Metsässä huolet putoavat Leena Pöystin harteilta. Kuva: Heli Blåfield
Metsässä huolet putoavat Leena Pöystin harteilta. Kuva: Heli Blåfield

Syke-sarjasta tuttu näyttelijä Leena Pöysti järjestää nykyisin työnsä niin, että aikaa perheelle jää riittävästi.

– Ajattelen, että nyt päätyöni on vanhemmuus, näyttelijä Leena Pöysti sanoo.

– Takaraivossani jyskyttää vahvasti ajatus siitä, että työ ei ole se, jota vanhoilla päivillä muistellaan, vaan lapset ja perhe.

Äiti Leenasta tuli yhdeksän vuotta sitten, kun hänen tyttärensä syntyi. Teatteritöihin Leena palasi yksivuotissynttärin aikaan. Arki oli hyvin kiireistä: päivisin Leena näytteli tv-sarjojen kuvauksissa, iltaisin teatterin lavalla. Erossaolo lapsesta oli niin raskasta, että hän omisti tyttärelleen kaiken mahdollisen vapaa-ajan.

Arki oli vaativaa jo siksikin, että Leena ja lapsen isä olivat eronneet vähän tyttären syntymän jälkeen.

– Jossakin vaiheessa en ollut juuri koskaan nukuttamassa tytärtäni. Se oli minulle todella rankkaa.

Nykyisessä uusperhearjessaan Leena valitsee työnsä niin, että taakka ei paisu liian suureksi. Hänen ja puolisonsa Max Wikströmin poika on nyt kolmevuotias.

– Saatan olla väsynyt työpäivän jälkeen, mutta en koskaan uupunut, sillä nautin työstäni niin paljon. Siitä olen kiitollinen, Leena sanoo.

Miten Leena Pöystin uusperhearki toimii? Lue koko haastattelu helmikuun Meidän Perheestä.

Pitkä ero vanhemmasta aiheuttaa lapselle stressiä ja ikävää. Kuva: Niki Strbian.

Pitkä ero vanhemmasta aiheuttaa lapselle stressiä ja ikävää. Lääke harmiin on tunteista keskustelu ja myötätuntoinen kannattelu ilmein ja elein – silloinkin, kun lapsi tuntuu raivoavan ihan mitättömistä syistä.

Kun lasta pidetään sylissä, hän kokee turvaa ja lämpöä – tuntee itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi. Yhtä lailla on tärkeää pitää lapsen mieltä sylissä. Joten aikuinen: kiinnostu lapsen tunteista, ajatuksista ja mielentiloista, jotka ovat käyttäytymisen taustalla.

Monissa perheissä kohdataan tilanteita, joissa toinen vanhemmista joutuu muista eroon lyhyeksi tai pidemmäksi ajaksi. Tällaisia ovat esimerkiksi ulkomaankomennukset, pitkät työmatkat tai vaikkapa oleskeluluvan odottaminen. Avioerotilanteissa lapsi voi olla tapaamatta toista vanhempaansa useita päiviä ja öitä.

Skype ei mahdollista hiusten silitystä, suukkoja eikä kainalossa kiehnäämistä.

Skype ei mahdollista hiusten silitystä, suukkoja eikä kainalossa kiehnäämistä. Pitkä ero vanhemmasta aiheuttaa lapselle stressiä ja ikävää. Lääke harmiin on tunteista keskustelu ja myötätuntoinen kannattelu ilmein ja elein – silloinkin, kun lapsi tuntuu raivoavan ihan mitättömistä syistä.

Läsnäolevan vanhemman kannattaa pyrkiä tavoittelemaan herkällä korvalla lapsen kokemuksia, tunteita ja tarpeita: ”Eipä ihme, että sait hepulin, kun äiti ei ole vieläkään tullut kotiin. Mahtaakohan sinulla olla ikävä? Tule viereen, niin mietitään yhdessä, mitä äidille kuuluu”. Lapsen henkinen ja fyysinen sylissäpito viestittää: yritän ymmärtää sinua, et ole yksin. 

Kehottaminen reippauteen antaa viestin, että negatiivisten tunteiden ilmaisu ei ole hyväksyttävää, ja että vaikeisiin tunteisiin ei ole saatavilla tukea. Aikuisen on hyvä muistaa, että lapsen kokemus voi olla erilainen kuin itsellä, ja että oma tunne voi vaikuttaa lapseen tai toisinpäin.

Jälleennäkemisen hetkellä kosketus, juttelu ja leikki hoitavat niitä psyykkisiä pipejä, jotka erossaolo on tehnyt.

Jälleennäkemisen hetkellä kosketus, juttelu ja leikki hoitavat niitä psyykkisiä pipejä, jotka erossaolo on tehnyt. Poissa ollut vanhempi korjaa yhteyden katkeamisen yhdessäolon ja hyvän vuorovaikutuksen avulla sekä virittäytymällä lapsen tarpeisiin ja tunteisiin.

Jos lapsi jää yksin tunnekokemusten kanssa, se haavoittaa lapsen luottamusta vanhempiin ja aikuisiin. Kun lapsella on aikuinen, johon voi turvata ja joka ylläpitää lapsen mielikuvaa toisesta vanhemmasta, ei toisen vanhemman fyysinen poissaolo ole tuhoisaa. Silloin lapsella on sekä fyysinen että psyykkinen syli, johon painautuen hän erossaolosta selviää.

Psykologi Leea Mattila toimii asiantuntijana Toisenlaiset äidit -ohjelmassa Livillä, Nelosella sekä Ruudussa. Hän syventää vauva.fi-kolumnissaan kunkin viikon aihetta. Liv. Nelonen ja Ruutu kuuluvat samaan Sanoma-konserniin kuin Vauva.fi

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

– Tästä alkaa uusi, parempi elämä, sanoo turvakoti Sophiessa kuukauden asunut kahden koululaisen äiti. 

Täällä on leivottu ja siivottu.

Nallet on aseteltu olohuoneen senkin päälle harkitun näköiseen asetelmaan, muovilelut ahdettu kolmeen punottuun koriin. Tiskipöydällä odottaa paistamaton, vielä hyllyvän kostea mustikkapiirakka. Lämpiävän uunin sisältä kajastaa valo.

Tunnelma on kuin sunnuntaivieraita odottavassa kodissa. Hiljaisuutta taustoittaa vain tiskikoneen hurina.

– Meillä leivotaan usein, Laura Laine kertoo ja kurkottaa kohti kahvinkeitintä.

– Varsinkin, kun tulee vieraita tai uusia ihmisiä, mutta muutenkin.

Laura seisoo keittiössä sukkasillaan ja hörppää harmaasta mukista. Ilman mekon päälle puettua liiviä ja siitä roikkuvaa avainlätkän näköistä turvanappia ei arvaisi, että nyt ollaan Lauran työpaikan keittiössä.

– Haluan uskoa, että täällä saatu hengähdystauko auttaa, sosiaalityöntekijä Laura Laine sanoo. Kuva: Juha Salminen
– Haluan uskoa, että täällä saatu hengähdystauko auttaa, sosiaalityöntekijä Laura Laine sanoo. Kuva: Juha Salminen

Hän on helsinkiläisen Sophie Mannerheimin turvakodin, tuttavallisemmin Turvakoti Sophien, sosiaalityöntekijä.

Juuri kun tunnelma alkaa vaikuttaa epäilyttävän seesteiseltä, yksi viereisen käytävän ovista aukeaa. Huoneesta ilmestyy muovipusseja kantava nainen. Nainen tömäyttää pussit eteisen matolle. Äkkinäiset liikkeet paljastavat, että hän on tuohtunut.

– Minä tunnen tärkeitä ihmisiä, hän uhoaa Lauralle ja aloittaa vihaisen monologin.

Nainen puhisee, että häntä on loukattu. Mitä pidempään nainen puhuu, sitä kiihtyneemmäksi äänensävy yltyy.

– Raili, Laura kutsuu naista vetoavasti.

– Raili, hän toistaa rauhallisesti ja katsoo naista silmiin. Nainen lähtee takaisin kohti käytävää, ja Laura katoaa perään. Naisen kiihtynyt pajatus kuuluu keittiöön asti.

Samassa keittiöön ilmestyy hymyllään anteeksipyyntöä viestittävä kiharatukkainen nainen.

– Meillä ei ole tavallisesti tällaista, kriisityöntekijä Tiina kuiskaa.

Hän selittää tilanteen: Asiakkaan tila on epävakaa, ja hän tarvitsee turvakodin ulkopuolista apua. Kun työntekijät ovat kertoneet siitä, hän on hermostunut. Nyt nainen on ymmärtänyt tilanteen ja päättänyt lähteä muualle, mutta suuttumus ei ole laantunut.

Nainen katoaa ulko-ovesta, ja rauha palaa taloon. Täällä, jos missä, sitä tarvitaan.

Enää maksusitoumusta ei tarvita. Riittää, että soittaa tai ilmestyy ovelle.

Turvakoti Sophie avattiin Itä-Helsinkiin huhtikuun alussa. Se on lakimuutoksen ansiota.

Nykyisin jokainen lähisuhdeväkivaltaa kokenut saa hakeutua turvakotiin omin päin ja ilmaiseksi. Aiemmin turvakotiin haluavan piti hakea maksusitoumus. Enää sitoumuksia ei tarvita. Riittää, että soittaa tai ilmestyy ovelle.

Vuoden 2015 alussa turvakodit siirtyivät kunnilta valtion vastuulle, ja sen jälkeen Suomeen on perustettu neljä uutta turvakotia. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Helsingin yhdistyksen pyörittämä Sophie on yksi niistä.

Uudelle turvakodille oli tarvetta. Työntekijät puistelevat päätään, kun he muistelevat Sophien ensimmäisen päivän ryntäystä. He olivat ajatelleet, että ensimmäisenä päivänä taloon majoittuisi ehkä pari ihmistä.

Ensimmäinen työntekijä saapui taloon puoli kahdeksalta, ja melkein saman tien puhelin alkoi soida.

Yksin tuleva nainen.

Äiti ja vauva.

Äiti ja yksivuotias.

Äiti ja kaksivuotias.

Äiti, viisivuotias ja vauva.

Sängyt oli ehditty pedata, mutta jääkaappi ammotti tyhjänä. Yksi kriisityöntekijöistä lainasi Lauralta autoa, ajoi markettiin ja kantoi taloon seitsemän kassillista ruokaa.

Työntekijöitä oli paikalla vain neljä. Kun uusi perhe saapui, kokkausvuorolaisen ei auttanut kuin sammuttaa liesi ja lähteä viemään heitä huoneeseensa.

Talon ensimmäisellä päivällisellä tarjoiltiin jauhelihakastiketta ja makaroneja, jotka olivat kiehuneet hötäkässä ylikypsiksi.

Henkistä väkivaltaa on esimerkiksi se, että puoliso kieltää näkemästä kavereita tai pakottaa näyttämään tekstiviestit.

Sittemmin tilanne on rauhoittunut, ja juuri nyt, vihaisen rouvan lähdettyä, Sophiessa on vain neljä asukasta: eläkeikään ehtinyt mies, pikkutytön kanssa saapunut äiti ja päiväksi työharjoittelupaikalleen lähtenyt mies.

He kaikki ovat täällä siksi, että he ovat kokeneet kotonaan lähisuhdeväkivaltaa. Sillä tarkoitetaan kaikkea henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka tekijänä on joku lähipiirin kuuluva, esimerkiksi vanhempi, lapsi, ystävä tai – kuten useimmissa tapauksissa – oma kumppani.

Elokuvissa väkivalta näkyy meikin alle piilotettuina mustina silminä, mutta useampi kuin joka kolmas turvakotiin saapuva aikuinen ei ole kokenut fyysistä väkivaltaa. Väkivalta on henkistä.

Sellaiseksi lasketaan muun muassa uhkaileminen, painostaminen ja rajoittaminen. Esimerkiksi se, että puoliso kieltää näkemästä kavereita, pakottaa näyttämään tekstiviestit tai uhkailee vievänsä lasten huoltajuuden.

– Meille on kerrottu sellaisia esimerkkejä, että pari menee yhdessä saunaan ja toinen sanoo, että ’et lähde saunasta ennen kuin minä päätän’. Tai että ei anneta nukkua ja herätetään keskellä yötä ja vaaditaan toista keittämään teetä tai laittamaan ruokaa, Laura kertoo.

Useimmat ovat sietäneet väkivaltaa vuosia. Yhdet pelkäävät liikaa lähteäkseen. Toiset rakastavat liikaa.

Myös taloudellinen väkivalta on yleistä. Joitakin Sophieen tulleita on painostettu maksamaan kumppaninsa laskuja tai ottamaan toisen ihmisen puolesta lainoja.

Useimmat ovat sietäneet väkivaltaa vuosia. Yhdet pelkäävät liikaa lähteäkseen. Toiset rakastavat liikaa.

Kolmannet ovat kasvaneet väkivallan keskellä eivätkä tiedä muusta.

Puolet turvakotien asukkaista on lapsia.

Sitä on herätty, kriisityöntekijä lepertelee olohuoneeseen ilmestyneelle uniselle kaksivuotiaalle.

Tyttö hieroo kasvojaan ja vastaa takaisin jotakin, josta vain lapsen äiti saa selvää. Vaippa näyttää uhkaavan täydeltä, ja äiti taluttaa tyttärensä vessaan.

On lounasaika, ja kriisityöntekijä Tiina on nostellut keittiötasolle salaattia, paistettuja perunoita ja eilistä lihamureketta.

– Se pitää lämmittää mikrossa, Tiina muistuttaa.

Sophiessa syödään porukalla kahdesti päivässä. Pääateria on kello viiden päivällinen, jota kokataan niin paljon, että siitä riittää seuraavan päivän lounaaksi.

Useimmiten ruuan tekee joku kriisityöntekijöistä, mutta asukkaita kannustetaan auttamaan. Äitienpäivänä asukkaat kokkasivat kotimaidensa ruokaa, ja pöydässä oli dolmaa ja karjalanpiirakoita.

Tänään lounaalle osallistuvat vain työntekijät sekä huoneestaan ilmaantuneet äiti ja pikkutyttö.

Tyttö lusikoi perunoita hajamielisesti ja tuijottaa kännykässä pyörivää lastenohjelmaa. Ilmoille kajahtaa silloin tällöin Piippolan Vaarista tuttu hiiala-hiiala-hei.

Äiti istuu vieressä puhumatta ja katselee työntekijöitä ujona. Hän on tullut taloon vasta viikonloppuna.

Kun lapsi lähtee, hän saa yhden nalleista mukaan.

Sophiessa uskotaan siihen, että turvakodin pitää olla koti, ei laitos. Täällä ei ole siivoojia tai ruokapalvelua. Kaapeista saa ottaa maitoa ja leipää, kun tulee nälkä, ja jokainen panee lautasensa ruuan jälkeen itse tiskikoneeseen. Talo on sisustettu kuin mikä tahansa suomalaiskoti: on Vallilan verhoja, Arabian astioita ja Ikean huonekaluja. Ruokapöydässä nauretaan paljon.

Siinä Sophie eroaa hieman keskivertoperheen kodista, että ruoka tilataan kahdesti viikossa Alepasta kotiinkuljetuksena ja silloin keltapunaisia pusseja puretaan parhaimmillaan jopa 15–20.

Kodinomaisuus on tärkeää, sillä puolet turvakotien asukkaista on lapsia. Yli kolmasosa heistä on pieniä, alle nelivuotiaita.

Siksi Sophiessakin on puhallettava uima-allas, lautapelejä ja kymmenittäin nalleja. Kun lapsi lähtee, hän saa yhden nalleista mukaan.

Leikkiin keskittyminen auttaa lapsia unohtamaan murheet hetkeksi. Kuva: Juha Salminen
Leikkiin keskittyminen auttaa lapsia unohtamaan murheet hetkeksi. Kuva: Juha Salminen

Turvakodin toimistoa hallitseva näppäimistön nakutus katkeaa, kun yksi työntekijöistä ryntää huoneeseen.

– Katsokaa, mitä löytyi! hän sanoo ja laskee palaveripöydälle läpikuultavan pussukan. Se on jäänyt entiseltä asukkaalta sohvan alle.

– Miten me saadaan tämän perille? Hänellähän ei ole puhelinnumeroa, Laura pähkäilee.

Työntekijät harkitsevat hetken kirjattua kirjettä, kunnes tajuavat, että postin saapumisilmoitus saattaa päätyä asukkaan ex-puolison nähtäville. Viedäkö poliisille? Löytötavaratoimistoon? Odottaako, että asukas palaa kyselemään pussukkansa perään?

Turvakodissa työskenteleminen on yhtä ongelmanratkaisua. Kun ihminen tulee turvakotiin, alkaa paperisota ja armoton soittelu. Haetaan uutta asuntoa, täytetään avioerohakemus, hankitaan lapsille koulutaksi, pyydetään laskuille maksuaikaa, anotaan asumis- ja toimeentulotukea.

Joskus tarvitaan poliisi turvaamaan muuttoa, joskus sijaiskoti hevoselle tai koiralle.

Turvakotiin tulleita huolettavat etenkin raha-asiat.

Asioiden hoitaminen ei ole aina ihan yksinkertaista. Noin puolet Sophien asukkaista on syntynyt muualla kuin Suomessa, ja osa heistä tarvitsee tulkin apua.

– Kerran meille tuli perhe, jolla ei ollut edes Suomen sosiaaliturvatunnuksia tai pankkitiliä, Laura kertoo.

Turvakotiin tulleita huolettavat etenkin raha-asiat. Moni joutuu maksamaan aluksi vanhan asunnon vuokraa tai lainanlyhennyksiä samalla, kun pitäisi maksaa uuden kodin vuokra ja vuokravakuus, vieläpä yhden ihmisen tuloista. Harva tietää, että Kelalta voi saada tukea esimerkiksi vuokratakuuseen ja muuttofirman palkkaamiseen.

Päivälliseksi tarjoiltu kanakastike on korjattu jääkaappiin. Krista panee lautasensa tiskikoneeseen ja ilmestyy olohuoneeseen.

Takana on perheen viimeinen ateria turvakodissa. Krista on oikeastaan jo muuttanut kahden kouluikäisen lapsensa kanssa turvakodista, mutta he ovat palanneet vielä illaksi sanomaan hyvästit.

”Päätimme suhtautua turvakotiin niin, että me ollaan täällä vähän kuin lomalla.”

– Pitäisikö sun tehdä läksyt? Krista kysyy lettipäiseltä alakouluikäiseltä tytöltä ja tarjoaa tälle reppua. Tyttö on keskittynyt kyhäämään kahdesta muovinpalasesta suksia muistuttavaa viritelmää, joiden avulla hän luistelee pitkin parkettia.

– Mistä tuli läksyjä? olohuoneen senkillä istuva kriisityöntekijä kysyy.

– Koulusta, tyttö vastaa ja pyöräyttää silmiään näyttääkseen, miten hölmöjä aikuiset kyselevät.

– Ei niitä nyt mistään töistä tai yliopistosta tule.

Krista ja lapset ovat viettäneet ensimmäisen yön omassa uudessa kodissa. Nyt he ovat hyvästelemässä rakkaaksi tullutta henkilökuntaa. He ehtivät asua Sophiessa kuukauden.

– Päätimme suhtautua turvakotiin niin, että me ollaan täällä vähän kuin lomalla.

Aamulla taksi haki lapset kouluun, ja illalla he pelasivat lautapelejä, lilluivat poreammeessa ja katsoivat leffoja. Muille puhuttiin ”uudesta kodista” tai ”yökylästä”. Lähipiirin lisäksi vain yksi opettaja tiesi asioiden oikean laidan.

– Lapsista voi aistia väsymyksen ja stressaantumisen. He saattavat olla itkuherkempiä, ja on hyvä, että opettaja tietää, mistä se johtuu, Krista kertoo.

”Nyt seison omilla jaloillani. Se sairastuttaa, että joutuu pelkäämään, että kohta joku huutaa tai lyö.”

Kristan silmissä välkähtää liikutus, kun hän alkaa kehua Sophien henkilökuntaa. He saivat hänet uskomaan siihen, että asiat järjestyvät.

– Olen saanut lisää itsevarmuutta. Seison omilla jaloillani, ja siitä tulee hyvää fiilis. Sitä paitsi pärjään paremmin, kun elämässä ei ole väkivaltaa ja sen tuomaa stressiä. Se sairastuttaa, että joutuu pelkäämään, että kohta joku huutaa tai lyö, Krista sanoo.

Yksin pärjääminen jännittää, mutta hän on toiveikas.

– Tästä alkaa uusi, parempi elämä.

Juuri tällaiset tarinat koskettavat Lauraa. Sosiaalityöntekijä ei voi oman hyvinvointinsa vuoksi murehtia jokaista kohtaamaansa rankkaa kohtaloa, mutta kun asiakas kiittää onnenkyyneleet silmissä, Laurakin liikuttuu.

Kaikille ei käy yhtä onnellisesti kuin Kristalle. Osa ihmisistä palaa entiseen kotiinsa ja sieltä uudestaan turvakotiin. Kenenkään elämää ei voi muuttaa väkisin.

– Mutta minä haluan uskoa, että edes sillä hetkeksi saadulla hengähdystauolla on merkitystä, Laura sanoo.

Turvakodin asiakkaiden nimet on muutettu. Juttuun on haastateltu myös turvakodin johtajaa Sirkka Mikkosta, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Helsingin yhdistyksen toiminnanjohtajaa Rita Lohmania ja THL:n yksikönpäällikköä Helena Ewaldsia.

Nykyisin turvakotiin voi hakeutua omin päin ja ilmaiseksi.

Aiemmin turvakotiin haluavan piti hakea kotikunnalta maksusitoumus, mutta enää sitä ei tarvita. Jos lähin turvakoti on täynnä, työntekijät etsivät vapaan paikan jostain muusta turvakodista. Ketään ei jätetä ilman apua.

Turvakotien yhteystiedot: turvakoti.net

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.