Mitä useampi ihminen tuntee omistajuutta Kauriin, sen parempi, Minttu sanoo.

Kotona on kaksi huonetta ja kaksi vuodetta. Toisessa niistä nukkuu Minttu Massinen, 34, toisessa hänen kahdeksan kuukauden ikäinen poikansa Kauri. Niinä öinä kuin Kauri ei nuku, ei nuku Minttukaan, sillä hän on Kaurin ainoa vanhempi.

Kaurin perhe on kuitenkin isompi. Siksi ovikello soi. Sisään tulee Kimmo.

– Niitä kestovaippoja en nyt tuonutkaan, Kimmo ehtii aloittaa.

Sitten ovikello soi taas.

Ville riisuu takkinsa ja nappaa Kaurin syliin.

– Onko se vähän laihtunut? Posket ovat kadonneet, Ville ihmettelee ja antaa Kaurin Mintulle: maitoaika.

Ovikello soi.

Heti eteisessä Aleksi saa tehtävän.

– Toisitko Aleksi minulle vettä? Laseja on kaapissa ja mehua jääkaapissa, jos haluatte, pyytää Kauria imettävä Minttu.

Aleksi ojentaa Mintulle suuren vesilasin ja istuu puiselle tuolille. Pian hän saa kylläisen Kaurin syliinsä. Poika hiljenee, katselee vain Aleksia suurilla silmillään.

– Tämä on tyytyväinen lapsi. Oma versioni on korkeintaan 15 sekuntia paikallaan, Aleksi sanoo ja keinuttaa Kauria polvellaan.

Ovikello soi. Kaikkiaan se soi kuudesti: niin monta Kaurin mieskaveria on tulossa kylään kaksioon Helsingin Kallioon. Seitsemäs mieskaveri, Jani, asuu Joensuussa eikä päässyt tällä kertaa paikalle.

Viimeisellä ovenavauksella sisään tullut Tuomas haluaa tehdä jotakin heti selväksi: Hän ja muut Kaurin mieskaverit eivät ole isän korvikkeita.

– Emme ole myöskään miehen malleja vaan ihmisen malleja, Kaurilla on kaikenlaisia erilaisia tyyppejä ympärillään. On hienoa olla luotettu aikuinen lapsen elämässä.

"Pelkäsin, että olen matkalla katkeraksi vanhaksipiiaksi."

Aluksi oli tavallinen tarina: Minttu halusi lapsen.

Hän oli 22-vuotias ja juhlissa poikaystävänsä kanssa, kun kuuli poikaystävän kertovan tutulleen, ettei halua koskaan lapsia.

Minttukin oli aina ajatellut, ettei ehkä halua lapsia lainkaan. Sillä hetkellä hänelle valkeni, että haluaa. Hän tahtoo äidiksi. Ja mieluummin aiemmin kuin myöhemmin.

Seurustelu loppui. Minttu opiskeli ympäristöpolitiikkaa ja -oikeutta Joensuun yliopistossa, vapaa-aika upposi luottamustoimiin ympäristöjärjestöissä ja kunnallispolitiikassa. Missä liikkuikin, Minttu katseli ympärilleen, mutta sopivaa miestä ei tullut vastaan.

Aika kului. Vuosi, toinen, viisi. Huhtikuussa 2010 Minttu oli kylässä ystävänsä luona, kun huomasi jääkaapin ovessa monisteen: fysioterapeutin ohjeita lantionpohjalihasten vahvistamiseen raskausaikana.

Kahden korttelin matkan kotiin Minttu vielä selvisi, mutta eteisessä alkoi itkettää.

– Pelkäsin, että olen matkalla katkeraksi vanhaksipiiaksi. Sellaiseksi, jolle ystävät eivät uskalla kertoa raskauksistaan, koska he tietävät minun toivovan omaa lasta.

 

Minttu päätti, että on aika toimia.

Seuraavana viikonloppuna Minttu söi brunssia ystäviensä kanssa kalliolaisessa kasvisravintolassa. Hummusleipien ja hedelmälautasen lomassa hän kertoi haluavansa äidiksi, nyt.

Seurue alkoi pohtia äidiksi tulon vaihtoehtoja, innostui aika äänekkääksikin.

Helpointa olisi mennä baariin ja pokata joku, he miettivät. Mintusta se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Tai sitten voisi yrittää saada lapsen homoparin kanssa, porukka tuumi. Hyvässä lykyssä lapsella olisi tällöin kolme vanhempaa.

Silloin viereisestä pöydästä kääntyi kaksi päätä. Miespari esittäytyi.

Miehet kertoivat, että eivät voineet välttyä kuulemasta keskustelua. He kertoivat myös, että lapsen saaminen on ollut heidän toiveensa jo pitkään.

Miespari ja Minttu tapasivat koko syksyn ja talven viikoittain. Nopeasti oli käynyt ilmi, että Mintulla ja miehillä oli paljon yhteisiä tuttuja. Minttu oli saanut kuulla, että miehet ovat hyviä tyyppejä. Hyvää vanhemmuutta hän tahtoi vielä selvittää.

Minttu laati miesten kanssa neljä A4-arkillista kysymyksiä. Listalla oli arkisia käytännön kysymyksiä:

Syökö vauva kaupan purkkiruokaa vai itse tehtyjä soseita?

Käyttääkö vauva kertakäyttövaippoja vai kestovaippoja?

Oli myös periaatteellisempia kysymyksiä:

Millainen vanhempi haluaisit olla?

Missä koet omien vanhempiesi onnistuneen kasvatuksessa?

Sitten oli hetkiä elävästä elämästä:

Mikä on sopiva lahja nelivuotiaalle?

Millä ehdoilla hankkisit koiran viisivuotiaalle lapsellesi?

Mitä tapahtuu, jos lapsesi alkaa seurustella idiootin kanssa?

Minttu ja miehet kävivät listan läpi kohta kohdalta. Ajatukset arvoista ja kasvatuksesta sopivat hienosti yhteen.

Sitten miespari ehdotti aikalisää lapsiasiasta. Vähän ajan kuluttua he erosivat.

– Olin todella pettynyt. Vaikka puhuimme vielä teoreettisella tasolla, kuvittelin jo sen nelivuotiaani, jolle ostan lahjaa. Miltä hän näyttää? Pitääkö hän traktoreista vai hullaantuuko uimahyppyihin? Minttu sanoo.

– Miesparin päätöksen jälkeen mietin, että tältä keskenmeno ehkä isästä tuntuu. Sitä menettää jonkun tärkeän, jota ei ole itse kohdussaan kantanut.

Minttu valitsi lapselleen 184 senttiä pitkän isän, jolla on mansikanvaalea tukka.

Hedelmöityshoidot. Vaihtoehto tuntui Mintusta turvalliselta.

– Lapsettomuusklinikalla valinnanvapautta riitti – minulta kysyttiin suorastaan, mitä saisi olla.

Minttu valitsi lapsensa biologiseksi isäksi tanskalaisen spermanluovuttajan, jolla oli ”mansikanvaalea” tukka, siniset silmät ja pituutta 184 senttiä.

Inseminaatiot eli keinohedelmöitykset johtivat yhteen alkaneeseen raskauteen. Yhdeksännen raskausviikon varhaisultrassa sikiöltä ei löytynyt sydämenlyöntejä.

Minttu lohdutti itseään tilastoilla, joiden mukaan 10–15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon. Myös klinikan henkilökunta lohdutti: Ainakin oli selvinnyt, että Minttu voi tulla raskaaksi.

Seitsemän inseminaation jälkeen Minttu mietti pitkään. Mitä pidempään hän mietti, sitä varmempi hän oli, että hänen oli jatkettava. Muutaman kuukauden hengähdystauon jälkeen hän soitti lapsettomuusklinikalle ja ilmoitti olevansa valmis kokeilemaan koeputkihedelmöitystä.

– Ajattelin, että olen tässä elämässä velkaa vain ja ainoastaan itselleni. Tuntui, etten tule ikinä antamaan itselleni anteeksi, jos en katso jokaisen kiven alle.

Huhtikuussa 2014 oli Mintun ensimmäinen työpäivä Vantaan Vihreiden toiminnanjohtajana. Ensimmäisen työpäivän päätteeksi hän meni kotiin ja teki positiivisen raskaustestin.

 

Meille tulee vauva.

Näin Minttu on sanonut tärkeimmille ystävilleen heti alusta asti.

– Minulla on koko ajan ollut järjestötoimijan periaate: Mitä enemmän on ihmisiä, jotka tuntevat omistajuutta tähän hankkeeseen, sitä enemmän on ihmisiä, jotka tuntevat omistajuutta lopputuotteeseen eli Kauriin, Minttu sanoo ja nauraa.

Ensimmäisten joukossa vauvauutisesta sai kuulla Kimmo. Uutinen oli helppo jakaa, sillä Minttu ja Kimmo jakoivat myös työhuoneen puoluetoimistolla.

– Lupasin heti, että vien vauvaa kalaan, vaikka harvoinpa kalaa saan, Kimmo sanoo.

Kriittisimpien alkuraskauden viikkojen jälkeen Minttu kertoi vauvasta viidelle parhaalle ystävälleen. Heistä tulisi Kaurin kummitätejä.

Heti sen jälkeen oli miesten vuoro.

– Tiesin, että vanhemmuudessa rinnallani tulee olemaan paljon sitoutuneita naisia. Kun selvisi, että odotan poikaa, halusin hänen elämäänsä myös paljon sitoutuneita miehiä, Minttu sanoo.

Kauri sai seitsemän mieskaveria jo ennen kuin oli syntynyt.

– Minulla itselläni on läheiset kummit. Olen aina tiennyt, että omien vanhempieni lisäksi minulla on nämä aikuiset, jotka ovat juuri minua varten. Halusin, että myös Kaurilla on alusta asti ihmisiä, joille hän on erityinen.

 

Kun laskettu aika ja joulu lähestyivät, viisi kummitädiksi lupautunutta ja Minttu tekivät kännykän viestipalveluun Synnytysrinki-nimisen ryhmän. Erilliseen taulukkoon he kirjasivat päivystysvuorot.

Minttu oli lukenut, että tilastojen mukaan synnytykset alkavat todennäköisimmin aamuyöllä. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa hän tarkasti taulukosta, kenelle synnytysrinkiläisistä soittaa, jos yöllä tulee lähtö sairaalaan.

Kauri ei pitänyt kiirettä. Poika syntyi pari viikkoa lasketun ajan jälkeen, lopulta hätäsektiolla. Koko sairaala-ajan Mintun luona oli joku synnytysrinkiläisistä. Hoitajia hymyilytti, kun naiset vaihtoivat ovella vuoroa läpsystä. Yhden kolmetuntisen iltapäivävuoron sairaalassa oli myös mieskaveri Aleksi.

Tammikuisena tiistaina Minttu ja Kauri pääsivät sairaalasta kotiin. Helsingin talvi oli ollut vetinen ja oli ensimmäinen päivä, jolloin ilmassa oli pakkasen kirpeyttä.

Mieskaveri Matti Airas oli hankkinut Kaurille turvaistuimen ja tuli autolla sairaalaan Minttua ja vauvaa hakemaan.

Matti oli valinnut Kaurin ensimmäiselle kotimatkalle sen arvoisen musiikin. Led Zeppelinin kahdeksanminuuttinen Stairway to Heaven oli tosin päässyt vasta introon, kun auto oli jo parkissa Mintun kotitalon edessä.

Matin mielestä olisi ollut vauvan huonoa musiikkikasvatusta lopettaa kappale kesken. Niin Matti, Minttu ja vastasyntynyt Kauri istuivat viisi minuuttia paikallaan olevassa autossa ja kuuntelivat hiljaa kappaleen loppuun. Hengitysilma huurusi ikkunat.

Yksi mies opettaa Kaurille tanssia, toinen kalastusta, kolmas sarjakuvia.

Erityinen aikuinen – sitä jokainen seitsemästä miehestä on luvannut Kaurille olla.

Kukaan ei oikein enää muista, missä tilanteessa toive mieskaveruudesta esitettiin. Minttu muistelee kutsuneensa kaikki miehet yhteiselle illalliselle, jolla toive oli tarkoitus kertoa. Illallinen kuitenkin peruuntui, kun kaikki eivät päässeet paikalle. Sitten ehkä soiteltiin, lähetettiin viestejä Facebookissa ja puhuttiin.

– Yritin parhaani mukaan esittää asian mieskaveruudesta niin, että miehillä on myös mahdollisuus kieltäytyä kunniasta, Minttu sanoo.

Yksikään ei kieltäytynyt. Päinvastoin kukin alkoi pohtia, mitä voisi pojan kanssa tehdä.

Mieskaverit miettivät näin:

Aleksi Laine, 30, rakastaa exceleitä ja sarjakuvia. Sarjakuvakauppias aikoo tutustuttaa Kaurin myös omaan suosikkisarjakuvaansa Ryhmä X:ään.

Jani Lukkarinen, 32, on Mintun opiskeluaikojen kaveri ja side Joensuuhun. Hän vie varmasti Kaurin retkelle lempipaikkaansa Karhonsaareen Kuopioon.

Kimmo Kyrölä, 33, on luvannut kalastamisen lisäksi opettaa Kauria jalkapallossa. Hän ehdottaa Kaurille suosikkiseuraksi Espoon Honkaa.

Matti Airas, 41, on tekniikan tohtori, joka suunnittelee tulostavansa rakentamallaan 3D-printterillä välikappaleita Brion junaratoihin ja Duplo-palikoihin, jotta voi tehdä niistäKaurin kanssa huimia rakennelmia.

Reko Ravela, 43, harrastaa tanssia ja tanssittaa jo nyt Kauria. Reko, hänen vaimonsa ja syntyvä vauvansa muuttavat pian Mintun ja Kaurin kanssa yhteiseen kommuuniin.

Tuomas Viskari, 37, on Mintulle tuttu Vihreiden kautta. Tuomas tahtoo opettaa Kauria yhdistystoimintaan ja haaveilee jo keskustelevansa Kaurin kanssa klassisesta musiikista.

Ville Harju, 36, rakastaa ruuanlaittoa ja aikoo opettaa Kaurille ruokahifistelyä. Ihan erityisesti bravuureitaan tomaattisia keitoksia kuten kastikkeita.

 

Mieskaverit ovat erilaisia. Juuri se on Mintusta Kaurin rikkaus.

Osa miehistä on isiä. Aleksin kaksivuotiaan pojan hattu on Kaurilla lainassa, ja Kimmon poika on Kauria päivää vanhempi.

Tuomaksella puolestaan ei ole edes kummilapsia.

– Monet ystäväni elävät pikkulapsivaihetta, ja on ollut mielekästä päästä Kaurin kanssa jotenkin osaksi sitä maailmaa, Tuomas sanoo.

Myös perheetön Matti oli imarreltu, kun Minttu pyysi häntä mieskaveriksi.

– Kauriin syntyy varmasti erilainen suhde kuin muiden ystävien lapsiin. Tässä on vanhemman selkeästi ilmaistu toive, että lapsi saa olla minulle tärkeä, Matti sanoo.

Tuomas on kyseenalaistanut vain Mintun käyttämän mieskaveri-termin. Hänestä se muistuttaa liikaa pienperheiden virallisesta mieskaveritoiminnasta.

– Mieskaveri kuulostaa siltä, että perheessä on miehen puute. Tällaisessa Kaurin laajennetun perheen mallissa ei ole puutetta vaan moninaisia mahdollisuuksia, Tuomas sanoo.

Mintulle käy jokin toinenkin termi, ei sillä ole niin väliä. Hänestä tärkeintä ja hienointa on, että Kaurin elämässä on monta tärkeää aikuista.

– Kun Kauri teini-ikäisenä kapinoi ja tahtoo karata luotani kotoa, hänellä on monta ovea, joiden ovikelloa voi mennä soittamaan.

Meidän Perhe 9/2105

”Meillä on ollut Niklaksen kanssa tosi vaikeita aikoja sen vuoksi, että olemme olleet niin paljon erillämme”, Piritta Hagman sanoo. Kuva: Milka Alanen

Piritta Hagman hoiti kolmea lasta vuosia kotona, jotta puoliso Niklas sai omistautua työlleen. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Iso muutos – sellaisia on tapahtunut vuoden aikana Piritta ja Niklas Hagmanin perheessä monta.

Radikaalia on se, että arjen vahtivuoro perheessä on siirtynyt Pirittalta Niklakselle. Niklas on ottanut vetovastuun koko viisihenkisen perheen päivärytmistä, kun arki jääkiekkoilun ehdoilla on tauolla.

Piritta vastasi käytännössä kaikista kotiasioista kiekkokausien aikana noin yhdeksän vuoden ajan. Nyt hän on töissä, mies kotona, lasten tavoitettavissa ja tukemassa vaimonsa uraa. Arki on hyvää, Piritta sanoo.

– Olen tottunut olemaan saatavilla lapsille joka hetki, joten tämä on hyvin erilaista. Olen tosi iloinen siitä, että meillä on nyt koti-isä.

Muuttoja ja menetyksiä

Niklaksen pitkän lätkäuran ansiosta Hagmanit ovat tottuneita muutoksiin, ja kuluneen vuoden aikana perheen elämässä on tapahtunut niitä monta.

Hagmanit muuttivat Porista Helsinkiin viime vuoden heinäkuussa. Puolen vuoden ajan esikoispoika Lukasta painoi raastava ikävä. Ystäviä kaipasi Pirittakin, sillä edellisessä kodissa hän ehti tottua aukottomaan turvaverkkoon. Oma äiti asui 400 metrin päässä, sisko auttoi aina tarvittaessa ja isä kuskasi lapsia lätkätreeneihin, luistelemaan ja pianotunneille.

Syksyllä 2016 Niklaksen isä, lasten rakas Matti-ukki, kuoli. Perheen koira Eddie sairastui syöpään ja jouduttiin lopettamaan. Piritta alkoi ensi kertaa käydä kunnolla läpi suhdetta omaan isäänsä, jonka alkoholismi vaikutti paljon hänen lapsuuteensa.

”Sanoin Nikelle, että hoida sinä tämä, minä en enää selviä.”

Sen kaiken keskellä Piritta perusti äitiysfysioterapiayrityksen oman päivätyönsä ja opiskelujensa oheen.

Kesän alussa Piritta havahtui siihen, että palloja oli ilmassa liian monta yhtä aikaa. Niklaksen sopimus HPK:ssa oli päättynyt, ja vastuu lasten aikatauluista siirtyi hänelle yhteisellä päätöksellä.

–Sanoin Nikelle, että hoida sinä tämä, minä en enää selviä. Työpäiväni jatkui aina kotonakin, enkä pystynyt lopettamaan missään vaiheessa, Piritta kuvailee.

–En koskaan stressaa siitä, että minulla on paljon tekemistä vaan siitä, kun en enää hallitse asioita. Kaikki meitä koetelleet tapahtumat alkoivat tuntua eniten työssäni.

Syksyllä Piritta teki toisen ison korjausliikkeen: hän jätti osakkuutensa yrityksessä ja on siitä lähtien tehnyt täyttä päivää omassa yhden naisen firmassaan, jossa hän työskentelee fysioterapeuttina, ravintovalmentajana ja doulana.

Miten arjen muutokset ovat vaikuttaneet Pirittan ja Niklaksen parisuhteeseen? Lue koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 12/2017!

Sanna Kiisken Ben-poika parani syövästä, mutta arki ei palaa entiselleen. Huonompaa se ei silti ole.

Tältä näyttää nykyajan Kiljusen herrasväki: Liv, 4, odottaa turkoosissa Elsa-mekossaan ensimmäisen balettitunnin alkua. Siihen on vielä kaksi päivää. Vanhempi tytär Mai, 5, pussailee perheen Espanjasta tuotua rescuekoiraa David Bowieta, joka on puettu yhtä lailla Elsa-mekkoon – tosin siksi, että se toipuu leikkauksesta. Ruokapöydän on vallannut esikoispojan Benin, 6, palapeli, seinät ovat täynnä piirustuksia, ja tytöt hyppivät sohvalla.

Tässä kodissa elämä saa näkyä, sillä perheen äidistä Sanna Kiiskestä tärkeintä on, että elämää on.

Neljä vuotta sitten Sannan pahin pelko oli sininen valo. Hän istui sairaalassa kuukausia, sillä Ben oli sairastunut imusolmukesyöpään. Välillä sininen valo syttyi naapurihuoneen oven päälle. Se tarkoitti, että lapsi oli kuollut.

– En paljon muuta muista siitä ajasta. Elämästä katosivat muut värit. Se oli niin synkkää aikaa, kun ei tiennyt, miten pojan käy.

Nyt Ben on eskarissa. Hän aloitti esikoulun vuotta ikätovereitaan myöhemmin sairauden vuoksi.

Se on enemmän kuin Sanna olisi sairaalavuoteella uskonut. Samalla hän on kipuillut, että elämän suunta ei palaa ennalleen. Vaikka Ben on syövästä terve, Sanna on Benin omaishoitaja. Sairaus jätti poikaan jälkensä.

”Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämältäni tarvitsin.”

Sanna on käynyt pitkää tietä hyväksyäkseen, että yhden lapsensa lopullista toipumisastetta ei voi ennustaa ja että sairaus on aina osa myös hänen kahden terveen tyttärensä lapsuutta.

– Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämäni tarvitsi. En voi muuttaa, mitä on tapahtunut, mutta voin valita, miten suhtaudun asioihin.


Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”
Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”

Sannan elämä oli vyörynyt vauhdilla eteenpäin: hän odotti kolmatta lastaan kahden vuoden sisällä. Lasten ei pitänyt olla mahdollisia, mutta kun ihmepoika syntyi Sannan ollessa 36-vuotias, hän halusi pojalle heti sisaruksia.

Sitten vyöryivät huonot uutiset. Sannan äiti menehtyi syöpään. Muutamaa kuukautta myöhemmin 2-vuotiaalle Benille iski sitkeä flunssa. Sinänsä se oli normaalia, olihan syksy, mutta Ben mieluummin makasi kuin leikki. Lääkärikäynniltä hän lähti suoraan Lastenklinikalle ja jäi sinne viideksi kuukaudeksi. Syynä oli harvinainen Burkittin lymfooma. Jos poika olisi tullut viikkoakin myöhemmin, syöpä olisi levinnyt munuaisiin ja selkäytimeen.

”Lapset kestävät lääkkeet, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin kuin aikuisten.”

Ben sai rankkoja sytostaattiannoksia, paljon rankempia kuin aikuiset. Sanna on kiitollinen, että pojan henki säilyi, mutta lääkkeistä jäivät sivuvaikutukset, joista harvemmin puhutaan.

– Kuvaavaa on, että annokset ovat niin suuria, että ne tappaisivat aikuisen. Lapset kestävät ne, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin, ja siksi lapset usein selviävät.

Kahden vuoden hoidon jälkeen Ben sai syövästä terveen paperit. Tuolloin hän oli jäänyt kehityksessä kaksivuotiaan tasolle, ja joku taidoista oli kadonnut kokonaan. Hän oli elänyt myös kaksi vuotta eristyksessä, sillä jokainen infektio olisi tarttunut ja voinut tappaa.

”Ben ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.”

Yksi sairauden jäänne oli motorinen heikkous. Benin piti oppia kävelemään uudelleen, sillä aivot eivät ymmärtäneet oikean ja vasemman eroa. Kävely oli huteraa ja tuolille nouseminen ylivoimainen suoritus.

Vähäinenkin puhe katosi.

– Hän ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. En tiedä, oliko taustalla fysiologinen vai psykologinen syy, mutta hän lopetti puhumisen jo sairaalassa. Poika saattoi nyökätä tai puistaa päätään, mutta ei halunnut muuten kommunikoida. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.

Äitinsä sairaudesta Sanna tiesi, miltä syöpä voi tuntua, sillä äiti oli osannut sanoittaa kipunsa ja tuntemuksensa.

– Kaksivuotias ei osannut tai halunnut kertoa, miten paljon häntä sattuu. Se tuntui hirveältä.

Nykyään Ben puhuu, mutta epäselvemmin kuin muut eskari-ikäiset. Hän käy puheterapiassa kerran viikossa. Yhtä lailla hän vahvistaa motorisia taitojaan toimintaterapiassa. Tilanne on parempi kuin hänelle alun perin ennustettiin: poika on kävellyt retkillä jo kilometrejä.

Suru. Viha. Katkeruus. Puhdas vitutus. Ne kaikki Sanna kävi läpi.

Pahimmalta tuntui suru, sillä se ei johtanut mihinkään. Se oli hätää ja pelkoa oman lapsen menettämisestä. Kun suru kääntyi vihaksi, Sanna sai siitä jopa voimaa. Hän vihasi syöpää, sitä, että näin kävi juuri heidän perheelleen ja mitä siitä heille seurasi.

– Viha on hetken ihan voimaannuttavakin asia, jos saa siitä tehokkuutta ja raivon hoitaa asioita. Jos sen yli ei pääse, se alkaa kalvaa ja se tuhoaa ihmisen sisältä.

”Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.”

Hyväksymisprosessi ei silti ole yksioikoinen. Välillä Sanna pakeni tapahtuneen taakse ja uhriutui. Tuntui helpottavalta, jos joku sääli syöpälapsen äitiä.

– Käytin syöpäkorttia ja oikeutin sillä välillä huonoa käytöstäni muita ihmisiä kohtaan. Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.

Sitten iski väsymys. Kahden vuoden ajan Sanna oli sinnitellyt Benin rinnalla ja hoitanut kahta vielä pienempää.

Kierre syveni, kun sairauden hoidosta seurasi myös taloudellisia vaikeuksia: Sannan miehenkin oli jäädytettävä työnsä hetkeksi. Aika ei muuten olisi riittänyt lasten hoitoon. Kun poika todettiin terveeksi, sairastui Sanna.

– Uuvuin. Olin totaalisen väsynyt. Emme mieheni kanssa olleet enää vanhempia vaan hoitajia.

Sanna meni terapiaan. Sieltä tärkeimpänä mieleen jäi konkreettinen neuvo: mene joka päivä ulos. Sanna hankki hoitokoiran, ja pitkillä kävelyillä kypsyi ajatus omasta, sillä lenkkien auttava voima oli niin suuri.

– Tämä on terapiakoirani. Sen vuoksi on pakko lähteä ulos, hän rapsuttaa sylissään istuvaa David Bowieta.


Perheaika on parasta. Liv ja Mai kulkevat usein mukana äidin töissä. Sanna työskentelee Mumin Kaffe -ketjun toimitusjohtajana sekä tv-tuotannoissa.

 

 


Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.
Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.

Omien tunteiden purkamisesta kypsyi myös Sannan paras apu. Hän alkoi itse opiskella lyhytterapeutiksi. Siellä hän oppi keinoja käydä läpi kokemaansa ja vaihtamaan näkökulmaa. Kun jokin arkinen ahdistaa, se onkin tosiasiassa hyvin pientä.

Kerran hän huomasi hyräilevänsä kaupassa taustalla soinutta kappaletta. Taakka oli alkanut kevetä.

– Se oli minulle parasta terapiaa. Kärsimys ei jalosta eikä tee ihmisestä välttämättä yhtään parempaa. On oikeus tuntea erilaisia tunteita, surua ja vihaakin, mutta on oma valinta, jääkö niiden vangiksi vai jatkaako eteenpäin. Ihmiset selviävät ihan hirvittävistäkin asioista.

”Minusta on tullut uhkarohkeampi. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan.” 

Samalla Sanna ymmärsi, että mennyt ei palaa, vaikka Ben parani. Pojan elämä ei mene niin kuin hän oli sen suunnitellut, eikä hänen oma perhearkensa olekaan niin huoletonta kuin hän oli etukäteen kuvitellut.

– Tuska ja hätä ovat olleet niin vahvoja, että jos minulle olisi näytetty etukäteen, mitä äitinä tulen tuntemaan, en olisi uskaltanut hankkia lapsia. Toisaalta kokemus muutti minua ihmisenä. Kun näin, että lapseni voi kuolla, mikään ei sen jälkeen oikein hetkauta. En jaksa valittaa pienistä asioista ja ärsyynnyn, jos joku tekee niin.

– En myöskään suunnittele paljon eteenpäin. Minusta tuli uhkarohkeampi, sillä ymmärsin, että kaikki voi päättyä milloin vain ja toista mahdollisuutta ei tule. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan. Ja tunnen lapsiani kohtaan niin suurta rakkautta, että heidän vuokseen olen järjissäni.

Liv juoksee äidin syliin. Häntä kiukuttaa. Syynä on baletti: miksi se ei ala juuri nyt?

– Hei tule katsomaan balettivideoita, Sannan lastenhoitaja huikkaa.

Arkea helpottaakseen Sanna on päätynyt erilaiseen ratkaisuun kuin useimmat. Päiväkodin sijaan tyttöjä hoitaa yksityishoitaja neljästi viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Se lisää yhteistä aikaa, mahdollistaa kiireettömän ilmapiirin ja auttaa Benin terapian järjestämisessä.

Eskari alkaa yhdeksältä, mutta koska terapiat ovat päivällä, aikuisen on irtauduttava niihin kahdesti viikossa.

– Tiedän, että hoitajan ottaminen on etuoikeutettua, mutta sen vuoksi teen paljon töitä. Meillä ei ole turvaverkkoja, joten tarvitsemme ulkopuolista apua.

Toisaalta Sanna pitää lapsia lähellään usein töissäkin. Kerran hän juonsi Radio Nostalgiassa niin, että kolmikko istui studion nurkassa iPadit edessään. Joskus hän ottaa lapset tapaamisiin ja työmatkoille. Se on tapa ottaa takaisin aikaa, jonka Benin sairaus heiltä vei.

– Varsinkin Liv jäi minulle vauvana hieman etäiseksi, sillä sain hänet samana päivänä, kun Ben leikattiin. Emme pitäneet hänelle edes nimenantojuhlia, koska tuntui väärältä juhlia, jos yksi oli kuolemassa.

Toisaalta Sanna on tyytyväinen juuri siitä, että tytöt olivat kriisin hetkellä niin pieniä. Heidän hoitonsa oli aika lailla perustarpeiden täyttämistä eli syöttämistä ja syliä.

– Jos tytöt olisivat olleet isompia, he varmasti muistaisivat enemmän ja eristäytyminen olisi ollut vaikeampaa.

 


Parasta terapiaa. ”Rakkaus lapsiini on pitänyt minut järjissäni”, Sanna sanoo. Terapiakoira David Bowiestakin on ollut apua.

Ben itse suhtautuu sairauteensa arkisesti. Hän ajattelee, että kaikilla lapsilla on syöpä. Välillä hän kuitenkin kysyy, että eihän hän enää sairastu. Sitä äiti ei voi luvata, mutta toivoa voi.

– Käymme kontrolleissa vielä vuosia, ja pojalla on suurempi todennäköisyys sairastua syöpään aikuisena. Elämme kuitenkin täysin normaalia elämää. Se, että voimme nykyään käydä uimakoulussa koko perheen kanssa, emmekä ole eristyksessä, on parasta ikinä!

”Pakko tunnustaa, että olen Benille lepsu. Hänellä on erityinen paikka sydämessäni.”

Yhdestä asiasta Sanna yrittää olla tarkka: siitä, että lapset saavat tasapuolista kohtelua ja huomiota. Hän ei kohtele Beniä silkkihansikkain, enää.

– En pitkään aikaan uskaltanut vaatia häneltä mitään, koska hänellä oli ollut syöpä. Nyt yritän laittaa hänelle samanlaiset rajat kuin muillekin.

– Pakko tunnustaa, etten aina onnistu. Olen lepsumpi, sillä hänellä on erityinen paikkani sydämessäni. Ajattelen, hän on reppanampi, ja tytöt kyllä pärjäävät. En tietenkään saisi ajatella näin, mutta kaipa se on inhimillistä.

Sanna sanookin, että Benistä on tullut mammanpoika, joka kohtelee äitiä kuin herrasmies.

Ja muitakin. Muutama päivä sitten Ben vaati, että äiti menee kauppaan ja ostaa ainekset juustokakkuun. Hän halusi yllättää eskariavustajansa.

– Poika leipoi kakun itse. Meillä on asiat sittenkin aika hyvin.

  • Toimittaja-tuottaja ja yrittäjä Sanna Kiiski, 43, asuu perheineen Helsingin keskustassa.
  • Perheeseen kuuluvat tv-alalla työskentelevä avomies, lapset Ben, 6, Mai, 5, ja Liv, 4, sekä Espanjasta tuotu rescuekoira David Bowie.