"Tämä talo on toteutunut unelma. Emme vain tienneet, mistä unelmoimme."

Unelmat ovat joskus vaarallisia.

Kerran ihan suhteen alkuaikoina Kalle ja ­Satu-Maaria Niinikangas ajoivat autolla mansardikattoisen puutalon ohi. Ihana, Satu-Maaria sanoi. Siihen Kalle: ”Kyllä minä sinulle mansardikattoisen talon hankin, ja kuusi lasta.” Siitä tuli pitkäksi aikaa vitsi, kunnes kuutisen vuotta sitten iski talokuume.

Esikoinen Helvi oli juuri syntynyt, ja kerrostalokaksio Helsingin Vallilassa alkoi tuntua väärältä paikalta kasvattaa katrasta. Yhtä kosteusvaurioista rintamamiestaloa katsottuaan Kalle ryhtyi selvittämään, millainen talo välttyisi homeongelmilta. Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän hän innostui perinnerakentamisesta.

– Homma lähti käsistä, kuten meillä aina.

Tehtiin lista. Talon pitäisi olla vanha, ja siinä pitäisi olla:

– Graniittiperustus ja hirsirakenne, koska sitä voi korjata hirsi kerrallaan.
– Mansardikatto ja vanhat ikkunat.
– Kakluuneja ja lautalattiat.
– Vähintään 120 neliötä ja vähintään 750 neliön tontti korkeintaan puolen tunnin junamatkan päässä ­Helsingistä.

Sitten siihen pitäisi olla vielä varaakin. Etsiminen oli kauheaa, ainakin Satu-Maarian mielestä, ja se kesti puolitoista vuotta. Sunnuntait juostiin näytöissä aamusta iltaan. Helvi ehti kasvaa vauvasta taaperoksi, Ilo-August odotti vatsassa sopivaa hetkeä syntyä. Tuohon aikaan ­Helvin lempikirja oli Pupu etsii omaa kotia.

Lopulta marraskuussa 2008 Oikotielle tuli ilmoitus mansardikattoisesta talosta Vantaalla. Sen myyjän nimi oli sattumalta myös Satu-Maaria, mikä tuntui heti hyvältä enteeltä. Kun näytössä selvisi, että omistajaperheellä oli lemmikkikaneja, Helvi oli myyty: pupun koti!

Talo täytti kaikki kriteerit, mutta siinä oli korjattavaa. Paljon. 1980-luvulla tehtyjä korjauksia pitäisi purkaa, yläkerta pitäisi rakentaa käytännössä kokonaan uudelleen. Niinikankaat ostivat sen silti.

He eivät tienneet yhtään, mihin ryhtyivät.

Tarinoita vähän liikaakin

Keittiön katonrajassa repsottaa sähköjohtoja. Kalle laittaa pannukahvin porisemaan ja alkaa syöttää vuoden ikäiselle Toivolle lounasta. Toivo sylkee herneet kuluneelle lautalattialle.

Vajaassa viidessä vuodessa remontti on edennyt ehkä puoleen väliin. Yläkerta valmistui vuosi sitten, mutta alakerran asuinhuoneissa on vasta vähän aloitettu. Lapsia on nyt neljä, ja keskeneräisyydestä on tullut elämäntapa.

Niinikankaat haluavat, että materiaalit ovat kierrätettyjä ja vuosien saatossa hyväksi havaittuja. Siksi Kalle on hakenut terveitä hirsiä lahonneiden tilalle ympäri Suomea, samoin vanhoja ikkunoita ja ovia. Pihan liuskekivet on ostettu Korkeasaaresta, eteisen vanhat pukukaapit Helsingin Uimastadionilta. Keittiössä on täyspuisia kaapistojen osia viidestä vanhasta keittiöstä.

– Sisustuslehtien perheet aina sanovat, että kotimme jokaisella esineellä on tarina. Meillä tämä tarinoiden kakofonia alkaa olla melkoinen, Satu-Maaria hymähtää.

Tämän sortin remontissa juuri mikään ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Runsas vuosi muuton jälkeen vietettiin Helvin kolmevuotispäivää. Satu-Maaria oli juuri asetellut kakun päälle sokerimassasta tehdyn Helinä-keijun kuvan ja pursotti reunoille kermavaahtoa, kun hänen kasvoilleen alkoi suihkuta katonrajasta vettä.

Hän tempaisi kakun turvaan ja juoksi huutamaan Kallelle: ”Putki vuotaa!” Kalle sulki päävesihanan, soitti putkimiehelle ja marssi naapuriin: ”Saisimmeko vettä lainaksi? Ja tervetuloa syntymäpäiväkahveille!”

Kolmevuotiskuvissa Helvi puhaltaa kynttilöitä Helinä-kakusta ja taka-alalla näkyvät tikkailla seisovan putkimiehen jalat.

Eteinen oli vuoden verran täysi työmaa. Yläkertaan kiivettiin eristevillapaaleja pitkin. Kun jonkun jalka meni niistä läpi, tilalle vaihdettiin uusi. Lattiassa oli ammottava aukko keskeneräisten sähkötöiden takia. Kun ­Ilo-August oppi ryömimään, hän putosi kerran aukkoon niin, että vain pää näkyi eristevillan seasta.

Suunnilleen samoihin aikoihin kun poika oppi puhumaan, hän oppi myös imitoimaan työkoneiden ääniä. Kerran Satu-Maaria jätti lapset hetkeksi pihaan ja käväisi sisällä, kun ulkoa alkoi kuulua sirkkelin ääntä. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Ovatko lapset saaneet koneen päälle? Mutta pihalla oli vain pieni poika, joka leikki sirkkeliä.

Meneekö isä taas remonttihommiin?

Millainen luonne pitää olla, että tällaisen unelman kanssa pärjää?

Pitkämielinen, vähän hullu, haaveilija, ­Satu-Maaria sanoo. Realisti ei tähän ryhtyisi.

Tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli viedä kadun varteen kyltti: myytävänä.

– Sitten sitä tajuaa, että taloa on nyt purettu enemmän kuin rakennettu, joten jäljelle jäisi vain hirveä velka. Ei auta kuin jatkaa eteenpäin, Kalle hymähtää.

Hidas remontti vaikuttaa myös sosiaaliseen elämään. Se vie tuhottomasti aikaa ja koti on jatkuva työmaa. Joskus Satu-Maariaa nolottaa kutsua ketään kylään, kun kaikki on niin kesken.

Onneksi on kohokohtiakin. Kun jokin nurkka tulee valmiiksi ja on juuri sellainen kuin on itse haluttu, on helppo muistaa, miksi tähän on ryhdytty.
Ja ehkä tässä matkalla oppii jotain olennaista elämästä?

– Ei opi. Tämä on vain luonnollinen siirtymä kehdosta hautaan. Ihmisen kuuluukin väsyttää itsensä tässä päämäärättömässä harhailussa, Kalle sanoo.

Sitäkin vanhemmat miettivät, muistavatko lapset lapsuudestaan mitään muuta.

– Milloin sitä ehtii viedä lapsia uimaan ja opettaa heitä ajamaan polkupyörällä? Että jääkö lasten elämästä jotakin vanhempien vision jalkoihin.

Siksi välillä pitää päästä matkalle, kauas remontista. Toissa kesänä, kun perheen kolmas lapsi Lempi oli vuoden vanha, Niinikankaat olivat kuukauden mittaisella reppureissulla Thaimaassa.

Ilo-August tosin pohti sielläkin, meneekö isä kohta remonttihommiin. Tarkkasilmäinen isosisko vakuutti, että ei mene: ei sillä ole työkaluja mukana.

Suunnilleen niihin aikoihin Kallen serkku oli perheineen Niinikankailla kylässä. Vierailun päätteeksi serkku totesi: jos tästä talosta ja kolmesta lapsesta selviää ilman että parisuhde tai mielenterveys menee, niin ihme on.

Sitten syntyi neljäs lapsi.

Voiko Downin syndrooman parantaa?

Sikiöseulonnan tulos oli riskiluku 1/200 Downin syndroomalle. Niinikankaat pyysivät saada nähdä verikokeen tarkemmat tulokset. Lempillä luvut olivat olleet vielä suuremmat, joten vamman todennäköisyys tuntui pieneltä. Lapsivesipunktiota he eivät halunneet, koska vauva saisi syntyä tuloksesta riippumatta.

Synnytyssalissa kätilö julisti Toivon terveeksi yhdeksän pisteen pojaksi, mutta kun Satu-Maaria sai vauvan syliinsä, jostain selkäpuolelta, niskan kautta ylös takaraivoa nousi huoli.

Synnytyssairaalassa ei pystytty tekemään varmaa diagnoosia, ja kromosomitutkimuksen tulosta piti odottaa yli viikko. Satu-Maaria piti asiaa päivänselvänä, mutta Kalle etsi netistä vaihtoehtoisia diagnooseja.

– Se oli rankkaa aikaa parisuhteellekin. Yritin hillitä ­Kallen toiveikkuutta, ja hänestä se oli loukkaavaa. Tuntui pahalta nähdä hänet niin surullisena.

Samaan aikaan remontti jatkui. Heti sairaalasta kotiuduttuaan Satu-Maaria oli taas keittiössä laittamassa ruokaa serbialaisille rakennusmiehille, jotka oli palkattu viimeistelemään yläkertaa asumiskuntoon.

– Välillä iloitsin vauvasta, välillä surin. Olin ostanut odotusaikana muutamia vauvanvaatteita, ja kun otin ne esiin, hetken ajaksi tuli tunne, että olin hankkinut vaatteet ihan toiselle lapselle kuin tälle jonka sain.

Kun diagnoosi varmistui, Kalle aloitti googlaukset uusilla hakusanoilla: Reversing Down’s Syndrome. Cure for Down’s Syndrome.

– Mielessäni näin, että meidän Toivo on ensimmäinen, jolta Down onnistutaan parantamaan tai ainakin sen haitat minimoimaan.

Hän syötti Satu-Maarialle gojimarjoja, pähkinöitä, neidonhiuspuu-uutetta ja kalanmaksaöljyä.

– Tarkoitus oli tehdä hänestä huomenlehmä, joka lypsää lääkemaitoa.

Nyt se jo naurattaa, mutta totta toinen puoli. Ravinto vaikuttaa siihen, miten Down-lapsen aivot kehittyvät. Silti Kallenkin on myönnettävä: Downin oireyhtymä ei ole kuin hirsitalo, jossa vahingoittunut hirsi voidaan vaihtaa ehjään.

Joku yritti lohduttaa häntä, että tästä lapsesta ei ainakaan tule huumeidenkäyttäjää. Kuka sen muka takaa, Kalle mietti. Ihan hyvin voi tulla pääkaupunkiseudun ensimmäinen heroinisti, jolla on Downin syndrooma.

Enemmän suretti ajatus, että Toivo ei koskaan saa ajokorttia eikä ylioppilaslakkia.

– Ihan hölmöjä ajatuksia. Mitä väliä silläkin nyt on?

Puput karkuteillä

Syksyllä 2012 Toivo sai pahoja hengitysvaikeuksia. Sinertävää vauvaa vietiin monena yönä sairaalan päivystykseen, kunnes lopulta sydämen ultraäänessä löydettiin isokokoinen avoin valtimotiehyt.

Myöhemmin Toivo sai vielä keuhkokuumeen, ja samassa yhteydessä häneltä löydettiin myös toinen, isompi sydänvika.

Sydänleikkaus siirtyi useita kertoja, koska lastenklinikan teho-osasto oli täynnä. Lopulta leikkaus saatiin tehtyä, mutta Toivon keuhkot ovat edelleen niin heikossa kunnossa, että remontti- ja purkutyöt saavat odottaa.

– Ehkä on hyväkin, että joku on pakottanut meidät pysähtymään. Ettei vaan paahdeta tätä taloa, Kalle sanoo.

Elokuussa kun Toivo oli toipunut leikkauksesta, koko perhe lähti Saksaan lomalle. Majoitus löytyi ilmaiseksi kodinvaihtosivuston kautta. Oli helpotus päästä valmiiseen rivitalokotiin, jossa sähköjohdot olivat seinien sisällä piilossa.

Tosin Kalle murehti kaksi ensimmäistä päivää, ovatko saksalaiset kodinvaihtajat kauhuissaan heidän mansardikattonsa alla.

Kallen oli tarkoitus viimeistellä puutarha täydelliseksi ennen vieraiden tuloa. Betoninen patio piti vaihtaa liuskekiviin ja hajonneita ikkunoita korjata. Sitten sattui kaikenlaista, muun muassa Toivon kauan odotettu hengitystietutkimus, jonka takia vierähti kaksi päivää Lastenklinikalla.

Saksalaisten saapuessa pihassa ammotti iso monttu ja liuskekivet olivat kasassa siinä vieressä. ­Keittiön katosta röpsöttävät välipohjaeristeet Kalle sai sentään ­viime hetkellä korjattua piiloon.

Tämä murhe unohtui, kun hän sai uutta hermoiltavaa. Lomakodin naapuritalon tytär kävi ovella ja kysyi jotakin saksaksi. Kalle myönteli.

Seuraavina päivinä naapureita ei näkynyt mailla halmeilla, mutta loma-asunnon puutarhassa loikki liuta kaniineja.

– Et kai luvannut vahingossa, että hoidamme heidän pupujaan, Satu-Maaria ihmetteli.

Ei Kalle tiennyt. Ei auttanut muu kuin viedä kaneille vettä ja juosta karanneita yksilöitä kiinni autotieltä.

Ainakin se oli vaihtelua raksa-arkeen.

Unelmaa kohti

Loman jälkeen alkoi Helvin esikoulu, ja se tuntuu vanhemmista isolta harppaukselta. Ovella on harva se päivä eskarityttöjä kysymässä häntä ulos leikkimään.

– Suuntana on nyt selvästi maailma. Viime yönä minun piti oikein valvoa, kun mietin, onko hän saanut kotoa sellaiset eväät joilla pärjää, Satu-Maaria sanoo.

Lapset kasvavat mutta remontti jatkuu. Ensi kesänä ehkä keittiö, sitten alakerran muut huoneet. Jossakin tulevaisuudessa siintää haave omasta pihasaunasta.

– Unelmani on, että kävelisimme pihan poikki hanhenmarssia kylpytakit päällä. Tiedän, ettei se toteudu, koska lapset ehtivät kasvaa ennen sitä, mutta ehkä toteutan sen sitten mummona lastenlasten kanssa.

Se ajatus tuo rauhaa. Talo pysyy, tässä ollaan. Aikaa on.

Sanna Sommers, Hirsi kerrallaan, Meidän Perhe 10/2013

Kuva: Milka Alanen

Kirsi Etulan yläkerrassa ompelukone surisee joskus myöhään yöhön. Lasten mielestä se on turvallisen unettava ääni.

Kirsi Etula ja Sunna Valkeapää-Ikola tutustuivat aikoinaan naperobaletin pukuhuoneessa. Sen jälkeen heiltä on syntynyt kolme kirjaa ja satoja mekkoja.

Olette tehneet yhdessä kolme käsityökirjaa. Miten Mekkotehdas sai alkunsa?

Kirsi: Kuusi vuotta sitten istuimme kerran viikossa naperobaletin pukuhuoneessa odottamassa, kun 4-vuotiaat Mona ja Line olivat tanssitunnilla. Sunnalla oli parivuotias Innu mukanaan puettuna aina nätteihin mekkoihin. Usein hän myös neuloi odottaessaan. Ajattelin, että tuossa on käsityöihminen. Erään kerran rohkaistuin ja avasin keskustelun.

Uudet vaatemallit testataan ensin omalla porukalla. Monalla on Hupi-haalari. Innun mekon printtikangas on löytö Kööpenhaminasta. Kirsillä on yllään Aino-mekko. (Kuva: Piia Arnould)
Uudet vaatemallit testataan ensin omalla porukalla. Monalla on Hupi-haalari. Innun mekon printtikangas on löytö Kööpenhaminasta. Kirsillä on yllään Aino-mekko. (Kuva: Piia Arnould)

Sunna: Minä tein seuraavan siirron ja kutsuin Kirsin lapsineen meille kahville. Heti ensimmäisellä kahvittelulla selvisi, että tämän ihmisen kanssa ei tarvitse kilisytellä pikkulusikkaa vaivautuneena kupissa. Meillä synkkasi heti.

Olemme molemmat intohimoisia käsityöihmisiä ja tykkäämme laittaa kotia kauniiksi. Samoilla kahvikutsuilla kävi myös ilmi, että meillä kummallakin oli haaveena käsityökirjan tekeminen.

Kirsi: Olin pitänyt käsityöblogia jo jonkin aikaa, mutta tutustuttuamme pyysin Sunnaa pitämään blogia kanssani. Yhdessä perustimme Mekkotehdas-blogin. Jo seuraavana keväänä meillä oli kustannussopimus ja kuvasimme ensimmäistä kirjaa.

Ronnin huone on Kirsin ompeluhuoneen vieressä. Pojasta on mukava kuunnella iltaisin, kun äiti ompelee seinän takana. Kettu ja ritarin vermeet ovat Kirsin käsialaa. (Kuva: Piia Arnould)
Ronnin huone on Kirsin ompeluhuoneen vieressä. Pojasta on mukava kuunnella iltaisin, kun äiti ompelee seinän takana. Kettu ja ritarin vermeet ovat Kirsin käsialaa. (Kuva: Piia Arnould)

Miten käsityöhulluus näkyy kodeissanne?

Sunna: Olemme molemmat ammatiltamme opettajia, joten teemme käsitöitä, blogia ja kirjoja kotona iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Käsityöprojektini valtaavat usein oleskeluhuoneen niin, että perheellä ei ole paikkaa, missä katsoa mukavasti televisiota. Lupaan siivota jälkeni, kunhan homma valmistuu. Perhe nyökkäilee ja tietää, että sen jälkeen tulee kohta seuraava kaiken sotkeva projekti.

”Saatamme hurauttaa toistemme luo iltamyöhällä yöpuvun housut jalassa ompelemaan.”

Asumme Kirsin kanssa lähekkäin, ja saatamme hurauttaa toistemme luo iltamyöhällä yöpuvun housut jalassa hakemaan jotain tiettyä nappia tai ompelemaan yhdessä. Harvoin olemme olleet yhdessä yöelämässä, mutta monta yötä olemme istuneet yhdessä ompelemassa ja samalla jutelleet läpi kaikki maailman asiat.

Kirsin keittiössä on pidetty ompeluiltamat jos toisetkin. (Kuva: Piia Arnould)
Kirsin keittiössä on pidetty ompeluiltamat jos toisetkin. (Kuva: Piia Arnould)

Kirsi: Mieheni on rakennusalalla, eli olemme molemmat käsillä tekijöitä. Remontoimme rintamamiestaloa vaihe kerrallaan, yleensä keväällä ja kesällä. Mieheni suostuu remontoimaan kotona vain silloin, kun illallakin on hyvä valo.

Ainoa poikkeus oli se, kun yhtenä talvi-iltana sain idean, että yläkerran isosta lastenhuoneesta voisi lohkaista minulle ompeluhuoneen, jonne kankaat ja keskeneräiset projektit saataisiin kaappeihin. Se oli miehen mielestä niin houkutteleva idea, että hän tarttui toimeen siitä paikasta. Nyt me eristetään sinut ompelutavaroinesi, hän uhosi leikillään. Kaksi viikkoa myöhemmin minulla oli oma huone.

Unelmien täyttymys: oma ompeluhuone rintamamiestalon yläkerrassa. Sunnalla on päällään itse ommeltu Hyppy-toppi. Kirsi on mekkotehtailijoiden lettivastaava. (Kuva: Piia Arnould)
Unelmien täyttymys: oma ompeluhuone rintamamiestalon yläkerrassa. Sunnalla on päällään itse ommeltu Hyppy-toppi. Kirsi on mekkotehtailijoiden lettivastaava. (Kuva: Piia Arnould)

Samassa yhteydessä Monalle sisustettiin alakertaan huone, ja ompeluhuoneen viereinen tila jäi Ronnin huoneeksi. Poika on tyytyväinen, kun istun seinän takana ompelemassa iltaisin. Ompelukoneen surina on hänestä turvallinen, mukava ääni.

Mitä mieltä lapset ovat äitien ompeluvimmasta?

Sunna: Onneksi sekä lapsemme että miehemme tulevat hyvin juttuun keskenään. Monesti meillä on kaikki viisi lasta mukana kun kokoonnumme ompelemaan. Lapset löytävät heti tekemistä keskenään ja äidit saavat hyvällä omallatunnolla keskittyä omiin puuhiinsa.

Tytöt eivät ainakaan vielä tunnu kyllästyneen äitien tekemiin mekkoihin. Viimeksi Line pyysi minua ompelemaan musiikkiluokan kevätesitykseen tietyn mekkomallin tietystä kankaasta. Hänen mielestään matkalle pitää pakata mukaan ainakin kolme mekkoa. Joskus olen joutunut ompeluhommiin mökilläkin, kun mekko on unohtunut pakkauksesta.

Koko homma lähti aikoinaan liikkeelle Linen ja Monan naperobaletista. Linellä on päällään Line-mekko. (Kuva: Piia Arnould)
Koko homma lähti aikoinaan liikkeelle Linen ja Monan naperobaletista. Linellä on päällään Line-mekko. (Kuva: Piia Arnould)

Viime jouluna 10-vuotiaat Line ja Mona saivat kumpikin lahjaksi ompelukoneen. Nyt he saattavat ommella vaikka vaatteita barbeille samalla kun minä ja Kirsi teemme omia juttujamme. Myös 12-vuotias Niila osaa ommella. Jokin aika sitten hän teki itselleen hupparin ja shortsit.

Kirsi: Lapset ovat tottuneet siihen, että käytämme heitä sovitusnukkeina kirjoja tehdessämme. Välillä alakerrasta kuuluu aika kyllästyneellä äänellä, että joko taas, kun huudamme, että vaatteet pois ja sovittamaan.

Viime keväänä Sunna ja minä veimme Monan ja Linen kymppisynttärimatkalle Kööpenhaminaan. Sielläkin kiersimme kangaskauppoja, mutta vastapainoksi tytöt vaativat päästä lelukauppoihin.

Linellä ja Monalla on kummallakin kodeissaan omat ompelukoneet. Monan huoneessa on syntyy tällä kertaa koristetyyny. (Kuva: Piia Arnould)
Linellä ja Monalla on kummallakin kodeissaan omat ompelukoneet. Monan huoneessa on syntyy tällä kertaa koristetyyny. (Kuva: Piia Arnould)

Sunna: Lasten kaveritkin osaavat jo odottaa itsetehtyjä synttärilahjoja. Yhteen aikaan ompelimme paljon kännykkäpusseja lahjoiksi. Joskus siitä tulee paineitakin, kun aika ei riitä kaikkien ompelusten toteutukseen.

Mekkotehdas-blogisti ja -kirjailija Kirsi Etula asuu Helsingissä rintamamiestalossa miehensä Jounin ja lastensa Monan, 10, ja Ronnin, 6, kanssa. Sunna Valkeapää-Ikola käy Kirsin luona usein lastensa Niilan, 12, Linen, 10, ja Innun, 8, kanssa ompelemassa tai muuten vaan oleilemassa.

Meidän Perhe 8/2016

Lataa ja tulosta suloinen kuu-ukko lapsellesi.

Pimeneviin iltoihin tuo iloa hymyilevä kuu ja tuikkivat tähdet! Tulosta hymynaama alla olevasta linkistä ja kiinnitä se vaikka hoitopöydän yläpuolelle vauvasi iloksi.

Kuva on A4-koossa. Jotta kuva tulostuu oikein, lataa ja tallenna pdf-tiedosto ensin koneellesi ja tulosta sitten.