Ravintoloitsija Tomi Björckin kolme ajatusta lapsista ja ruoasta.

1. Lapselle pitää opettaa, mistä ruoka tulee.

Mistä ruoka tulee on siisteintä, mitä vanhemmat voivat lapsilleen opettaa. Pieni lapsi on luonnostaan utelias. Kun hän näkee onkijoita: Mitä nuo tekee? Onkii. Miksi? He saavat kalaa. Syödäänkö sitä? Totta kai.

Maaseudulla tällaiset asiat ovat tuttuja, mutta kaupunkilaislapsille eivät. Eivätkä kaikki aikuisetkaan tiedä, mistä mikäkin yrtti ja vihannes on peräisin.

Kunnioitus ruokaa kohtaan lähtee sen ymmärtämisestä, että monet ihmiset ovat tehneet sen eteen tosi paljon työtä – siitä pitäisi puhua enemmän, eikä vain hinnasta. Panostaminen ruokaan kasvattaa sen arvostusta. Ruuanlaitto vaatii vain pientä perusasioiden osaamista ja kädentaitoa, se ei ole rakettitiedettä.

2. Lapset syövät liikaa hiilaria ja kastiketta.

Ruokaympyrää pitäisi fiksata ja korostaa kasviksia ja hedelmiä. Meillä on klassikoita, kuten hernari, stroganoff ja nakkikastike, jotka ovat osa kulttuuriperintöä ja joita tulee itsekin tehtyä. Silti ruokaa on juututtu ajattelemaan liikaa "hiilari ja kastike" -pohjalta. Lasten pitäisi saada enemmän tuoreita kasviksia.

Lapsille on hyvä opettaa, kuinka mahtavia kevät, kesä ja syksy ovat. Mieti, kuinka paljon marjoja ja sieniä metsistä saadaan. Minulla on hippituttuja, jotka elävät pelkästään niillä.

3. Rauhallinen syöminen opitaan kotona.

En ole koskaan ajatellut, ettei lasten kanssa voisi mennä ravintolaan.

Rauhalliseen syömiseen voi yrittää opettaa. Vaikka arki on välillä vähän suttuista, voi kotona luoda viikonloppuillalliselle tilanteen, jossa ollaan kuin ravintolassa. Silloin keskitytään ja lapset ymmärtävät, miten tärkeää on kunnioittaa tilannetta ja muita ihmisiä.

Matkustamme paljon ja vanhempi poikamme on ehtinyt syödä ympäri maailmaa. Yksi lastemme suosikkikeittiöistä on japanilainen.

Raaka kala ei vielä uppoa, mutta riisipallot ja munarullat kyllä. Se on tottumiskysymys ja lähtee vanhemmista. Jokaisella lapsella ja perheellä on oma juttunsa.

Vauva 12/2015

Miten sujuu taaperon kanssa ravintolassa? Keskustele ja kommentoi alle!

Tomi Björck on ravintoloitsija, kokki ja kahden lapsen isä. Hän löytää aikaa ruuanlaitolle myös kotona – lasten takia. Björckin perheessä lapset eivät sokerikarkkeja syö, mutta sushi maistuu kyllä.

Vierailija

Tomi Björck: ”En ole koskaan ajatellut, ettei lasten kanssa voisi mennä ravintolaan”

Aikamoinen neuvola! Meillä ei syödä juuri lainkaan punaista lihaa. Joskus possua tai lammasta. Syödään paljon erilaisia papuja sen sijaan, niistähän saa proteiinia ja on terveellispää kuin punainen liha. Ja tietysti paljon kalaa ja joskus kanaa, sitä yleensä intialaisen tai Thai kastikkeen kanssa. Ja lapsi tykkää siitä artikkelissa mainitusta sushista. Raaka kala uppoaa hyvin. Ikää on tytöllä neljä vuotta.
Lue kommentti
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen
Emme halua arkea, jossa pitäisi esittää jotain, mitä ei ole. Meitä varten ei ole se, että kävisimme kaupungilla ottamassa kahviloissa Instagram-kuvia, sanoo amerikkalaista jalkapalloa harrastava Pilvi. Kuva: Milka Alanen

Pienten kaksosten vanhemmat Pilvi ja Jimi harrastavat amerikkalaista jalkapalloa vuorovedoin yhteensä 20 tuntia viikossa. 

Illalla puoli kahdeksalta Pilvi ja Jimi tekevät eteisessä nopean vaihdon. Pilvi saapuu kotiin uimaopettajan töistään, Jimi lähtee kohti iltatreenejä.

Aikataulu on tarkka. Pari kertaa Pilvi on tullut kotiin kymmenen minuttia aikaisemmin, jolloin yksivuotiaat Peetu ja Iivo olivat vielä hereillä. Se oli vikatikki. Kiukku ja huuto alkoivat heti.

Jimin ja Pilvin perheessä omaa aikaa järjestetään vuoroilloin. Usein se tarkoittaa yhtä asiaa: amerikkalaista jalkapalloa.

Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

Jimi valmentaa koulunkäynninohjaajan työnsä ohella Porvoo Butchersin miesten joukkuetta, Pilvi on ohjissa saman seuran naisten joukkueessa.

Jimin joukkue treenaa kolmesta neljään kertaa viikossa, Pilvillä harjoituksia on kahdet. Kun toinen lähtee kentälle, toinen jää lasten kanssa kotiin.

– Olen harrastanut jenkkifudista 13-vuotiaasta asti, ja se on aina ollut minulle omaa aikaa. Saan siitä edelleen virtaa, Pilvi sanoo.

Vakiotreeniajat Pilvi ja Jimi ovat saaneet sovittua eri päiville. Etenkin kesällä päällekkäisyyksiä kuitenkin tulee. Silloin Jimi ja Pilvi tekstaavat isovanhempien Whatsapp-ryhmään tai soittavat sisaruksille ja kummeille. Jos kukaan ei pääse hoitoapuun, Pilvi jää kotiin. Miesten sarjataso kiilaa naisten ykkösdivarin edelle.

– Ei tämä toimisi, jos emme molemmat olisi lajissa mukana ja ymmärtäisi, miten paljon aikaa laji vaatii. Jos toisella olisi täysin eri harrastukset, arkea olisi vaikeampi sumplia, Jimi sanoo.

”Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja.”

Laji on opettanut parille myös sen, miten tärkeää oma aika on. Kun Pilvi ja Jimi muutama vuosi sitten valmensivat samaa joukkuetta, syntyi parisuhteen isoin riita. Ajatukset pelistä erosivat niin paljon, että lusikoiden jako kävi jo mielessä.

– Tajusimme, ettei kaikkea voi tehdä yhdessä. Pitää olla myös täysin omia juttuja, muuten yhdessäolostakaan ei tule yhtään mitään, Pilvi sanoo.

Parilla kuluu lajiin yhteensä vähintään parikymmentä tuntia viikossa. Silti Pilvistä ja Jimistä ei tunnu, etteivät he ehtisi nähdä toisiaan. Aamut ja sunnuntait ovat perheen yhteistä aikaa, ja silloin ollaan kaikki yhdessä ilman tarkkoja aikatauluja.

Meidän Perhe 5/2018

Kake on suunnitellut ja toteuttanut Nipsun terraarion aavikko- ja sademetsäteemaisen sisustuksen itse.  Kuva: Milka Alanen
Kake on suunnitellut ja toteuttanut Nipsun terraarion aavikko- ja sademetsäteemaisen sisustuksen itse. Kuva: Milka Alanen

Kake, 10, ei voi saada karvaista lemmikkiä isän allergian takia. Ensin hän haaveili sammakosta, mutta päätyi kuitenkin leopardigekkoon.

”Olen pienestä asti tykännyt luonnosta ja eläimistä. Se näkyy esimerkiksi niin, että huoneeni on sisustettu huonekasveilla ja tykkään leikkiä metsässä.

Olin jo pitkään haaveillut omasta lemmikistä, mutta isi on allerginen koirille ja kissoille. Haaveilin ensin sammakosta, mutta sitten ajattelin, että lisko voisi olla sittenkin seurallisempi lemmikki. Isi sitten ehdotti, että voisin saada leopardigekon synttärilahjaksi. Äiti ei aluksi ollut niin kovin innostunut asiasta, mutta nyt äidinkin mielestä Nipsu on ihan söpö.

Nipsu hankittiin meille viime joulukuussa kasvattajalta. Saimme valita kolmesta leopardigekosta, ja kasvattajan mukaan Nipsu oli niistä kaikkein seurallisin. Minusta se oli myös kivan näköinen.

Nipsun terraario on minun huoneessani sänkyni päädyssä. Olen suunnitellut ja toteuttanut sen sisustuksen itse. Siinä on kaksi puolta: aavikkoteemainen ja sademetsäteemainen. Aavikkopuolella on esimerkiksi hiekkamatto ja kaktuksia.

Nipsu on tosi söpö, ja sen touhuja on mukava seurata.

Minä olen päävastuussa Nipsun hoitamisesta, mutta on isikin joskus vaihtanut sen vesiä. Sille pitää antaa vettä ja kalkkijauhetta ja parin päivän välein sirkkoja ja jauhomatoja.

Nipsu on tosi söpö, ja sen touhuja on mukava seurata. Sen voi ottaa hetkeksi aikaa kädelle ja päästää seikkailemaan muuallekin asuntoon. Se on vähän ärsyttävää, kun se joskus juoksee jonnekin minne sen ei haluaisi menevän, esimerkiksi sohvan alle.”

Kake, 10

Meidän Perhe 5/2018