Elsa Saisio perehtyi sukunsa naisten historiaan ja ymmärtää nyt paremmin, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen – ja mitä ei.

Uraäiti vai kotiäiti, imetys vai pulloruokinta, uupumus ja univelat – äitiyttä mietitään nykyään paljon, niin minäkin teen. Me nykyäidit olemme puhki analysoivaa sukupolvea, eikä siinä mitään.

Monet äitiyteen liittyvät asiat ovat tärkeitä kysymyksiä, joita on syytäkin miettiä. Luulen vain, että pysähdymme liian harvoin etsimään vastauksia menneisyydestämme, oman äitimme lapsuudesta ja vielä kauempaa.

Esiinnyn marraskuussa tanssiteatteriesityksessä, joka käsittelee naissukupolvien ketjua eli sitä, mitä kannamme mukanamme äideiltämme, äidinäideiltämme ja heidänkin äideiltään. Samalla pohdimme, mitä olemme itse siirtämässä omille lapsillemme.

Tätä näytelmää varten haastattelin äitiäni Pirkko Saisiota sukumme historiasta, ja opin ihan hirveästi uutta. On ihan hullua, miten vähän useimmat meistä tietävät omasta historiastaan!

 

Oli huippukiinnostavaa perehtyä siihen, millaista äitiemme ja mummojemme arki on ollut. On kiinnostavia pieniä juttuja, kuten se, että äidin lapsuudenkotiin tuli jääkaappi vasta 1960-luvulla. Siihen saakka ruuat säilytettiin ikkunanraossa.

"Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia."

Tai suurempia asioita niin kuin se, että äidinäidin-äitini jäi kahdesti leskeksi. Hän on käynyt neljän lapsensa kanssa peseytymässä yleisissä saunoissa. Tarpeet on tehty kaupunkikodeissakin ulkovessaan. Miten ihmeessä hän jaksoi?

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten paljon minussa on muuttuneesta maailmasta huolimatta sukuni naisia. Olen lapsesta saakka viihdyttänyt itseäni laulamalla ja juttelemalla itsekseni. Olen olettanut sen johtuvan vain siitä, että olen ainoa lapsi, mutta kuulemma samaa tekivät äitini, isoäitini ja isoisoäitini.

Näyttää siltä, että sama piirre on siirtymässä tyttärellenikin. Hän poimii sävelmiä talteen jo puolitoistavuotiaana ihan eri tavalla kuin poikani, puhelee ja lauleskelee taukoamatta.

 

Kun haastattelin äitiäni hänen äidistään ja hänen äidinäidistään, yllätyin, miten paljon tunnistin heissä itseäni. Jo äitini mummo on ollut temperamenttinen, sosiaalinen ja energinen.

Äitini poliittinen aktiivisuus on yhä yhtä kunnioitettavaa, mutta tajuan vasta nyt, että häntä on kannustettu siihen, se on siirtynyt hänelle perintönä.

"Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä."

Äskettäin äitini muistutti minua toiveesta, jonka olin esittänyt kuusi vuotta sitten esikoispoikani syntyessä. Olin sanonut haluavani kaikkein eniten, että lapsillani on koti, jossa on iloinen tunnelma. Kotona ei saa olla pinnan alla kytevää kireyttä.

Tämä toiveeni on toteutunut. Meillä ei ole koskaan hiljaista, rakastamme kaikki höpöttämistä ja pelleilyä. Äiti on kertonut, että juuri sellaista hänelläkin oli äitinsä kanssa – viihtyisää.

Äidillä ja äidinäidillä oli tapana dipata lounaaksi leipäpaloja ruskeaan kastikkeeseen ja juoruta keittiön pöydän ääressä. Samanlaista on meillä iltapalapöydässä, kun nuorempi lapsi on laitettu nukkumaan.

Silloin eskari-ikäinen poikani kysyy, että äiti, mistä puhutaan. Sitten puhumme päivän kuulumiset, omat ja kavereidenkin. Äiti ja äidinäiti olivat tosin kovia lipsauttelemaan salaisuuksia. Minä olen paljon luotettavampi.

 

On tärkeää miettiä, mitä haluaa siirtää eteenpäin omille lapsilleen. Mutta yhtä tärkeää on miettiä myös sitä, mitä lapsuudenkodistaan ei tahdo siirtää. Oman äitini temperamentti ja lyhyt pinna eivät aina ole hyvä juttu, vaikka hän niistä piirteistä suorastaan ylpeä onkin.

Äiti tunnistetaan kaupungilla, ja häpeän silmät päästäni, kun hän etuilee kärsimättömänä jonossa tai ilmoittaa vaihtavansa ravintolaa hitaan palvelun takia. Silloin yritän pyydellä muilta katseellani anteeksi. Kerran äiti heitti puolisonsa kännykän mereen, kun puhelu kesti hänestä liian kauan.

Tunnistan äidin kuohuvan temperamentin itsessäni, mutta teen töitä sen kanssa. Aina en onnistu. Jos olen varoittanut lastani hänen käytöksestään kahdesti ja hermostun kolmannella kerralla, esikoinen antaa välitöntä palautetta: äiti hei, sä räjähdit liian nopeasti.

"Äitini on ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen."

Toisaalta oma äitini on yllättänyt minut isoäidin roolissa. Äitini motto on ”Yks tekee vaan”. Siksi hän ilmoitti jo hyvissä ajoin raskaana ollessani, että hän ei sitten ota vastaan neuvoja lastenhoidossa vaan tekee asiat omalla tavallaan.

Odotin katastrofia. Äiti on kuitenkin ollut isovanhempana ihastuttavan tolkullinen, ja hänellä on mahtava suhde lapsiini. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhde on ylipäätään paljon mutkattomampi kuin lapsen ja vanhemman suhde. Siitä puuttuvat kipukohdat ja jännitteet.

Näyttelijä Elsa Saisio, 35, asuu Helsingin Kalliossa näyttelijäpuolisonsa Timo Välisaaren sekä Remun, 6, ja Minean, 1, kanssa.

Merja :kesä piha puutarha2013

Näyttelijä Elsa Saisio: "Haluan lapsilleni kodin, jossa on hyvä tunnelma”

Hei, on aivan huikeaa kuinka paljon Elsa olet kyennyt kiteyttämään tuohon toiveeseesi lapsen kodista.Siinä se on kokonaan ja yksinkertaisesti.Historiaahan tulisi noin kuljettaakin isovanhemmilta eteenpäin hellin käsin kuin kultajyviä jakaen.Ne kasvavat oikein viljeltynä ja ravittuina.Liian usein ei nuoria aikuisia nuo kiinnosta.mutta juuri tuolla lapsen maailmassa oikein ja vivahteikkaasti kertoen ne takertuvat matkaan.T äiti joka näytti kiukutellen pöydän alla miltä se tuntuu ,tarjoili...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten toimia yhdessä vanhempina eron jälkeen? Tarvitaan sopivasti etäisyyttä ja joustoa, neuvoo Päivi Hietanen Ensi- ja turvakotien liitosta.

Tuore ero on vaikea paikka. Olette päätyneet siihen tilanteeseen, että parisuhde ei enää toimi. Samalla pitäisi pelata yhteen lapsen parhaaksi.

– Eron jälkeen kamppailee omankin selviytymisensä, surun ja pettymyksen kanssa, kuvaa Ensi- ja turvakotien liiton Ero lapsiperheessä -tiimin suunnittelija Päivi Hietanen.

Hietanen kertoo, että monille tulee vähän yllätyksenä se, mistä kaikesta joutuu sopimaan. Mihin lapsi menee päivähoitoon? Tuli lasku harrastuksesta, miten se jaetaan? Jos äiti on aina ratkonut sisarusten väliset riidat, saako lapsi soittaa niistä äidille myös isän viikolla?

– Perhe-elämän sivussa on voinut soljua paljonkin asioita, joista eron jälkeen täytyy erikseen neuvotella.

Ja toisaalta: toinen on saattanut päättää monista asioista yhdessäoloaikana yksin. Eronnut ei voi määrätä, miten toisen vanhemman luona eletään, miten syödään tai pukeudutaan, saako sohvalla pomppia.

Lapsen ei kuulu toimia viestinviejänä

Lapsen kannalta on paras, jos puheyhteys perheiden välillä toimii. Jos mikään toisen luona tapahtunut ei kuulu toiselle, lapsi joutuu kurjaan viestinviejän rooliin. Lapsen ei kuulu raportoida vaikka sitä, onko toisen luona sairastettu tai käyty lääkärissä. Se on vanhemman tehtävä.

Lapsen pitää saada olla lapsi myös eron jälkeen. Siihen kuuluu se, että toista vanhempaa saa ikävöidä. Yhdessä voi sopia, että toisenkin viikolla saa soittaa tai kyläillä.

”Lapsi kantaa yhä mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.”

– Kumpikin vanhempi on lapselle tärkeä. Lapsi kantaa myös eron jälkeen mielessään kolmiota, jossa on hän itse ja molemmat vanhemmat.

Hietanen neuvoo suhtautumaan toiseen vanhempaan tiimin jäsenenä. Sopikaa, millaisissa asioissa toiseen on lupa tukeutua. Kaikilla on oikeus vaatia asiallista käytöstä.

Yhteistyötä kannattaa sitä paitsi harjoitella kaikkien, oltiin yhdessä tai ei.

– Paljon puhutaan parisuhdetaidoista tai siitä, millainen vanhemman suhde lapseen on. Pitäisi puhua myös siitä, miten perheen aikuiset toimivat yhdessä vanhempina. Vanhempien välinen hyvä tiimityö koituu myös lapsen parhaaksi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Halu ymmärtää tehoaa melkein kaikkiin kodin konfliktitilanteisiin, sanoo tunnekouluttaja ja kolmen pojan äiti Camilla Tuominen.

”Lasten ruma kielenkäyttö saa minut välillä hermostumaan. Meillä on kolme melkein teini-ikäistä poikaa, ja arkea on, että kun pyydän laittamaan kännykän pois tai lopettamaan pelaamisen, joku inttää vastaan. Lapsi tuntee, että rajoitan hänen itsemääräämisoikeuttaan, ja siitä saattaa syntyä konflikti.

Jos heittäytyisin tunteiden vietäväksi, lähtisin ärsytykseni mukaan ja suuttuisin. Tunteita ei voi hallita, mutta niitä voi oppia johtamaan. Ensimmäiseksi hengitän syvään. Otan tavallaan aikalisän, rauhoitan itseäni fyysisesti ja yritän nähdä lapsen kiukun taakse. Sen sijaan, että pitäisin tiukasti pääni, yritän olla utelias. Miksi pelaaminen on juuri nyt niin tärkeää, että keskeytys saa pojan hermostumaan noin paljon?

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Kiukku tai marina on usein vain jäävuoren huippu, jonka alle piiloutuu käytöksen oikea syy. Jos löydän sen, minun on helpompi ymmärtää uhmakastakin käytöstä. Pikkulapsella voi olla vaikka pikkarit huonosti tai leikin maailma täysin kesken.

Mieti, miten itse reagoit, jos joku laittaa läppärisi kiinni kesken tärkeän meilin?

Poikani ei voi lähteä nettipelistä kesken siksi, että hän saisi pelissä rangaistuksen. Se on joukkuepeli, ja rangaistus olisi kurja sekä hänelle että tiimille. Siksi olemme sopineet tarkat peliajat, ja jos kohta syödään, hän osaa varautua siihen.

Kerran kinasin yhden kanssa kotiintulosta. Laitoin WhatsApp-viestin, että nyt pitää tulla, ja poika jankkasi pitkään, että ei vielä. Sitten tajusin kysyä, mikä siellä on niin ihmeellistä. Tytöt. Heitä oli paikalla ensimmäisiä kertoja. Se oli hyvä syy venyttää kotiintuloaikaa.

Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä.

Minusta moni kasvattaa liikaa kontrollilla ja kuuntelematta. Meillä saa olla eri mieltä, kunhan perustelee sen kunnolla. Se on lapsen kunnioittamista. Jos perusrajat ovat kunnossa, voi antaa periksi sellaisissa asioissa, jotka ovat toiselle hyvin tärkeitä. On ihan turha kinata, mistä ovesta lapsi tulee ulos autosta, kunhan tulee. ”Valitse taistelusi” on viisaus, jonka isosiskoni Carita opetti minulle vuosia sitten.

Joskus lapset eivät tiedä itsekään, mikä heitä marisuttaa. Syy tuntuu mössöltä. Silloin yritän vain kysellä ja sanoittaa sitä. Kielteisiäkään tunteita ei pidä vältellä, sillä kun syyn saa sanottua ääneen, jakaminen helpottaa oloa ja rauhoittaa tutkimustenkin mukaan aivoja.

Sama toimii aikuisella. Kerron läheisilleni omista virheistäni ja vaikeista kasvatustilanteista.

Iso riita päättyi siihen, että poikani tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Syntymäpäiväni aattona tapahtui jotain, mikä tuntui todella nololta. Meillä oli poikani kanssa iso riita, joka päättyi siihen, että hän tönäisi minua. Olin aivan järkyttynyt.

Käsittelimme asian heti, ja poika oli itsekin järkyttynyt, surullinen ja pahoillaan. Minä olin surullinen vielä syntymäpäivänäkin. Tuntui kornilta, kun ystävät laittelivat onnitteluviestejä, ja uskalsin kertoa asiasta ensimmäiselle ystävälle vasta illalla. Hän vastasi täysin odottamattomasti, että ”jaa, en osaa olla kovin järkyttynyt, kun meidän pienet lapset ovat olleet aina fyysisiä”. Asian nolouskupla puhkesi heti, eikä oloni tuntunut enää niin pahalta. Tajusin, että asia taitaa olla tabu.

Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Jotta ymmärtää omia tunteitaan, on tärkeää tietää, mitä myös oman jäävuoren huipun alla on. Jos hermot ovat tiukalla lapsen kanssa, syynä ei useinkaan ole lapsi.

Minut herätti yksi hetki. Luin läppäriltä kurjaa meiliä, kun taaperoikäiset lapset pyörivät ympärilläni. Yksi lapsista tuli viattomasti kysymään jotain, ja käännyin suoraan häneen päin ja aloin huutaa. Kaadoin meilin huonot uutiset pojan niskaan.

Se oli kamalaa, mutta mitä suurempi tunnereaktio on, sitä todennäköisemmin siitä oppii. Sen jälkeen tajusin keskittyä erikseen lapsiin ja töihin.

Näytin lapsilleni, että itseään pitää kuunnella.

Kuusi vuotta sitten huomasin, etten ole se äiti, joka haluan olla. Tulin kotiin väsyneenä ja esitin iloista, vaikka olin poikki ja ärtynyt. Lapset myös näkivät naisen, joka omalla toiminnallaan näytti, että on ok esittää muuta kuin on. Ymmärsin, että he eivät niinkään kuuntele sanojamme vaan näkevät suoraan lävitsemme, mitä olemme. Se antoi voimaa elämänmuutoksen tekemiseen.

Irtisanouduin töistäni ja aloin yrittäjäksi. Löysin taas iloisen Camillan, joka oikeasti olen. Näin näytin myös lapsilleni, että itseään pitää kuunnella ja unelmia voi tavoitella.

Opetan poikiani huomaamaan myönteiset tunteet. Silloin ne vahvistuvat. Joka ilta kysyn heiltä kolme kivaa asiaa päivästä. Jos joku vielä sen päätteeksi sanoo, että ”äiti, mulla olisi vielä yksi juttu”, tiedän tehneeni jotain oikein.

  • Tunnekouluttaja Camilla Tuominen, 42, asuu Espoossa.
  • Perheeseen kuuluvat pojat Joona, 14, Aleksi, 12, ja Niklas, 11, sekä aviomies, yrittäjä Pekka Tuominen.
  • Camilla on kehittänyt tunteita mittaavan Emotion Tracker -sovelluksen, kirjoittanut ja kuvittanut Tunnekuvakirjan ja luennoi tunteiden johtamisesta.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.