Lukijoiden vinkit onnistuneelle kolmen sukupolven lomalle.

1. Lapsista päävastuussa ovat äiti ja isä

Mistä seuraa myös, että lastenhoitoavusta on hyvä sopia etukäteen. Lapsenlapsia ei lykätä isovanhempien vastuulle varoittamatta – ja auta armias, jos isovanhempi yrittää omia päävastuuta itselleen.

”Minä ja puolisoni olemme tietenkin päävastuussa lapsistamme. Isovanhempien apu on kuitenkin ollut korvaamatonta, ilman heitä loma ei olisi tuntunut niin lomalta. -- Kaikkien toiveet ollaan reissussa huomioitu, jolloin myös isovanhemmat ovat halutessaan ehtineet viettää aikaa ilman lastenlapsia.”

”Pahaa mieltä tuottaa isoäidin tiukka kuri, asioihin (mm. lasten pukeutumiseen) puuttuminen sekä lastenlasten epätasa-arvoinen kohtelu.”

2. Isovanhemmista apua, isovanhemmille apua

Voi olla niinkin päin, että isovanhempien kanssa tuntuu siltä, kuin reissussa olisi pari lasta lisää.

”Minä olen vastuussa lapsista ja aikataulusta, ja isovanhemmista, joita saa opastaa ja holhota kuin lapsia. Käännän ruokalistat ja tilaan heille ruoat, selvitän ongelmat, ohjaan minne mennään, luen kartat.”

Parhaimmillaan kaikki silti hyötyvät, tavalla tai toisella.

”Mieheni ja minä järjestettiin matka, varattiin lennot, kuljetukset ja majoitukset. Vastasimme aikatauluista tms. Isovanhemmat maksoivat matkat ja me olimme ’matkatoimisto’.”

3. Sopivasti omaa ja yhteistä aikaa

Ihan parasta monen sukupolven reissussa on, että lapsia on vahtimassa ja viihdyttämässä useampi aikuinen. Tasapaino oman ja yhteisen ajan välillä on tärkeää.

”Olemme saaneet puolisoni kanssa kahdenkeskistä aikaa lomamatkalla ja hotellin altailla olemme saaneet rauhassa loikoilla ja lukea, kun joku muu on välillä katsonut lasten perään.”

”Lentomatkat ovat olleet helpompia, kun matkassa on useampia aikuisia. Lapset ovat vielä pieniä, joten ovat kiertäneet sylistä syliin lennoilla. Ravintoloissakin on helpompi käydä isommalla porukalla, kun lasten jutuille löytyy aina kuuntelija, eivätkä he tylsisty niin äkkiä. Meidän päätöksemme on ollut varata lomareissuille omat huoneet meidän perheelle ja isovanhemmille. Loma vietetään muutenkin niin tiiviisti yhdessä, että edes ne lyhyet hetket hotellihuoneessa on mukava viettää oman perheen kesken.”

”Kaikki nauttivat. Kaikilla oli ’omaa aikaa’ ja yhdessä tehtiin paljon. Kaikki pääsivät myös yöelämään ja seuraava lapsikin sai alkunsa.”

4. Suunnitelkaa etukäteen

Jutelkaa toiveistanne ja odotuksistanne jo ennen reissua.

”Sovitaan pelisäännöt. Isovanhemmat vahtivat lapsia sopimuksen mukaan. Sovitaan myös, minne mennään yhdessä, ollaanko koko ajan koko porukalla syömässä...”

”Olettehan viettäneet paljon aikaa muutenkin yhdessä, tiedätte toistenne tavat ja säännöt lapsille? Onhan matka sellainen, jolle kaikki haluavat lähteä?”

5. Varaa mukaan kärsivällisyyttä

Varaudu silti siihen, että yhdessäolo ei ole pelkkää harmoniaa.

”Alkoi hermo kiristyä, kun kaikki oli niin hidasta ja vaikeaa ja kaikki piti selvittää moneen kertaan.”

”Lähinnä minulla itselläni meni hermot omiin vanhempiin muutaman kerran. Ihan mitättömistä aiheista, esim. ruokailurytmistä tai matkaohjelmasta, joista oltiin välillä eri mieltä.”

”Kunnioitus omia tai puolison vanhempia kohtaan auttaa pitkälle. Vaikkei jokin asia miellyttäisi, niin kannattaa katsoa kokonaiskuvaa ja arvostaa sitä kaikkea, mitä he teidän ja lastenne vuoksi tekevät.”

”Avoimin mielin vaan matkaan! Vaikka joku asia omissa tai puolison vanhemmissa ärsyttäisikin, voi sen koettaa unohtaa lomareissun ajaksi.”

Sitaatit on poimittu vastauksista Vauva.fi:n kyselyyn.

Lue lisää

Tutkimus: 1-vuotias saa kalleimmat synttärilahjat isovanhemmilta

Äidinäiti on isovanhemmista läheisin

Miten välttyä matkalla vatsataudilta ja 8 muuta matkailukysymystä

Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

Hanna Gullichsen

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta. 
Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Raskaaksi tullessaan Marianne Riiali oli valmis siihen, että vauvaa täytyy syöttää, pukea ja pitää kuivana. Sitä hän ei aavistanut, että tarvitsevia olikin kohta kaksi.

Nami, nami, kuuluu myssyn alta yllättäen. Äitini on ollut koko lenkin ajan hiljaa, vaipuneena omiin mietteisiinsä. Olen jutellut hänelle tyttärestäni, muistellut, kun poimimme viime kesänä yhdessä vadelmia ja kysellyt hänen kuulumisiaan. Äiti ei ole vastannut, riiputtanut vain päätään ilmeettömänä.

Kun pysähdymme ja ojennan äidille korvapuustin ja termospullosta kahvia, saan häneen viimein kontaktin. ”Nami, nami”, äiti sanoo.

Pala nousee kurkkuun. Äiti on sittenkin vielä tässä! Otan häntä kädestä, haistelemme syksyistä ilmaa. Onneksi tulimme, vaikka vain tätä hetkeä varten.

Kun kahvit on juotu, alan työntää pyörätuolia kohti hoivakotia.

Vielä viitisen vuotta sitten suurimmat huoleni liittyivät siihen, ehdinkö töiden jälkeen jumppaan. Mistään ei olisi voinut arvata, että kohta olen pienen tyttären äiti, jolla on hoidettavana myös oma, muistisairas äiti. Kysyttäessä olisin sanonut, etten ole siihen valmis. En ole valmis vaihtamaan vaippaa äidilleni, kun sama pitää tehdä kotona vauvalle. En välittäisi pukea ja riisua myös aikuista, harjata hampaita ja ulkoiluttaa, kun lapsessakin on tarpeeksi hommaa. Ennen kaikkea en tahtoisi, että samaan aikaan kun tulen itse äidiksi, menetän oman äitini.

Kun äitini Alzheimer diagnosoitiin, odotin ensimmäistä lastani.

Kun äitini Alzheimer diagnosoitiin alkuvuodesta 2014, olin 34-vuotias ja odotin ensimmäistä lastani. Hehkuin hyvää oloa, sillä olin tavannut ihanan miehen vuotta aiemmin ja nyt meistä tulisi perhe! Alzheimer kuulosti pahalta, mutta vielä tuolloin en murehtinut. Ajatukseni olivat tulevassa vauvassa ja elämänmuutoksessa.

Sitä paitsi äitini, tuolloin 75-vuotias, tuntui voivan melko hyvin. Hän oli toimelias kuten ennenkin ja kaikki itsenäiseen elämiseen tarvittavat taidot olivat tallella muistin reistailua lukuun ottamatta.

Kerroin raskaudesta kyläreissulla keväällä, kun mahani näkyi jo. ”Ai, teille tulee vauva. Ajattelinkin, oletko lihonut”, äitini sanoi suorasukaiseen tyyliinsä ja kattoi kahvipöydän. Se oli viimeinen kevät, jona hän siihen pystyi.

Äitiä lähellä

Koko seurustelumme ajan olimme eläneet etäsuhteessa mieheni kanssa, mutta kahta kuukautta ennen laskettua aikaa muutimme yhteen. Kotikaupunkini vaihtui, ystävät jäivät taakse.

Ainakin pääsen lähemmäs äitiäni, ajattelin, sillä asuimme nyt samalla paikkakunnalla. Välimme olivat olleet melko etäiset, mutta omaa lasta odottaessani tuntui tärkeältä, että äiti olisi läsnä elämässämme. Toivoin, että vieraassa kaupungissa hän olisi minulle tuki ja turva, jonka luo voisin vaunutella juttelemaan ja jolta voisin kysyä neuvoa, jos jokin vauvan kanssa askarrutti. Vasta muutettuani huomasin, että äitini on se, joka tarvitsee tukea.

On yhä tavallisempaa, että äidiksi vasta valmistautuva joutuu myös oman äitinsä hoivaajaksi.

Ensin heikkeni liikuntakyky, ja kävelyn tueksi hankittiin rollaattori. Silti äiti joskus kaatui. Hän jutteli yhä järkeviä, tunnisti ihmiset ja tiesi, missä oli. Ihmettelin äidin lääkärille, miksi toimintakyky tuntui katoavan aiemmin kuin muisti. Diagnoosi kuitenkin oli ja pysyi: Alzheimerin tauti, joka etenee vääjäämättä ja johtaa lopulta kuolemaan.

Psykoterapeutti, Helsingin Alzheimer-yhdistyksen perheterapeutti Sanna Aavaluoman mukaan on yhä tavallisempaa, että äidiksi vasta valmistautuva joutuu myös oman äitinsä hoivaajaksi. Tämä johtuu siitä, että vanhemmaksi tullaan entistä myöhemmällä iällä. Tilanne on usein hämmentävä, pelottavakin.

– Etenkin esikoista odottaessa kaikki on uutta. On luonnollista, että silloin herää halu tukeutua omaan vanhempaansa, kysyä omasta vauva-ajastaan ja kuulla oman äidin kokemuksia. On iso ristiriita, jos samaan aikaan pitääkin käydä läpi oman äidin menetystä.

Onni ja suru

Ennen synnytystä pohdin, osaisinko tuntea tyttären heti omakseni, sillä en ollut potenut vauvakuumetta. Huoli oli kuitenkin turha, sillä heti saatuani vastasyntyneen rinnalleni tunsin vahvaa kiintymystä: minun pieni tyttöni, kuulut juuri siihen! Tuoksuttelin, silittelin ja ihastelin pientä nyyttiä: miten suurenmoista ja ihmeellistä oli, että hän oli syntynyt juuri meille.

Suru iski heti, kun menimme ensimmäistä kertaa äidini luo vauvan kanssa.

Suru iski kuitenkin heti, kun menimme ensimmäistä kertaa äitini luo vauvan kanssa. Äiti istui sohvalla eikä päässyt ylös omin voimin, joten laskin tyttäreni hänen viereensä. Voi, miten avuttomia he molemmat ovat, ajattelin. Yhdessä hetkessä ymmärsin, että äitini ei kykene koskaan viettämään aikaa tyttäreni kanssa tavalla, jota varmasti olisi toivonut, eikä tytär koskaan ehtinyt tuntemaan mummiaan terveenä – sellaisena, joka kanssa peuhata tai leipoa pullaa. Ja keneltä me saisimme hoito­apua? Tunsin myös kiukkua. Äiti, miksi sairastuit juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua?

Vanhemman muistisairaus herättää myös tunteita, joita ei haluaisi tuntea tai tunnustaa, tietää Sanna Aavaluoma.

– Voi olla vaikeaa nähdä oma vanhempi heikkona, kun on toivonut, että hän olisi se vahva, johon minä voin nojata. Tulee avuttomuutta, vihaakin, sillä onhan se epäreilu tilanne, että vauva-arjesta väsyneenä joutuu kantamaan huolta myös äidistä.

Ensimmäisiin kuukausiin mahtui paljon myös iloa. Oli ihana nähdä, kuinka vauva kasvoi, alkoi hymyillä, oppi uusia taitoja. Nukuimme yhdessä päiväunia, lauloin hänelle ja tunsin tyytyväisyyttä imetyksen onnistumisesta. Kun lapsi ensimmäistä kertaa kikatti, soitin tohkeissani miehelle töihin. Rakkaus lasta kohtaan kasvoi päivä päivältä. Oli jo mahdotonta kuvitella maailmaa ilman häntä.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Aina väärässä paikassa

Raskaat hetket tulivat arkeen hiipien ja sitä mukaa, kun aloin väsyä. Vauvan yöheräämiset ja itkut kuuluivat asiaan. Nyt tarvitsevia oli kaksi, enkä itse voinut levätä.

Mietittävää oli koko ajan liikaa, kuten että äiti ja tytär tarvitsivat molemmat uuden takin. Jos minä en takkia äidille ostaisi, ei kukaan muukaan, sillä muu perhe ei huomannut äidin arkisia tarpeita. Tunsin usein, etten riitä, tai että olen aina väärässä paikassa: leikkiessäni lapsen kanssa aika on pois äidiltä ja toisinpäin.

”Syyllisuuden kokemuksilta on vaikea välttuä, jos tarpeita ja toiveita tulee monesta suunnasta yhtä aikaa.”

Uupumukseni koetteli myös parisuhdetta, sillä purin kuormitustani puolisooni, joka reagoi vetäytymällä. Riitoja tuli myös siksi, että kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Saman katon alla asumiseen olisi ollut hyvä totutella rauhassa kaksin, mutta saman tien meitä olikin jo kolme.

Sanna Aavaluoman mukaan eri roolien välillä tasapainottelu voi olla psyykkisesti raskasta, etenkin, jos on tunnollista sorttia.

– Syyllisyyden kokemuksilta on vaikea välttyä, jos tarpeita ja toiveita tulee monesta suunnasta yhtä aikaa. Etenkään omalleen lapselleen ei haluaisi olla liian poikki ja väsynyt. Auttaa, jos lähellä on ihmisiä, joihin voi itse tukeutua, Aavaluoma sanoo.

Meillä verkostot olivat huonot, ja päivät kaksin lapsen kanssa tuntuivat pitkiltä. Odotin iltoja, jolloin mies palaisi töistä ja voisin hetken hengähtää. Hälventääkseni yksinäisyyttäni ja osittain kai velvollisuudestakin kävin äidin luona monesti viikossa. Autoin hänet vessaan ja ruokapöytään, vein ulkoilemaan, lakkasin kynnet, harjasin hampaat, sheivasin leuan. Moni äidin ystävä oli lopettanut yhteydenpidon sairastumisen jälkeen ja koin, että minun pitää olla entistä aktiivisempi. En osannut vaatia, että veljeni tekisi samaa.

Sanna Aavaluoma ei ole tästä yllättynyt. Hänen mukaansa vanhemman sairastuessa vastuunkantajaksi päätyy usein nuorin lapsista, se, jota äiti on viimeksi hoivannut. Myös se, minkälainen lapsen ja vanhemman suhde on ollut, vaikuttaa.

– Jos oma äiti on kannustanut, ollut lämmin ja ymmärtävä, lapsen on helpompi ryhtyä huolehtimaan hänestä. Jos taas suhde on ollut hankala, tilanne voi olla aikuiselle lapselle sietämätön.

Hoivaamishalukkuuteni yllätti minut itsenikin, sillä välillämme oli ristiriitoja. Aikuistuttuani olimme olleet välillä pitkiäkin aikoja pitämättä yhteyttä. Alitajuisesti kai toivoin, että huolenpitoni paikkaa menneet kolhut.

Vaali hyviä hetkiä

Aloin miettiä paluuta töihin, kun tytär oli puolitoistavuotias. Se tarkoitti muuttoa, sillä työni odotti vanhalla kotipaikkakunnallani.

Tunsin huonoa omaatuntoa mutta järkeilin, että jossain vaiheessa on elettävä omaakin elämää. Perheenäkin olimme vasta oman taipaleemme alussa. Etsimme niitä tapoja, joilla me olemme me, ja halusin keskittyä meidän kolmen hyvinvointiin.

Ennen muuttoa kyläilimme mummolassa. Tytär oli oppinut kävelemään ilman tukea ja oli ohittanut tässäkin taidossa äitini. ”Teitä tulee ikävä”, äiti sanoi, ja halasimme. Hänen poskensa tuntui yhtä pehmeältä kuin lapseni.

Muuttopäivä osui keväälle 2016. Edeltävänä viikonloppuna tein hetken mielijohteesta pannukakkua. Otin pakastimesta mansikkahillopurkin ja hoksasin, että se on viimeinen lajiaan, säilömistä rakastaneen äitini tuotos. Söin tavallista hitaammin, sillä enempää ei enää ikinä tulisi. Hyvää, tapaili lapsi ja söi jo itse – jälleen yksi taito, joka äidiltä pian katoaisi.

”Kun kykyä kommunikoida ei enää ole, vanhempi tunnistaa kyllä läheistensä äänen ja tavan koskettaa.”

Nykyään äitini asuu jo hoivakodissa ja tarvitsee apua kaikissa toimissaan. Syödessä on oltava ruokalappu, yöllä vaippa. Rollaattori on vaihtunut pyörätuoliin. Puheesta saa selvää enää vaivoin. Minut ja perheeni äiti tunnistaa yhä ja muistaa aina kysyä, mitä tyttärelleni kuuluu. Se tuntuu hyvältä. Silti pelkään hetkeä, jolloin en saa äitiin enää kontaktia. Luopuminen tekee kipeää, sillä kaikki jäi niin kesken.

Tyttäreni on nyt kolmevuotias. Välillä suren, ettei äitini voi pitää häntä sylissä, sillä voimia ei enää ole. Kun tytär oli vauva ja äitini kainalossa, sain heistä yhteiskuvan. Kuva jäi ainoaksi, mutta olen siitä kiitollinen.

Sanna Aavaluoman mukaan hyviä asioita kannattaa vaalia.

– Kun muistisairaus etenee, eikä ole enää kykyä kommunikoida, vanhempi tunnistaa kyllä läheistensä äänen ja tavan koskettaa. Silloin on vielä tilaisuus muistella myös kaikkea sitä mukavaa, mitä yhdessä oli.

Pitkään minusta tuntui epäreilulta, että jouduin tuplaäidiksi. Nykyään ajattelen, että äidin sairastuessa onneni oli, että minulla on myös lapsi. Hän on tuonut suurta iloa ja kannatellut vaikeinakin hetkinä. Tyttären kasvua seuratessa näen, että elämä jatkuu.

Jos kaikki menee hyvin, kesällä lapsia on kaksi. Olen hyväksynyt sen, ettei varsinkaan nuoremmalle jää mummistaan kenties yhtään muistikuvaa. Minun tehtäväni on viedä omat muistoni eteenpäin ja kertoa lapsille, minkälainen heidän mumminsa oli terveenä ja mitä kaikkea me puuhasimme yhdessä, kun minä olin pieni.