Miehen sairastumisen jälkeen unelmien koti alkoi tuntua Anniinasta ahdistavalta.

Siinä se nyt on. Unelma. Helmikuisena sunnuntaiaamuna 2007 Anniina ja Mikko Pörsti katsovat lumista maisemaa Hämeenkyrössä.

On hiljaista. Mielessä vilistää sata suunnitelmaa: mäen­ päälle saisi talon ja tuonne alas hyvän tilan hevosille, pihalle voisi istuttaa omenapuita, tähän tehdään tie.

He ovat ajaneet 230 kilometriä Vantaalta katsomaan tonttia, jonka myynti-ilmoitus sattui silmään netissä. Päätös maalle muuttamisesta syntyy saman tien, järkeilemättä.

Täällä me olisimme varmasti onnellisia, Anniina sanoo Mikolle.

Kummallakaan ei ole tietoa töistä, mutta pankki myöntää lainan. Mikko raivaa viikonloppuisin puita. Kun 200 tukkia on valmiina, talolle on tilaa. Hevoset saavat tallin, Anniina ripustaa sen oveen lyhdyt tuikkimaan.

Miten te nyt sinne, kaksi kaupunkilaista? joku kysyy. Tuosta ei tule mitään, sen tiedän, toinen ajattelee. Anniinan äiti itkee kylään tullessaan jo ennen perille pääsyä: millaiseen korpeen te oikein olette tulleet!

– Emme kuunnelleet muita. Teimme kovasti töitä ja rakensimme omaa paikkaamme. Ajattelimme, että näin elämän kuuluu edetä, täällä, tutusti ja turvallisesti.

Ilon hetket ovat kirkkaita: nurmikon saaminen valmiiksi, makkarat nuotiolla, naava puiden oksilla, saunan jälkeinen vilvoittelu omassa pihassa.

Haaveiden täyttymys

Alkaa arki. Mikko löytää asentajan töitä, työmatka on 55 kilometriä suuntaansa. Lähin kauppa on 15 kilometrin päässä. Mutta tästä Anniina ja Mikko ovat unelmoineet, rauhasta ja multaisista sormista. Anniina saa vuokratuolin pienestä kampaamosta.

Aamulla kolme hevosta katsoo karsinoistaan. Jo lapsena Anniina haaveili hevosista omassa pihassa. Siinä ne nyt ovat. Kaikki on hyvin.

– Kolmeen huoneeseen ja keittiöön mahtui paljon onnea ja pihalla sitä oli vielä lisää, Anniina sanoo.

Kun talossa on asuttu puolitoista vuotta, päänsärky jysähtää ensimmäisen kerran. Jos Mikko puhuu kännykkään, ohimon takana pistelee.

Terveyskeskuslääkäri tokaisee: Ei noin nuorella mitään voi olla. Ota Buranaa, jos vielä tulee kipuja.

Sitten jalat ja kädet alkavat kasvaa. Kengät eivät mahdu jalkaan, ja vihkisormusta joudutaan suurentamaan kolme kertaa.

Mikko vuoroin valittelee oloaan, vuoroin vähättelee, sillä hän ei halua huolestuttaa Anniinaa. Anniina uskoo oireiden johtuvan liiasta rasituksesta.

– Yhtä asiaa vielä toivoimme ja senkin saimme. Lapsen.

Vuonna 2009 kahden aikuisen kodista tulee perheen koti. Kasper syntyy ja opettelee konttaamaan pihalla. Vähän myöhemmin poika ruokkii samalla pihalla kanoja. Anniina suunnittelee avaavansa oman kampaamoyrityksen, kunhan äitiysloma loppuu.

Lääkäri kertoo huonoja uutisia

Kävely ei enää onnistu, kun Mikko syksyllä 2010 yrittää lähteä metsälle. Jalkoihin sattuu liikaa. Askel päättyy kotitalon nurkalle. Tänä vuonna Mikko ei ammu lähimetsästä ainuttakaan jänistä.

Miten voi aikuinen mies olla näin avuton, Mikkoa ärsyttää. 

– Mietin, että en taatusti vain kuvittele tätä kaikkea. Olen aina ollut järkevä.

Eikä Mikko kuvittelekaan. Yksityislääkärin määräämässä aivojen magneettikuvauksessa löytyy vihdoin selitys, kasvain. Mikolla on akromegalia.

Lääkäri kertoo tiedon kasvotusten. Mikko ja Anniina istuvat vierekkäisillä tuoleilla ja yrittävät ymmärtää. Huoneen seinällä on taulu, ikkunan takana talvi, Mikon päässä kasvain.

Vaikeimmalta Mikosta tuntuu se, että kotona on ihana puolitoistavuotias poika, joka tykkää kiipeillä isän olkapäille ja kiskoa isää nenästä.

Ja nyt isä lähtee leikkaukseen.

Aina näissä operaatioissa on riskinsä, lääkäri sanoo.

Kuin viimeistä päivää

Vakuutuspaperit löytyvät työhuoneen kaapista mapitettuna. Pankkitunnukset ovat laatikossa kaapin päällä, laskut keittiön ylälaatikossa.

Viimeisinä päivinä ennen leikkausta Mikko kokoaa Anniinalle listan tärkeistä asioista. Ihan vain varmuuden vuoksi. Pelottaa. Mikko on aina huolehtinut perheen remontti- ja paperiasioista.

Kun lista on valmis, hän soittaa isälleen. Jos minulle sattuu jotakin, ettehän hylkää Anniinaa ja Kasperia, hän pyytää.

Helmikuisena iltana 2011 valot palavat keltaisessa talossa pitkään. Aamulla Mikko lähtee sairaalaan. Anniina tulee kuskiksi, puolitoistavuotias Kasper jätetään päiväkotiin. Isi on vähän aikaa poissa, mutta tulee kyllä takaisin, Mikko sanoo lapselle.

Sairaalasta Anniina ajaa avaamaan kampaamoliikkeensä. Napsauttaa ensimmäisenä valot päälle, avaa sitten tietokoneen. Yrittäjä ei voi pitää ylimääräisiä vapaapäiviä.

Onko arjen pyörittäminen liikaa?

Anniina pyörittää arkea, kun Mikko on sairaalassa. Välillä anopin ja apen avulla, välillä yksin.

Herätys puoli seitsemän. Hevosille, koiralle ja kissoille ruokaa. Hevoset ulos. Kasper päiväkotiin viidentoista kilometrin päähän. Anniina töihin. Asiallista rupattelua asiakkaiden kanssa. Kasper päiväkodista. Karsinoiden siivous, heiniä hevosille. Ruuanlaittoa, pyykkiä, siivousta. Pikkuautoja lattioilla, Kasperin vellipulloja tiskipöydällä ja pöydän alla.

Koko ajan mielessä on hurja huoli.

Mikko leikataan kolme kertaa. Heräämössä hän näkee unta, jossa kävelee kotitiellä Kasperin ja Anniinan kanssa hakemaan postia. Oma koti, oma tie, oma perhe. Herättyään­ hän yrittää ylös ja repäisee letkut mukanaan, hoitajilla on kiire saada potilas rauhoiteltua.

Samaan aikaan Anniina katselee unelmiensa kotia uusin silmin. Tuntuu edelleen hyvältä hengittää syvään ja kuunnella hiljaisuutta. Mutta onko koti sittenkin liian syrjässä kaikesta?

– Joskus tuntui, että puiden keskelle voisi unohtua, eikä kukaan kaipaisi.

On rauhallista, mutta koskaan ei ole rauhaa. Aina on jotakin tehtävää.

Pienenkin hevostilan pitämisessä on paljon työtä, jotkut varoittelivat etukäteen. Anniina ja Mikko ymmärsivät sen. Mutta aivokasvainta he eivät olleet laskeneet yhtälöön mukaan.

Raivareita ja rakkautta

Kun Mikko palaa kotiin, Kasper alkaa saada raivareita. Tyhmä isä! Mene pois! Isä hävisi kolmeksi viikoksi ja nyt yhtäkkiä kaiken pitäisi taas olla kuten ennenkin.

Ajatus on taaperosta käsittämätön.

Olisiko pitänyt valmistella poikaa jotenkin siihen, mitä tapahtui? Mutta miten kertoa asiasta lapselle, joka ei vielä itse puhu? Miten selittää päivien kulku alle kaksivuotiaalle, joka ei osaa tehdä eroa vuorokauden ja minuutin välillä?

Näitä kysymyksiä Anniina ja Mikko miettivät, mutta eivät löydä vastauksia.

Mikon sairausloma kestää kuukauden. Eräänä päivänä Kasper tulee aamulla isän viereen ja ojentaa kädet päästäkseen syliin. Sitten istutaan yhdessä sohvalla ja katsotaan Muumeja. Isän paikka kotona alkaa hiljalleen löytyä.

Anniinaan iskee pelko

Piha on aivan hiljainen. Yhdenkään auton tai ihmisen ääntä ei kuulu. Anniinan mielestä kotona ei tunnu samalta kuin ennen. Hän odottaa toista lasta ja pelkää kuolemaa enemmän kuin koskaan.

Kuka kuolee seuraavaksi? Kuolenko minä, kuolevatko lapset?

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen Mikko on terve, mutta kaupan kassajonossa Anniinan on yhtäkkiä niin vaikea hengittää, että hän lappaa sokkona ruisleivän ja Kasperin pillimehun kassiin ja pakenee ulos.

Anniina ei tiedä, miksi pelkää niin kovasti. Kaikenhan pitäisi nyt olla hyvin.

Lopulta psykologi osaa kertoa Anniinalle, mikä häntä vaivaa: paniikkihäiriö.

– Diagnoosi kuulosti ihan järkevältä. Olin toiminut kuin kone, kun olin yrittänyt selviytyä arjessa. Keho reagoi vasta jälkeenpäin kaikkeen, mitä oli tapahtunut.

Diagnoosin jälkeen oireita on helpompi ymmärtää. Pelko pienenee, hengitys helpottaa. Kasper huomaa aamulla, ettei äiti näytä enää väsyneeltä huonosti nukutun yön jälkeen. Kunhan äiti käy tallissa, lähdetään koko perhe kahvilaan.

Pitäisikö muuttaa pois?

Pitäisikö muuttaa pois? Anniina sanoo sen ensimmäisenä ääneen. Minne pois? kysyy Mikko. Tämähän on koti. Jonnekin, lähemmäksi kaikkea, Anniina vastaa.

Mikon sairauden jälkeen se, mikä ennen tuntui vapaudelta, on alkanut kuristaa. Varsinkin Anniinan mieltä.

– Olimme liian omissa oloissamme, naapuria tuskin näkyi. Aina oli eläimiä hoidettavana ja jotakin korjattavana. Jokainen hetki tuntui suorittamiselta.

On joulukuu 2011 ja Joonatan on juuri syntynyt. Hänen syntymänsä on ihme. Lääkäreiden mukaan Mikon ei pitänyt enää pystyä saamaan biologisia lapsia, sillä akromegalia vaikuttaa kehon hormonituotantoon.

Toinen lapsi ei vie ajatuksia pois muutosta.

Kun Anniina alkaa vaivihkaa selailla kiinteistösivuja, Mikko vetäytyy talliin. Sieltä Anniina löytää hänet itkemästä. Haluatko myydä tämän kaiken, vaikka niin paljon on hikeä vuodatettu ja töitä tehty? Mikko kysyy.

– Tunsin, että Mikko on pettynyt minuun. En kuitenkaan voinut mitään ahdistukselle. Minun oli päästävä pois.

Hämeenkyrön koti myydään heti Joonatanin syntymän jälkeen.

Nyt, Anniinan muistellessa mennyttä, Mikko kuuntelee. Hänen tekee yhä usein mieli soittaa vanhoille naapureille.

– Mutta olet kyllä viime aikoina sanonut, että muutto oli ihan hyvä ratkaisu? Anniina tunnustelee vähän varovasti.

– Olen olen, Mikko myöntää.

Kuin taakka putoaisi harteilta

Toijala, läntti kartalla, puolivälissä matkaa isovanhempien luota kotiin Hämeenkyröön. Täällä pysähdyttiin aina huoltoasemalle juomaan kahvit ja syömään dallaspullat, siinä kaikki.

Vieras paikka muuttuu kotikaupungiksi laskelmien avulla: Mikolla on lyhyt matka töihin, kohtuulliset omakotitalojen hinnat, mummolaan reilun tunnin ajomatka.

Ennen muuttoa Anniina ja Mikko eivät tunne paikkakunnalta ainuttakaan ihmistä. Se ei pelota. He ovat muuttaneet aikaisemminkin vieraaseen paikkaan, silloinkin selvittiin.

– Tuntui uudelta alulta, jokin taakka oli pudonnut harteilta, Anniina sanoo.

Mikko saa uuden kodin sisätilat rakennettua muutamassa kuukaudessa. Seinät maalataan vaaleiksi, lattia peitetään parketilla. Mikko jaksaa taas.

Naapuruston jokaisessa talossa asuu lapsiperhe. Aluksi tervehditään aidan yli, sitten jo jutellaan enemmän.

Toijalasta tulee koti. Keskustassa on kirpputori, jolta Anniina löytää Joonatanille uuden talvihaalarin. Paikallisesta kahvilasta löytyvät lasten lempidonitsit.

Pojat aloittavat päiväkodissa. Kun Kasperin ensimmäinen kaveri tulee kylään, pojat leikkivät kuin olisivat tunteneet aina.

Elämä on valintoja

Ilman aivokasvainta saattaisimme edelleen asua Hämeenkyrössä, Anniina miettii joskus.

– Siinä tapauksessa tekisimme yhä Mikon kanssa kamalasti töitä ja näkisimme toisiamme harvoin, vain myöhään illalla väsyneinä. Emme olisi näin onnellisia.

– Aikaisemmin oli vaikea pysähtyä. Aina oli jokin urakka kesken. Kun katseen käänsi, alkoi suunnitella, että kohta rakennetaan tuo valmiiksi, Mikko jatkaa.

Unelma lakkasi tuntumasta unelmalta, kun vastakkain asetettiin entinen haave ja perheen yhteinen aika.

Joskus Anniina muistelee hevosia. Ne saivat hyvät kodit, mutta tuntui kuin olisi luopunut ystävistään. Viimeinen, mikä hevosista näkyi, oli kuljetusvaunu, joka ajoi pois.

Mikko kaipaa eniten metsästysmaita ja luontoa.

Kun Kasper ja Joonatan lauantai-iltaisin nukkuvat, Anniina ja Mikko menevät saunaan ja juttelevat.

Elämä on valintoja, Mikko sanoo silloin. Olen oppinut elämään hetkessä, Anniina vastaa.

Saunan jälkeen paistetaan pihvit ja uuniperunat, juodaan lasit viiniä ja puhutaan lisää. Pöydässä vierähtää useampi tunti.

Seuraavana iltana lähdetään ehkä läheiselle laavulle, siellä paistetaan makkaraa. Lapset saavat otsalamput valaisemaan metsämatkaa. Pimeä jännittää, sanoo Joonatan ja nauraa.

Valo loistaa ikkunoista

Pari kuukautta sitten Anniina ja Mikko ajoivat poikiensa kanssa Hämeenkyrön kodin ohi. Kasper muisti vielä keltaisen talon.

Vanhemmista talo tuntui talolta, ei enää kodilta.

Mikon vointia seurataan säännöllisesti. Kasvain voi uusia, mutta se ei oikeastaan pelota. Mistä on selvitty kerran, voidaan selvitä toisenkin.

Aina voi selvitä.

– Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa, koska tahansa. Silloin on turha tulla kyselemään, kuinka kamaluuksia kestää. Ihminen kestää, jos ei ole vaihtoehtoja, Anniina sanoo.

Hän toivoo, että vaikeimman keskellä joku olisi näyttänyt onnellisen välähdyksen tästä hetkestä. Valoista ikkunoissa, koko perheestä kotona, tässä kodissa.

Anna Pihlajaniemi: Unelmien koti, Meidän Perhe 3/2015
Kuva: Riina Peuhu

Lue lisää:

Syöpään sairastunut Leena: "Lapsen rakkaus auttoi vaikeimman yli"

Vierailija

Miehen sairastuminen muutti unelmien kodin vankilaksi

Paniikkikohtaus ei iske vaikeiden aikojen jälkeen viiveellä, vaan niiden aikana ja ennen. Häiriössä on kyse ansassa olemisesta. Esim, tässä tilanteessa nuori äiti ehkä koki että koko arjen pyöritys on yksin hänen vastuullaan,koska mies on sairas, ja hän oli psykologisesti ansassa. Siksi paniikkikohtaus iski kaupassa ollessa koska hän koki että nuo askaret on IHAN PAKKO juuri hänen hoitaa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Aihe vapaa on läpileikkaus suomalaiseen arkeen ja kansan rivejä puhuttaviin asioihin, Kalevauva.fin Kimmo Numminen sanoo.

Miltä näyttäisi Kalevala, jos sen aineisto oli kerätty 2010-luvulla? Esimerkiksi tältä:

missä ovat kaikki epätäydelliset ihmiset?
Meillä syödään sokerijugurttejakin
tulee välillä ahdistus siitä
kun en osaa / pysty / jaksa aina olla niin hyvä,
nyt voitte haukkua vapaasti

Kalevauvala on uusi kansalliseepos, jossa muun muassa maailman synty ja elämän kiertokulku esitetään sellaisina kuin Vauva.fin legendaaristen Aihe vapaa -keskustelujen kävijät ne näkevät.

Runoteoksen takana on tietysti Kalevauva.fi-yhtye, jonka trubaduurikaksikko Aapo Niininen ja Kimmo Numminen laulavat keskustelupalstan parhaimmistoa. Yhtyeen hittejä ovat esimerkiksi Vakavissaan, etupyllystä ja Pitääkö synnytyksessä todellakin olla alapää paljaana?

Aihe vapaa on nykyajan todellista kansanrunoutta, Kimmo Numminen sanoo.

– Se on läpileikkaus suomalaiseen arkeen ja yhteiskuntaan sekä kansan syviä rivejä puhuttaviin asioihin 2010-luvulla.

Kansanrunouteen kuuluu se, että tarinoiden lähteille ollaan uskollisia.

Kalevalassa ja Kalevauvalassa näkyvät ikiaikaiset viihteen muodot sekä suohon laulamisen kulttuuri.

– Kalevauvalan aineisto on aidolla copypaste-menetelmällä napattuja kansantarinoita. Osa teksteistä on ollut jo valmiiksi runollisella tyylillä kirjoitettuja. Osassa olemme hieman käyttäneet taiteellista vapautta ja luoneet runomaisuutta esimerkiksi rivijakojen avulla, Numminen kertoo.

Sekä Kalevalassa että Kalevauvalassa näkyvät ikiaikaiset viihteen muodot, Numminen pohtii: härskit jutut ja suohon laulamisen kulttuuri, jossa halutaan päteä omalla mielipiteellä.

– Muitakin yhtymäkohtia löytyy. Esimerkiksi Lemminkäinen on vähän jännämies, se joka hurmaa kaikki naiset.

Eikä tarinoissa ole niin väliä sillä, miten tosissaan kirjoittaja on ollut. Onko vuodettu sydänverta, vai onko kohtaus sittenkin vähän provoa, eli AV-kielellä Porvoosta.

Kalevauvala (Atena, 2018) ilmestyy elokuussa. Kirjan tuotosta osa lahjoitetaan Vauva.fin toimituksen ja Kalevauva.fin valitsemalle hyväntekeväisyyskohteelle, Ensi- ja turvakotien liitolle.
Kalevauvala (Atena, 2018) ilmestyy elokuussa. Kirjan tuotosta osa lahjoitetaan Vauva.fin toimituksen ja Kalevauva.fin valitsemalle hyväntekeväisyyskohteelle, Ensi- ja turvakotien liitolle.

Mutta saako miehet jättää keskenään mökille?

Vaikka Numminen korostaa copypasten merkitystä, on eepoksen synty vaatinut muutakin. Esimerkiksi luovaa hulluutta, ennakkoluulotonta näkemystä, aikaa sekä hyviä istumalihaksia.

Aihe vapaalla vietettyjä työtunteja kaksikko ei ole laskenut. Mutta paljon niitä on, Numminen nauraa. Kansanrunoilijan sielunmaisemaan sukeltaminen on vaatinut myös pari pidempää mökkiretriittiä.

Myös kansanrunouden tekijät ovat osallistuneet prosessiin. Kalevauva.fille vinkataan sopivia keskusteluja suoraan AV:lla, ja lisäksi tulee muita väyliä pitkin ehdotuksia keskusteluketjuista. Ihan kaikki ehdotukset eivät päädy kappaleiksi tai runoiksi.

– Esimerkiksi Munsalan kansallispuku -keskustelu on paras ihan vain palstalta luettuna, Numminen sanoo.

Entä mitä seuraavaksi? Kalevauvalaa voi kuulla runonlausuntakeikoilla esimerkiksi Taiteiden yössä Helsingissä torstaina 23.8. Niininen ja Numminen suunnittelevat myös seuraavia Kalevauva.fin musavideoita, joihin on tulossa ainakin yksi uusi kaupunkivideo – mikä, se selviää myöhemmin.

Eikä aineisto ole ihan heti loppumassa.

– Tänä kesänä on ehdotettu monta kertaa Voiko kaksi miestä 43v ja 46v ollaa keskenään pari tuntia mökillä -ketjua. Vielä emme ole ehtineet sitä tehdä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula
Iiro on nopea, madot hitaita. Kuva: Mikko Hannula

Iirosta on hauskaa seurata matojen touhuja ja viedä niitä multaan turvaan, kun äiti tekee puutarhatöitä.

”En ole matojen pelastaja. Tai olen. Kun äiti kaivaa ja huutaa, että täällä on hieno, mä tulen ottamaan madon. Vien sen multaan turvaan.

Mullassa mato syö ja kakkaa. Se kasvattaa meidän herneitä.

Tiellä auto tai pyörä voi ajaa madon päälle. Madot ei osaa vielä varoa.

Toi iso on varmaan isä ja toi toinen äiti. Kohta ne varmaan sukeltaa. Onkohan niiden koti kaukana?

Käyn välillä tekemässä muuta ja tulen sitten taas seuraamaan niitä. Madot on aika hitaita. Mä olen nopea.”

Iiro, 4