Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.