Miehen sairastumisen jälkeen unelmien koti alkoi tuntua Anniinasta ahdistavalta.

Siinä se nyt on. Unelma. Helmikuisena sunnuntaiaamuna 2007 Anniina ja Mikko Pörsti katsovat lumista maisemaa Hämeenkyrössä.

On hiljaista. Mielessä vilistää sata suunnitelmaa: mäen­ päälle saisi talon ja tuonne alas hyvän tilan hevosille, pihalle voisi istuttaa omenapuita, tähän tehdään tie.

He ovat ajaneet 230 kilometriä Vantaalta katsomaan tonttia, jonka myynti-ilmoitus sattui silmään netissä. Päätös maalle muuttamisesta syntyy saman tien, järkeilemättä.

Täällä me olisimme varmasti onnellisia, Anniina sanoo Mikolle.

Kummallakaan ei ole tietoa töistä, mutta pankki myöntää lainan. Mikko raivaa viikonloppuisin puita. Kun 200 tukkia on valmiina, talolle on tilaa. Hevoset saavat tallin, Anniina ripustaa sen oveen lyhdyt tuikkimaan.

Miten te nyt sinne, kaksi kaupunkilaista? joku kysyy. Tuosta ei tule mitään, sen tiedän, toinen ajattelee. Anniinan äiti itkee kylään tullessaan jo ennen perille pääsyä: millaiseen korpeen te oikein olette tulleet!

– Emme kuunnelleet muita. Teimme kovasti töitä ja rakensimme omaa paikkaamme. Ajattelimme, että näin elämän kuuluu edetä, täällä, tutusti ja turvallisesti.

Ilon hetket ovat kirkkaita: nurmikon saaminen valmiiksi, makkarat nuotiolla, naava puiden oksilla, saunan jälkeinen vilvoittelu omassa pihassa.

Haaveiden täyttymys

Alkaa arki. Mikko löytää asentajan töitä, työmatka on 55 kilometriä suuntaansa. Lähin kauppa on 15 kilometrin päässä. Mutta tästä Anniina ja Mikko ovat unelmoineet, rauhasta ja multaisista sormista. Anniina saa vuokratuolin pienestä kampaamosta.

Aamulla kolme hevosta katsoo karsinoistaan. Jo lapsena Anniina haaveili hevosista omassa pihassa. Siinä ne nyt ovat. Kaikki on hyvin.

– Kolmeen huoneeseen ja keittiöön mahtui paljon onnea ja pihalla sitä oli vielä lisää, Anniina sanoo.

Kun talossa on asuttu puolitoista vuotta, päänsärky jysähtää ensimmäisen kerran. Jos Mikko puhuu kännykkään, ohimon takana pistelee.

Terveyskeskuslääkäri tokaisee: Ei noin nuorella mitään voi olla. Ota Buranaa, jos vielä tulee kipuja.

Sitten jalat ja kädet alkavat kasvaa. Kengät eivät mahdu jalkaan, ja vihkisormusta joudutaan suurentamaan kolme kertaa.

Mikko vuoroin valittelee oloaan, vuoroin vähättelee, sillä hän ei halua huolestuttaa Anniinaa. Anniina uskoo oireiden johtuvan liiasta rasituksesta.

– Yhtä asiaa vielä toivoimme ja senkin saimme. Lapsen.

Vuonna 2009 kahden aikuisen kodista tulee perheen koti. Kasper syntyy ja opettelee konttaamaan pihalla. Vähän myöhemmin poika ruokkii samalla pihalla kanoja. Anniina suunnittelee avaavansa oman kampaamoyrityksen, kunhan äitiysloma loppuu.

Lääkäri kertoo huonoja uutisia

Kävely ei enää onnistu, kun Mikko syksyllä 2010 yrittää lähteä metsälle. Jalkoihin sattuu liikaa. Askel päättyy kotitalon nurkalle. Tänä vuonna Mikko ei ammu lähimetsästä ainuttakaan jänistä.

Miten voi aikuinen mies olla näin avuton, Mikkoa ärsyttää. 

– Mietin, että en taatusti vain kuvittele tätä kaikkea. Olen aina ollut järkevä.

Eikä Mikko kuvittelekaan. Yksityislääkärin määräämässä aivojen magneettikuvauksessa löytyy vihdoin selitys, kasvain. Mikolla on akromegalia.

Lääkäri kertoo tiedon kasvotusten. Mikko ja Anniina istuvat vierekkäisillä tuoleilla ja yrittävät ymmärtää. Huoneen seinällä on taulu, ikkunan takana talvi, Mikon päässä kasvain.

Vaikeimmalta Mikosta tuntuu se, että kotona on ihana puolitoistavuotias poika, joka tykkää kiipeillä isän olkapäille ja kiskoa isää nenästä.

Ja nyt isä lähtee leikkaukseen.

Aina näissä operaatioissa on riskinsä, lääkäri sanoo.

Kuin viimeistä päivää

Vakuutuspaperit löytyvät työhuoneen kaapista mapitettuna. Pankkitunnukset ovat laatikossa kaapin päällä, laskut keittiön ylälaatikossa.

Viimeisinä päivinä ennen leikkausta Mikko kokoaa Anniinalle listan tärkeistä asioista. Ihan vain varmuuden vuoksi. Pelottaa. Mikko on aina huolehtinut perheen remontti- ja paperiasioista.

Kun lista on valmis, hän soittaa isälleen. Jos minulle sattuu jotakin, ettehän hylkää Anniinaa ja Kasperia, hän pyytää.

Helmikuisena iltana 2011 valot palavat keltaisessa talossa pitkään. Aamulla Mikko lähtee sairaalaan. Anniina tulee kuskiksi, puolitoistavuotias Kasper jätetään päiväkotiin. Isi on vähän aikaa poissa, mutta tulee kyllä takaisin, Mikko sanoo lapselle.

Sairaalasta Anniina ajaa avaamaan kampaamoliikkeensä. Napsauttaa ensimmäisenä valot päälle, avaa sitten tietokoneen. Yrittäjä ei voi pitää ylimääräisiä vapaapäiviä.

Onko arjen pyörittäminen liikaa?

Anniina pyörittää arkea, kun Mikko on sairaalassa. Välillä anopin ja apen avulla, välillä yksin.

Herätys puoli seitsemän. Hevosille, koiralle ja kissoille ruokaa. Hevoset ulos. Kasper päiväkotiin viidentoista kilometrin päähän. Anniina töihin. Asiallista rupattelua asiakkaiden kanssa. Kasper päiväkodista. Karsinoiden siivous, heiniä hevosille. Ruuanlaittoa, pyykkiä, siivousta. Pikkuautoja lattioilla, Kasperin vellipulloja tiskipöydällä ja pöydän alla.

Koko ajan mielessä on hurja huoli.

Mikko leikataan kolme kertaa. Heräämössä hän näkee unta, jossa kävelee kotitiellä Kasperin ja Anniinan kanssa hakemaan postia. Oma koti, oma tie, oma perhe. Herättyään­ hän yrittää ylös ja repäisee letkut mukanaan, hoitajilla on kiire saada potilas rauhoiteltua.

Samaan aikaan Anniina katselee unelmiensa kotia uusin silmin. Tuntuu edelleen hyvältä hengittää syvään ja kuunnella hiljaisuutta. Mutta onko koti sittenkin liian syrjässä kaikesta?

– Joskus tuntui, että puiden keskelle voisi unohtua, eikä kukaan kaipaisi.

On rauhallista, mutta koskaan ei ole rauhaa. Aina on jotakin tehtävää.

Pienenkin hevostilan pitämisessä on paljon työtä, jotkut varoittelivat etukäteen. Anniina ja Mikko ymmärsivät sen. Mutta aivokasvainta he eivät olleet laskeneet yhtälöön mukaan.

Raivareita ja rakkautta

Kun Mikko palaa kotiin, Kasper alkaa saada raivareita. Tyhmä isä! Mene pois! Isä hävisi kolmeksi viikoksi ja nyt yhtäkkiä kaiken pitäisi taas olla kuten ennenkin.

Ajatus on taaperosta käsittämätön.

Olisiko pitänyt valmistella poikaa jotenkin siihen, mitä tapahtui? Mutta miten kertoa asiasta lapselle, joka ei vielä itse puhu? Miten selittää päivien kulku alle kaksivuotiaalle, joka ei osaa tehdä eroa vuorokauden ja minuutin välillä?

Näitä kysymyksiä Anniina ja Mikko miettivät, mutta eivät löydä vastauksia.

Mikon sairausloma kestää kuukauden. Eräänä päivänä Kasper tulee aamulla isän viereen ja ojentaa kädet päästäkseen syliin. Sitten istutaan yhdessä sohvalla ja katsotaan Muumeja. Isän paikka kotona alkaa hiljalleen löytyä.

Anniinaan iskee pelko

Piha on aivan hiljainen. Yhdenkään auton tai ihmisen ääntä ei kuulu. Anniinan mielestä kotona ei tunnu samalta kuin ennen. Hän odottaa toista lasta ja pelkää kuolemaa enemmän kuin koskaan.

Kuka kuolee seuraavaksi? Kuolenko minä, kuolevatko lapset?

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen Mikko on terve, mutta kaupan kassajonossa Anniinan on yhtäkkiä niin vaikea hengittää, että hän lappaa sokkona ruisleivän ja Kasperin pillimehun kassiin ja pakenee ulos.

Anniina ei tiedä, miksi pelkää niin kovasti. Kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.

Lopulta psykologi osaa kertoa Anniinalle, mikä häntä vaivaa: paniikkihäiriö.

– Diagnoosi kuulosti ihan järkevältä. Olin toiminut kuin kone, kun olin yrittänyt selviytyä arjessa. Keho reagoi vasta jälkeenpäin kaikkeen, mitä oli tapahtunut.

Diagnoosin jälkeen oireita on helpompi ymmärtää. Pelko pienenee, hengitys helpottaa. Kasper huomaa aamulla, ettei äiti näytä enää väsyneeltä huonosti nukutun yön jälkeen. Kunhan äiti käy tallissa, lähdetään koko perhe kahvilaan.

Pitäisikö muuttaa pois?

Pitäisikö muuttaa pois? Anniina sanoo sen ensimmäisenä ääneen. Minne pois? kysyy Mikko. Tämähän on koti. Jonnekin, lähemmäksi kaikkea, Anniina vastaa.

Mikon sairauden jälkeen se, mikä ennen tuntui vapaudelta, on alkanut kuristaa. Varsinkin Anniinan mieltä.

– Olimme liian omissa oloissamme, naapuria tuskin näkyi. Aina oli eläimiä hoidettavana ja jotakin korjattavana. Jokainen hetki tuntui suorittamiselta.

On joulukuu 2011 ja Joonatan on juuri syntynyt. Hänen syntymänsä on ihme. Lääkäreiden mukaan Mikon ei pitänyt enää pystyä saamaan biologisia lapsia, sillä akromegalia vaikuttaa kehon hormonituotantoon.

Toinen lapsi ei vie ajatuksia pois muutosta.

Kun Anniina alkaa vaivihkaa selailla kiinteistösivuja, Mikko vetäytyy talliin. Sieltä Anniina löytää hänet itkemästä. Haluatko myydä tämän kaiken, vaikka niin paljon on hikeä vuodatettu ja töitä tehty? Mikko kysyy.

– Tunsin, että Mikko on pettynyt minuun. En kuitenkaan voinut mitään ahdistukselle. Minun oli päästävä pois.

Hämeenkyrön koti myydään heti Joonatanin syntymän jälkeen.

Nyt, Anniinan muistellessa mennyttä, Mikko kuuntelee. Hänen tekee yhä usein mieli soittaa vanhoille naapureille.

– Mutta olet kyllä viime aikoina sanonut, että muutto oli ihan hyvä ratkaisu? Anniina tunnustelee vähän varovasti.

– Olen olen, Mikko myöntää.

Kuin taakka putoaisi harteilta

Toijala, läntti kartalla, puolivälissä matkaa isovanhempien luota kotiin Hämeenkyröön. Täällä pysähdyttiin aina huoltoasemalle juomaan kahvit ja syömään dallaspullat, siinä kaikki.

Vieras paikka muuttuu kotikaupungiksi laskelmien avulla: Mikolla on lyhyt matka töihin, kohtuulliset omakotitalojen hinnat, mummolaan reilun tunnin ajomatka.

Ennen muuttoa Anniina ja Mikko eivät tunne paikkakunnalta ainuttakaan ihmistä. Se ei pelota. He ovat muuttaneet aikaisemminkin vieraaseen paikkaan, silloinkin selvittiin.

– Tuntui uudelta alulta, jokin taakka oli pudonnut harteilta, Anniina sanoo.

Mikko saa uuden kodin sisätilat rakennettua muutamassa kuukaudessa. Seinät maalataan vaaleiksi, lattia peitetään parketilla. Mikko jaksaa taas.

Naapuruston jokaisessa talossa asuu lapsiperhe. Aluksi tervehditään aidan yli, sitten jo jutellaan enemmän.

Toijalasta tulee koti. Keskustassa on kirpputori, jolta Anniina löytää Joonatanille uuden talvihaalarin. Paikallisesta kahvilasta löytyvät lasten lempidonitsit.

Pojat aloittavat päiväkodissa. Kun Kasperin ensimmäinen kaveri tulee kylään, pojat leikkivät kuin olisivat tunteneet aina.

Elämä on valintoja

Ilman aivokasvainta saattaisimme edelleen asua Hämeenkyrössä, Anniina miettii joskus.

– Siinä tapauksessa tekisimme yhä Mikon kanssa kamalasti töitä ja näkisimme toisiamme harvoin, vain myöhään illalla väsyneinä. Emme olisi näin onnellisia.

– Aikaisemmin oli vaikea pysähtyä. Aina oli jokin urakka kesken. Kun katseen käänsi, alkoi suunnitella, että kohta rakennetaan tuo valmiiksi, Mikko jatkaa.

Unelma lakkasi tuntumasta unelmalta, kun vastakkain asetettiin entinen haave ja perheen yhteinen aika.

Joskus Anniina muistelee hevosia. Ne saivat hyvät kodit, mutta tuntui kuin olisi luopunut ystävistään. Viimeinen, mikä hevosista näkyi, oli kuljetusvaunu, joka ajoi pois.

Mikko kaipaa eniten metsästysmaita ja luontoa.

Kun Kasper ja Joonatan lauantai-iltaisin nukkuvat, Anniina ja Mikko menevät saunaan ja juttelevat.

Elämä on valintoja, Mikko sanoo silloin. Olen oppinut elämään hetkessä, Anniina vastaa.

Saunan jälkeen paistetaan pihvit ja uuniperunat, juodaan lasit viiniä ja puhutaan lisää. Pöydässä vierähtää useampi tunti.

Seuraavana iltana lähdetään ehkä läheiselle laavulle, siellä paistetaan makkaraa. Lapset saavat otsalamput valaisemaan metsämatkaa. Pimeä jännittää, sanoo Joonatan ja nauraa.

Valo loistaa ikkunoista

Pari kuukautta sitten Anniina ja Mikko ajoivat poikiensa kanssa Hämeenkyrön kodin ohi. Kasper muisti vielä keltaisen talon.

Vanhemmista talo tuntui talolta, ei enää kodilta.

Mikon vointia seurataan säännöllisesti. Kasvain voi uusia, mutta se ei oikeastaan pelota. Mistä on selvitty kerran, voidaan selvitä toisenkin.

Aina voi selvitä.

– Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Silloin on turha tulla kyselemään, kuinka kamaluuksia kestää. Ihminen kestää, jos ei ole vaihtoehtoja, Anniina sanoo.

Hän toivoo, että vaikeimman keskellä joku olisi näyttänyt onnellisen välähdyksen tästä hetkestä. Valoista ikkunoissa, koko perheestä kotona, tässä kodissa.

Anna Pihlajaniemi: Unelmien koti, Meidän Perhe 3/2015
Kuva: Riina Peuhu

Lue lisää:

Syöpään sairastunut Leena: "Lapsen rakkaus auttoi vaikeimman yli"

Vierailija

Miehen sairastuminen muutti unelmien kodin vankilaksi

Paniikkikohtaus ei iske vaikeiden aikojen jälkeen viiveellä, vaan niiden aikana ja ennen. Häiriössä on kyse ansassa olemisesta. Esim, tässä tilanteessa nuori äiti ehkä koki että koko arjen pyöritys on yksin hänen vastuullaan,koska mies on sairas, ja hän oli psykologisesti ansassa. Siksi paniikkikohtaus iski kaupassa ollessa koska hän koki että nuo askaret on IHAN PAKKO juuri hänen hoitaa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Näyttelijä John Stamos ja hänen kihlattunsa Caitlin McHugh, 31 eivät ole vielä paljastaneet tulevan lapsen sukupuolta. 

Muun muassa Teho-osasto ja Full House -sarjoista tuttu näyttelijä kertoo People-lehden haastattelussa, että hän oli ehtinyt menettää toivonsa isäksi tulon suhteen. Avioero pitkäaikaisesta kumppanista Rebecca Romijnista vuonna 2005 sekä Stamoksen oman äidin kuolema vuonna 2014 pahensivat Stamoksen päihdeongelmaa, jonka tähti selätti vasta viime vuonna vieroituksen avulla. 

– Olen odottanut isäksi tuloa kauan. Mutta ensin minun piti selvittää asioita itseni kanssa, Stamos kertoi.

Nyt kuitenkin Stamoksen elämässä kääntyy uusi sivu, kun kauan odotettu esikoinen syntyy ensi vuonna. Onnelliset vanhemmat eivät halua vielä paljastaa vauvan sukupuolta, mutta Stamos uskoo tietävänsä, millainen isä hänestä tulee:

– Aion olla hauska isä! Olenhan harjoitellut jo kauan, Stamos kertoo haastattelussa viitaten roolihahmoonsa Full House -sarjassa, jossa näyttelijä auttaa leskeksi jäänyttä päähenkilöä tämän lasten hoidossa. 

 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nordean tutkimuksen mukaan keskimääräinen säästösumma lapselle on 30 euroa kuukaudessa.

Jo kolme neljästä suomalaisvanhemmasta laittaa rahaa säästöön lapsiaan varten, selviää Nordean teettämästä tuoreesta tutkimuksesta.

Sosiologian professori ja kulutustutkija Terhi-Anna Wilska on huomannut, että lapsille säästämisestä on tullut viime vuosina eräänlainen uusi välttämättömyys.

– 30 vuotta sitten oli epätavallista, että vanhemmat avustivat kotoa muuttanutta lastaan vuokranmaksussa. Nykyään ajatellaan, että on sopimatonta heittää lapsi omilleen, Wilska sanoo Meidän Perheen haastattelussa.

Samoilla linjoilla tuntuvat olevan suomalaisvanhemmat Nordean kyselyssä. Suurin osa säästää lapsen tulevaisuutta varten. Yleisin syy olla säästämättä lapselle on se, ettei rahaa saa säästettyä, vaikka haluaisi. Heistä, jotka eivät vielä säästäneet lapsilleen, moni aikoi aloittaa säästämisen myöhemmin. Vain hyvin harva ilmoitti, ettei pidä säästämistä tarpeellisena.

Keskimääräinen säästösumma on 30 euroa kuukaudessa, ja tyypillisimmin se laitetaan säästötilille. Rahastoihin säästää joka viides, ja osakkeisiin vain neljä prosenttia vastaajista.

 

Kysely

Onko lasten tulevaisuutta varten säästäminen mielestäsi tarpeellista?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.