"Tämä talo on toteutunut unelma. Emme vain tienneet, mistä unelmoimme."

Unelmat ovat joskus vaarallisia.

Kerran ihan suhteen alkuaikoina Kalle ja ­Satu-Maaria Niinikangas ajoivat autolla mansardikattoisen puutalon ohi. Ihana, Satu-Maaria sanoi. Siihen Kalle: ”Kyllä minä sinulle mansardikattoisen talon hankin, ja kuusi lasta.” Siitä tuli pitkäksi aikaa vitsi, kunnes kuutisen vuotta sitten iski talokuume.

Esikoinen Helvi oli juuri syntynyt, ja kerrostalokaksio Helsingin Vallilassa alkoi tuntua väärältä paikalta kasvattaa katrasta. Yhtä kosteusvaurioista rintamamiestaloa katsottuaan Kalle ryhtyi selvittämään, millainen talo välttyisi homeongelmilta. Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän hän innostui perinnerakentamisesta.

– Homma lähti käsistä, kuten meillä aina.

Tehtiin lista. Talon pitäisi olla vanha, ja siinä pitäisi olla:

– Graniittiperustus ja hirsirakenne, koska sitä voi korjata hirsi kerrallaan.
– Mansardikatto ja vanhat ikkunat.
– Kakluuneja ja lautalattiat.
– Vähintään 120 neliötä ja vähintään 750 neliön tontti korkeintaan puolen tunnin junamatkan päässä ­Helsingistä.

Sitten siihen pitäisi olla vielä varaakin. Etsiminen oli kauheaa, ainakin Satu-Maarian mielestä, ja se kesti puolitoista vuotta. Sunnuntait juostiin näytöissä aamusta iltaan. Helvi ehti kasvaa vauvasta taaperoksi, Ilo-August odotti vatsassa sopivaa hetkeä syntyä. Tuohon aikaan ­Helvin lempikirja oli Pupu etsii omaa kotia.

Lopulta marraskuussa 2008 Oikotielle tuli ilmoitus mansardikattoisesta talosta Vantaalla. Sen myyjän nimi oli sattumalta myös Satu-Maaria, mikä tuntui heti hyvältä enteeltä. Kun näytössä selvisi, että omistajaperheellä oli lemmikkikaneja, Helvi oli myyty: pupun koti!

Talo täytti kaikki kriteerit, mutta siinä oli korjattavaa. Paljon. 1980-luvulla tehtyjä korjauksia pitäisi purkaa, yläkerta pitäisi rakentaa käytännössä kokonaan uudelleen. Niinikankaat ostivat sen silti.

He eivät tienneet yhtään, mihin ryhtyivät.

Tarinoita vähän liikaakin

Keittiön katonrajassa repsottaa sähköjohtoja. Kalle laittaa pannukahvin porisemaan ja alkaa syöttää vuoden ikäiselle Toivolle lounasta. Toivo sylkee herneet kuluneelle lautalattialle.

Vajaassa viidessä vuodessa remontti on edennyt ehkä puoleen väliin. Yläkerta valmistui vuosi sitten, mutta alakerran asuinhuoneissa on vasta vähän aloitettu. Lapsia on nyt neljä, ja keskeneräisyydestä on tullut elämäntapa.

Niinikankaat haluavat, että materiaalit ovat kierrätettyjä ja vuosien saatossa hyväksi havaittuja. Siksi Kalle on hakenut terveitä hirsiä lahonneiden tilalle ympäri Suomea, samoin vanhoja ikkunoita ja ovia. Pihan liuskekivet on ostettu Korkeasaaresta, eteisen vanhat pukukaapit Helsingin Uimastadionilta. Keittiössä on täyspuisia kaapistojen osia viidestä vanhasta keittiöstä.

– Sisustuslehtien perheet aina sanovat, että kotimme jokaisella esineellä on tarina. Meillä tämä tarinoiden kakofonia alkaa olla melkoinen, Satu-Maaria hymähtää.

Tämän sortin remontissa juuri mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Runsas vuosi muuton jälkeen vietettiin Helvin kolmevuotispäivää. Satu-Maaria oli juuri asetellut kakun päälle sokerimassasta tehdyn Helinä-keijun kuvan ja pursotti reunoille kermavaahtoa, kun hänen kasvoilleen alkoi suihkuta katonrajasta vettä.

Hän tempaisi kakun turvaan ja juoksi huutamaan Kallelle: ”Putki vuotaa!” Kalle sulki päävesihanan, soitti putkimiehelle ja marssi naapuriin: ”Saisimmeko vettä lainaksi? Ja tervetuloa syntymäpäiväkahveille!”

Kolmevuotiskuvissa Helvi puhaltaa kynttilöitä Helinä-kakusta ja taka-alalla näkyvät tikkailla seisovan putkimiehen jalat.

Eteinen oli vuoden verran täysi työmaa. Yläkertaan kiivettiin eristevillapaaleja pitkin. Kun jonkun jalka meni niistä läpi, tilalle vaihdettiin uusi. Lattiassa oli ammottava aukko keskeneräisten sähkötöiden takia. Kun ­Ilo-August oppi ryömimään, hän putosi kerran aukkoon niin, että vain pää näkyi eristevillan seasta.

Suunnilleen samoihin aikoihin kun poika oppi puhumaan, hän oppi myös imitoimaan työkoneiden ääniä. Kerran Satu-Maaria jätti lapset hetkeksi pihaan ja käväisi sisällä, kun ulkoa alkoi kuulua sirkkelin ääntä. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Ovatko lapset saaneet koneen päälle? Mutta pihalla oli vain pieni poika, joka leikki sirkkeliä.

Meneekö isä taas remonttihommiin?

Millainen luonne pitää olla, että tällaisen unelman kanssa pärjää?

Pitkämielinen, vähän hullu, haaveilija, ­Satu-Maaria sanoo. Realisti ei tähän ryhtyisi.

Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli viedä kadun varteen kyltti: myytävänä.

– Sitten sitä tajuaa, että taloa on nyt purettu enemmän kuin rakennettu, joten jäljelle jäisi vain hirveä velka. Ei auta kuin jatkaa eteenpäin, Kalle hymähtää.

Hidas remontti vaikuttaa myös sosiaaliseen elämään. Se vie tuhottomasti aikaa ja koti on jatkuva työmaa. Joskus Satu-Maariaa nolottaa kutsua ketään kylään, kun kaikki on niin kesken.

Onneksi on kohokohtiakin. Kun jokin nurkka tulee valmiiksi ja on juuri sellainen kuin on itse haluttu, on helppo muistaa, miksi tähän on ryhdytty.
Ja ehkä tässä matkalla oppii jotain olennaista elämästä?

– Ei opi. Tämä on vain luonnollinen siirtymä kehdosta hautaan. Ihmisen kuuluukin väsyttää itsensä tässä päämäärättömässä harhailussa, Kalle sanoo.

Sitäkin vanhemmat miettivät, muistavatko lapset lapsuudestaan mitään muuta.

– Milloin sitä ehtii viedä lapsia uimaan ja opettaa heitä ajamaan polkupyörällä? Että jääkö lasten elämästä jotakin vanhempien vision jalkoihin.

Siksi välillä pitää päästä matkalle, kauas remontista. Toissa kesänä, kun perheen kolmas lapsi Lempi oli vuoden vanha, Niinikankaat olivat kuukauden mittaisella reppureissulla Thaimaassa.

Ilo-August tosin pohti sielläkin, meneekö isä kohta remonttihommiin. Tarkkasilmäinen isosisko vakuutti, että ei mene: ei sillä ole työkaluja mukana.

Suunnilleen niihin aikoihin Kallen serkku oli perheineen Niinikankailla kylässä. Vierailun päätteeksi serkku totesi: jos tästä talosta ja kolmesta lapsesta selviää ilman että parisuhde tai mielenterveys menee, niin ihme on.

Sitten syntyi neljäs lapsi.

Voiko Downin syndrooman parantaa?

Sikiöseulonnan tulos oli riskiluku 1/200 Downin syndroomalle. Niinikankaat pyysivät saada nähdä verikokeen tarkemmat tulokset. Lempillä luvut olivat olleet vielä suuremmat, joten vamman todennäköisyys tuntui pieneltä. Lapsivesipunktiota he eivät halunneet, koska vauva saisi syntyä tuloksesta riippumatta.

Synnytyssalissa kätilö julisti Toivon terveeksi yhdeksän pisteen pojaksi, mutta kun Satu-Maaria sai vauvan syliinsä, jostain selkäpuolelta, niskan kautta ylös takaraivoa nousi huoli.

Synnytyssairaalassa ei pystytty tekemään varmaa diagnoosia, ja kromosomitutkimuksen tulosta piti odottaa yli viikko. Satu-Maaria piti asiaa päivänselvänä, mutta Kalle etsi netistä vaihtoehtoisia diagnooseja.

– Se oli rankkaa aikaa parisuhteellekin. Yritin hillitä ­Kallen toiveikkuutta, ja hänestä se oli loukkaavaa. Tuntui pahalta nähdä hänet niin surullisena.

Samaan aikaan remontti jatkui. Heti sairaalasta kotiuduttuaan Satu-Maaria oli taas keittiössä laittamassa ruokaa serbialaisille rakennusmiehille, jotka oli palkattu viimeistelemään yläkertaa asumiskuntoon.

– Välillä iloitsin vauvasta, välillä surin. Olin ostanut odotusaikana muutamia vauvanvaatteita, ja kun otin ne esiin, hetken ajaksi tuli tunne, että olin hankkinut vaatteet ihan toiselle lapselle kuin tälle jonka sain.

Kun diagnoosi varmistui, Kalle aloitti googlaukset uusilla hakusanoilla: Reversing Down’s Syndrome. Cure for Down’s Syndrome.

– Mielessäni näin, että meidän Toivo on ensimmäinen, jolta Down onnistutaan parantamaan tai ainakin sen haitat minimoimaan.

Hän syötti Satu-Maarialle gojimarjoja, pähkinöitä, neidonhiuspuu-uutetta ja kalanmaksaöljyä.

– Tarkoitus oli tehdä hänestä huomenlehmä, joka lypsää lääkemaitoa.

Nyt se jo naurattaa, mutta totta toinen puoli. Ravinto vaikuttaa siihen, miten Down-lapsen aivot kehittyvät. Silti Kallenkin on myönnettävä: Downin oireyhtymä ei ole kuin hirsitalo, jossa vahingoittunut hirsi voidaan vaihtaa ehjään.

Joku yritti lohduttaa häntä, että tästä lapsesta ei ainakaan tule huumeidenkäyttäjää. Kuka sen muka takaa, Kalle mietti. Ihan hyvin voi tulla pääkaupunkiseudun ensimmäinen heroinisti, jolla on Downin syndrooma.

Enemmän suretti ajatus, että Toivo ei koskaan saa ajokorttia eikä ylioppilaslakkia.

– Ihan hölmöjä ajatuksia. Mitä väliä silläkin nyt on?

Puput karkuteillä

Syksyllä 2012 Toivo sai pahoja hengitysvaikeuksia. Sinertävää vauvaa vietiin monena yönä sairaalan päivystykseen, kunnes lopulta sydämen ultraäänessä löydettiin isokokoinen avoin valtimotiehyt.

Myöhemmin Toivo sai vielä keuhkokuumeen, ja samassa yhteydessä häneltä löydettiin myös toinen, isompi sydänvika.

Sydänleikkaus siirtyi useita kertoja, koska lastenklinikan teho-osasto oli täynnä. Lopulta leikkaus saatiin tehtyä, mutta Toivon keuhkot ovat edelleen niin heikossa kunnossa, että remontti- ja purkutyöt saavat odottaa.

– Ehkä on hyväkin, että joku on pakottanut meidät pysähtymään. Ettei vaan paahdeta tätä taloa, Kalle sanoo.

Elokuussa kun Toivo oli toipunut leikkauksesta, koko perhe lähti Saksaan lomalle. Majoitus löytyi ilmaiseksi kodinvaihtosivuston kautta. Oli helpotus päästä valmiiseen rivitalokotiin, jossa sähköjohdot olivat seinien sisällä piilossa.

Tosin Kalle murehti kaksi ensimmäistä päivää, ovatko saksalaiset kodinvaihtajat kauhuissaan heidän mansardikattonsa alla.

Kallen oli tarkoitus viimeistellä puutarha täydelliseksi ennen vieraiden tuloa. Betoninen patio piti vaihtaa liuskekiviin ja hajonneita ikkunoita korjata. Sitten sattui kaikenlaista, muun muassa Toivon kauan odotettu hengitystietutkimus, jonka takia vierähti kaksi päivää Lastenklinikalla.

Saksalaisten saapuessa pihassa ammotti iso monttu ja liuskekivet olivat kasassa siinä vieressä. ­Keittiön katosta röpsöttävät välipohjaeristeet Kalle sai sentään ­viime hetkellä korjattua piiloon.

Tämä murhe unohtui, kun hän sai uutta hermoiltavaa. Lomakodin naapuritalon tytär kävi ovella ja kysyi jotakin saksaksi. Kalle myönteli.

Seuraavina päivinä naapureita ei näkynyt mailla halmeilla, mutta loma-asunnon puutarhassa loikki liuta kaniineja.

– Et kai luvannut vahingossa, että hoidamme heidän pupujaan, Satu-Maaria ihmetteli.

Ei Kalle tiennyt. Ei auttanut muu kuin viedä kaneille vettä ja juosta karanneita yksilöitä kiinni autotieltä.

Ainakin se oli vaihtelua raksa-arkeen.

Unelmaa kohti

Loman jälkeen alkoi Helvin esikoulu, ja se tuntuu vanhemmista isolta harppaukselta. Ovella on harva se päivä eskarityttöjä kysymässä häntä ulos leikkimään.

– Suuntana on nyt selvästi maailma. Viime yönä minun piti oikein valvoa, kun mietin, onko hän saanut kotoa sellaiset eväät joilla pärjää, Satu-Maaria sanoo.

Lapset kasvavat mutta remontti jatkuu. Ensi kesänä ehkä keittiö, sitten alakerran muut huoneet. Jossakin tulevaisuudessa siintää haave omasta pihasaunasta.

– Unelmani on, että kävelisimme pihan poikki hanhenmarssia kylpytakit päällä. Tiedän, ettei se toteudu, koska lapset ehtivät kasvaa ennen sitä, mutta ehkä toteutan sen sitten mummona lastenlasten kanssa.

Se ajatus tuo rauhaa. Talo pysyy, tässä ollaan. Aikaa on.

Sanna Sommers, Hirsi kerrallaan, Meidän Perhe 10/2013

Kuva: Milka Alanen

Perintösohvalla. Sisarukset Oiva, Taito ja Tilda ovat tottuneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Tuvan sohvalle kokoonnutaan pelaamaan ja katsomaan telkkaria. Antin äidiltä saadulle sohvalle mahtuvat myös bedlingtoninterrierit Armas ja Hellä. Kuva: Juha Salminen
Perintösohvalla. Sisarukset Oiva, Taito ja Tilda ovat tottuneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Tuvan sohvalle kokoonnutaan pelaamaan ja katsomaan telkkaria. Antin äidiltä saadulle sohvalle mahtuvat myös bedlingtoninterrierit Armas ja Hellä. Kuva: Juha Salminen

Johannan ja Antin perhe asuu kaukana katuvaloista pienessä hirsitalossa, jossa eletään tiiviisti lähekkäin. Pihalla on tilaa sekä lapsille että lampaille.

Miten päädyitte asumaan pieneen kylään?

Johanna: Tämä on ensimmäinen omistusasuntomme. Meillä oli molemmilla oma yritys ja etsimme kotia, jonka läheltä löytyisi edullista työtilaa.

Antti: Sukuani on asunut täällä päin, ja isälläni on mökki lähellä. Kun isäni kertoi, että täältä on tulossa talo myyntiin, päätimme lähteä katsomaan sitä. Ostopäätös oli hetken mielijohde. Talo oli ollut kesämökkinä viimeiset parikymmentä vuotta, ja se oli tosi huonossa kunnossa. Piha oli yhtä viidakkoa. Taloa ei edes näkynyt viereiselle tielle.

 

Eläinrakas perhe hankki lampaita ja kanoja kolme vuotta sitten. Lampaat ovat perheen lemmikki- ja terapiaeläimiä. Johannan mielestä yksi parhaista asioista on istua kesällä pihakivellä ja rapsuttaa lampaita. Kuva: Juha Salminen
Eläinrakas perhe hankki lampaita ja kanoja kolme vuotta sitten. Lampaat ovat perheen lemmikki- ja terapiaeläimiä. Johannan mielestä yksi parhaista asioista on istua kesällä pihakivellä ja rapsuttaa lampaita. Kuva: Juha Salminen

 


Jaettu tila. Perheen nuorimmat sisarukset Tilda ja Taito jakavat yhteisen huoneen, joka on ennen toiminut olohuoneena ja vanhempien makuuhuoneena. Kuva: Juha Salminen

 


Tupakeittiön pöydän ääressä syödään, tehdään läksyt, leikitään, katsotaan telkkaria ja kootaan palapelejä. Keittiön katseenvangitsija on Johannan toivoma ruudullinen lattia, jonka 144 ruutua Antti teippasi ja maalasi itse. Kuva: Juha Salminen


Mihin ihastuitte huonokuntoisessa talossa?

Johanna: Minä ihastuin nykyisen lastenhuoneen tapettiin ja muovimaton alta löytyneeseen puulattiaan. Muuta ei tarvittu. Antti on myöhemmin ollut sitä mieltä, että asiaa olisi kannattanut harkita tarkemmin, mutta olimme silloin nuoria ja pöljiä. Hetken ajatus kantoi pitkälle.

”Lähdimme soitellen sotaa, sillä emme olleet koskaan ennen remontoineet vanhaa taloa.”

Antti: Vesi piti kantaa sisään, eikä talossa ollut sisävessaa. Sulake paloi heti, jos lämmityspatterit ja kahvinkeitin olivat samaan aikaan päällä. Keittiön lattia oli romahtanut yhdestä nurkasta. Sain alkaa ensitöikseni tehdä lämmintä kuistia ja sisävessaa. Meitä ulkovessa ei olisi haitannut, mutta se kävi vanhempiemme luonnolle.

Johanna: Lähdimme soitellen sotaan, sillä emme olleet koskaan ennen remontoineet vanhaa taloa. Antti on onneksi puuseppä, ja hänen taitava isänsä on ollut isona apuna. Olemme etsineet tietoa perinnerakentamisesta kirjoista ja kyselleet ihmisten kokemuksia. Asioita olisi voinut tehdä toisinkin, mutta talo on ainakin vielä pystyssä.

Millaista on asua paikassa, joka kuhisee kesällä turisteja ja hiljenee talveksi?

Johanna: Nykyään nautin omasta rauhasta. Lähinaapurina meillä on yksi ympärivuotinen asukas. Muut ovat mökkiläisiä. Keskustaan on matkaa kuusi kilometriä, ja siellä ovat myös lähimmät katuvalot. Kotikylällä pitää liikkua talvisin otsalamput päässä.

Lapsilla ei ole kavereita ihan naapurissa, mutta toistaiseksi heillä on riittävästi seuraa toisistaan. Kun meillä käy ystäviä Helsingistä, heidän pitää saada heti radio ja telkkari päälle, koska meillä on liian hiljaista. Me taas nautimme hiljaisuudesta. Toisaalta taloon mahtuu huutoa ja kiljuntaa, kun ei tarvitse pelätä, että naapurit kuulevat.

Miten talo toimii lapsiperheen kotina?

Johanna: Talo on joustanut yllättävän hyvin perheen kasvaessa. Olemme muuttaneet ja vaihtaneet huoneita tarpeen mukaan. Tildan ja Taiton huone oli aluksi olohuone ja myöhemmin vanhempien makuuhuone. Oivalle rajasimme oman tilan lastenhuoneen viereiseen pieneen läpikulkutilaan. Oivaa ei häiritse, vaikka sisarukset kulkevat hänen huoneensa läpi. Lapset ovat niin tottuneita olemaan tiiviisti yhdessä ja jakamaan huoneen, että heillä on heti ikävä toisiaan, kun joku menee kaverin luokse yökylään.


Astia-aarteita. Kotiin on ostettu käytettyinä vain Oivan sänky ja salongin kirjahylly sekä pari uutta säilytyskalustetta. Muut esineet ovat tulleet jossain vastaan, saatu tai pelastettu roskalavalta. Kuva: Juha Salminen


Minkälaisia sisustajia olette?

Johanna: Emme kovin kummoisia. Meillä ei tarvitse olla samanlaista kuin muilla vaan sellaista, mikä näyttää meidän mielestämme kivalta. Vanhassa talossa hirret ovat vanhoja ja seinät vinoja. Lapsemme tykkäävät askarrella ja piirtää, ja heidän tuotoksiaan on paljon esillä. Pidämme siitä, että koti on käytännöllinen, ja käytämme sitä mitä on saatavilla. On meillä Ikean kuvasto, jota joskus selailen, mutta kun tarvitsemme jotain, käymme ensin etsimässä pihavarastosta. Kylällä on myös loistava kierrätyspiste.

Miten tavarat pysyvät teillä järjestyksessä?

Johanna: Kaikki perustuu siihen, että tavaraa on vain sen verran kuin kaappeihin mahtuu. Lasten syntymän myötä vannotimme sukulaisia, ettei meille hankita mitään turhia muovihärpäkkeitä. Ulkovarastossa säilytämme muun muassa huonekaluja. Käymme hakemassa sieltä pöydän tai tuolin, kun tarvitsemme jotain. Vien sinne aina osan lasten leluistakin, ja tuon mukanani vaihtureita. Silloin ne tuntuvat uusilta. Ei tarvitse olla jatkuvasti ostamassa uutta, kun osa tavaroista on välillä pois silmistä.


Lisää tilaa. Vanhemmat saivat oman makuuhuoneen talon laajennusosasta. Kodin tapetit ovat joko alkuperäisiä tai Johannan poistomyyntilöytöjä. Kuva: Juha Salminen

 


Matoilla on tarina. Tilda tykkää kodista, jossa on paljon itsetehtyjä juttuja. Kodin räsymatot ovat Johannan, hänen äitinsä ja mummunsa kutomia. Oivan huoneen räsymatto on kudottu vaarin vanhoista pussilakanoista. Kuva: Juha Salminen


Miten vietätte mieluiten aikaa kotona?

Johanna: Tykkään siitä, että tilaa on vähän ja olemme lähellä toisiamme. Talon koko ei ole ollut koskaan ongelma. Lisäosaakaan emme olisi välttämättä tarvinneet, mutta tuli ajatus, että jotain pitää rakentaa.

”Tarhapäivän jälkeen lapset kaipaavat läheisyyttä ja kantavat lelunsa tupaan.”

Keittiötupa on paikka, jossa oleskelemme ja puuhastelemme paljon yhdessä: syödään, tehdään läksyt, leikitään, katsotaan telkkaria ja kootaan palapelejä. Lapset kaipaavat tarhapäivän jälkeen läheisyyttä ja kantavat usein lelunsa tupaan.

Viikonloput vietämme kotihiirinä. Pizzaperjantaisin syömme itsetehtyä tai pakastepizzaa, mikä on lasten suosikki. Lauantaisin menemme ulkosaunaan, katsomme luonto-ohjelmia ja syömme jätskiä ja popcorneja.

 

Perhe

Johanna, 36, ja Antti Österman, 38, sekä lapset Oiva, 8, Tilda, 6, ja Taito, 4, asuvat Taivassalossa. Perheeseen kuuluu myös kaksi koiraa, kolme lammasta ja kuusi kanaa.

Johanna pyörittää omaa tekstiilialan

yritystään, Antti työskentelee puuvene-veistäjänä, merimiehenä ja lossinkuljettajana. Perheen koti on 1840-luvulla valmistunut 105-neliöinen hirsitalo, jonka laajennus

valmistui 2017.

Keijuovi villitsee maailmalla. Näin tuunaat tonttuovesi hittikoristeeksi.

Joulukuussa rakennettiin kilpaa tonttuovia. Joulu meni, mutta hauskasta huonekoristeesta ei tarvitse vielä luopua. 

Voit tuunata tonttuovesta helposti keijuoven lisäämällä oveen hileitä tai muuttamalla sen edessä olevaa asetelmaa.

Jos et vielä päässyt mukaan seinäkoristevillitykseen, ei hätää; keijuoven voi rakentaa samaan tapaan kuin tonttuoven. Ovi syntyy helposti jo kotoa löytyvistä tarvikkeista.

Helpoimmillaan ovi rakennetaan paksusta pahvista. Oven voi myös kasata jäätelötikuista. Suurimmat keijuovifanit tilaavat oven netistä.

Lisää keijuovimalleja löydät Instagramista tunnisteella #fairydoor. Erilaisia ovimalleja on kertynyt kuvapalveluun jo liki 60 000!

Tarrat hyötykäyttöön

Jäikö joulukorteista kimaltelevia koristetarroja yli? Voit liimata ne keijuoveen saadaksesi siihen keijumaailman taikaa. 

Kuva: Instagram / @allthingself83

Pinkin ystävälle

Maalaa keijuovi pinkiksi ja lisää siihen kultaisia yksityiskohtia. Myös erilaiset kankaat tai värikkäät lankapallot toimivat hyvin koristeina.

 

Fairy door #kidsdecor #fairydoor

Henkilön Romany Pearl (@romanypearl3005) jakama julkaisu

Kuva: Instagram / @romanypearl3005

Rakenna kokonainen keijumaailma

Löytyykö kodistasi ylimääräinen pahvilaatikko? Laita sen sisälle keijuovi ja koristele ympäristö maalaamalla ja valoilla. Saat lapsesi huoneeseen upean yksityiskohdan, joka innostaa leikkimään.

Kuva: Instagram / @rylees.room

Nukkekodin kalusteet keijuille

Pienet leikkikalusteet sopivat täydellisesti koristamaan keijuovea. Asetelmaa voi vaihdella oven edessä vaikka viikoittain, ja siitä voi keksiä yhdessä lapsen kanssa mitä erilaisimpia tarinoita. 

Kuva: Instagram / @nahtzone

Karkkeja vartioivat keijut

Kertyykö herkkukaappiin liikaa karkkia? Ota karkit hyötykäyttöön ja tee erivärisistä herkuista kaunis asetelma keijuoven eteen. Voit lisätä asetelmaan jonkin esineen tuomaan kolmiulotteisuutta.

Kuva: Instagram / @taming_8_wildflowers

Keijuovi parilla puupalalla

Nappaa seuraavalla kävelylenkillä mukaasi pari erikokoista puupalaa. Liimaa pienempi pala isomman päälle ja lisää vielä pieni nuppi ovenkahvaksi. Näin saat seinälle helposti kolmiulotteisen keijuoven!

Kuva: Instagram / @nyxxism

Vaihda vain nimi

Yksinkertaisimmillaan keijuovi syntyy tonttuoven nimeä vaihtamalla. Kuinka ihanan helppoa!

Kuva: Instagram / @katti.we

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.