaikki voi päättyä milloin vain ja toista mahdollisuutta ei tule. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan. Ja tunnen lapsiani kohtaan niin suurta rakkautta, että heidän vuokseen olen järjissäni.

Liv juoksee äidin syliin. Häntä kiukuttaa. Syynä on baletti: miksi se ei ala juuri nyt?

– Hei tule katsomaan balettivideoita, Sannan lastenhoitaja huikkaa.

Arkea helpottaakseen Sanna on päätynyt erilaiseen ratkaisuun kuin useimmat. Päiväkodin sijaan tyttöjä hoitaa yksityishoitaja neljästi viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Se lisää yhteistä aikaa, mahdollistaa kiireettömän ilmapiirin ja auttaa Benin terapian järjestämisessä.

Eskari alkaa yhdeksältä, mutta koska terapiat ovat päivällä, aikuisen on irtauduttava niihin kahdesti viikossa.

– Tiedän, että hoitajan ottaminen on etuoikeutettua, mutta sen vuoksi teen paljon töitä. Meillä ei ole turvaverkkoja, joten tarvitsemme ulkopuolista apua.

Toisaalta Sanna pitää lapsia lähellään usein töissäkin. Kerran hän juonsi Radio Nostalgiassa niin, että kolmikko istui studion nurkassa iPadit edessään. Joskus hän ottaa lapset tapaamisiin ja työmatkoille. Se on tapa ottaa takaisin aikaa, jonka Benin sairaus heiltä vei.

– Varsinkin Liv jäi minulle vauvana hieman etäiseksi, sillä sain hänet samana päivänä, kun Ben leikattiin. Emme pitäneet hänelle edes nimenantojuhlia, koska tuntui väärältä juhlia, jos yksi oli kuolemassa.

Toisaalta Sanna on tyytyväinen juuri siitä, että tytöt olivat kriisin hetkellä niin pieniä. Heidän hoitonsa oli aika lailla perustarpeiden täyttämistä eli syöttämistä ja syliä.

– Jos tytöt olisivat olleet isompia, he varmasti muistaisivat enemmän ja eristäytyminen olisi ollut vaikeampaa.

 


Parasta terapiaa. ”Rakkaus lapsiini on pitänyt minut järjissäni”, Sanna sanoo. Terapiakoira David Bowiestakin on ollut apua.

Ben itse suhtautuu sairauteensa arkisesti. Hän ajattelee, että kaikilla lapsilla on syöpä. Välillä hän kuitenkin kysyy, että eihän hän enää sairastu. Sitä äiti ei voi luvata, mutta toivoa voi.

– Käymme kontrolleissa vielä vuosia, ja pojalla on suurempi todennäköisyys sairastua syöpään aikuisena. Elämme kuitenkin täysin normaalia elämää. Se, että voimme nykyään käydä uimakoulussa koko perheen kanssa, emmekä ole eristyksessä, on parasta ikinä!

”Pakko tunnustaa, että olen Benille lepsu. Hänellä on erityinen paikka sydämessäni.”

Yhdestä asiasta Sanna yrittää olla tarkka: siitä, että lapset saavat tasapuolista kohtelua ja huomiota. Hän ei kohtele Beniä silkkihansikkain, enää.

– En pitkään aikaan uskaltanut vaatia häneltä mitään, koska hänellä oli ollut syöpä. Nyt yritän laittaa hänelle samanlaiset rajat kuin muillekin.

– Pakko tunnustaa, etten aina onnistu. Olen lepsumpi, sillä hänellä on erityinen paikkani sydämessäni. Ajattelen, hän on reppanampi, ja tytöt kyllä pärjäävät. En tietenkään saisi ajatella näin, mutta kaipa se on inhimillistä.

Sanna sanookin, että Benistä on tullut mammanpoika, joka kohtelee äitiä kuin herrasmies.

Ja muitakin. Muutama päivä sitten Ben vaati, että äiti menee kauppaan ja ostaa ainekset juustokakkuun. Hän halusi yllättää eskariavustajansa.

– Poika leipoi kakun itse. Meillä on asiat sittenkin aika hyvin.

  • Toimittaja-tuottaja ja yrittäjä Sanna Kiiski, 43, asuu perheineen Helsingin keskustassa.
  • Perheeseen kuuluvat tv-alalla työskentelevä avomies, lapset Ben, 6, Mai, 5, ja Liv, 4, sekä Espanjasta tuotu rescuekoira David Bowie.