Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti