Oskari, Eveliina ja Valtteri kolmen viikon ikäisinä. Kuva: Marjo Tuomela-Urhon kotialbumi
Oskari, Eveliina ja Valtteri kolmen viikon ikäisinä. Kuva: Marjo Tuomela-Urhon kotialbumi

Marjo sai kolme vauvaa kerralla. Arki kolmosten kanssa on vaatinut apukäsiä mutta tarjonnut myös rauhallisia onnenhetkiä.

Loppukesän päivinä vuonna 2011 Marjo vielä haaveili esikoisesta. IVF-hoidot olivat olleet pettymys. Hän ei olisi voinut arvata, että on jo ennen seuraavaa kevättä kolmen keskosvauvan äiti.

Kun lääkäri ehdotti, että kohtuun siirrettäisiinkin kaksi alkiota kerralla, Marjon oli helppo olla samaa mieltä. Jospa edes toinen jatkaisi kasvuaan.

Marjon miestä Tomia ajatus mahdollisista kaksosista vähän hirvitti. Silloinkin, kun raskaustesti syyskuussa vihdoin näytti positiivista.

Mutta ei, heille ei ollut tulossa kaksosia. Ensimmäisessä ultrassa kohdusta löytyi kolme sykettä. Toinen siirretyistä alkioista oli jakaantunut, ja Marjon sisällä kasvoivat identtiset kaksoset sekä sisarus. Tieto oli järkytys.

– En oikeasti tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tomi alkoi huolehtia taloudesta ja laskeskeli, miten ihmeessä pärjäämme, Marjo kertoo.

"En edes tajunnut, mitä kaikkea kolmosraskaudessa voi mennä pieleen."

Alusta asti oli selvää, että kyseessä on riskiraskaus. Ensimmäiset kuukaudet Marjolla oli jatkuva huono olo. Kun etominen helpotti, alkoi närästys, sitten supistelu. Ja huoli, joka ei väistynyt millään.

Jälkikäteen Marjo on silti sitä mieltä, että selvisi raskaudesta lopulta helpolla.

– Olen onnellinen siitä, että en edes tajunnut, mitä kaikkea kolmosraskaudessa voi mennä pieleen. Vaikka olin koko ajan huolissani, minulla oli taustalla tunne, että kaikki voi mennä hyvinkin.

– Ehkä se oli jonkinlainen suojautumiskeino.

Raskaudessa oli onnenhetkiäkin. Iltaisin kun Marjo laski kätensä vatsakummulleen, vauvat aloittivat möyrinnän, joka sai koko keskivartalon heilumaan.

– Lähisukulaisille oli kiva välillä nostaa paitaa, että katsos, mitä tuolla tapahtuu.

30 raskausviikkoa oli tullut täyteen, kun lapsivettä alkoi tihkua. Iso raskausvatsa oli jo pitkään tuntunut Marjosta tukalalta, ja etukäteen oli varauduttu siihen, että kolmoset syntyvät ennenaikaisina. Mutta että nytkö jo, tässäkö tämä raskaus oli?

Marjo määrättiin vuodelepoon ja hän sai supistuksia estävää lääkettä ja kortisonia, jolla vauhditettiin vauvojen keuhkojen kypsymistä. Vauvojen kehitykselle tärkeitä raskauspäiviä saatiin jatkettua viikon verran. Sitten Marjon tulehdusarvot nousivat niin, että vaihtoehtoa ei ollut.

Vauvat syntyivät sektiolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa maaliskuussa, kun raskausviikkoja oli 31 + 4. Tuore äiti ei ehtinyt nähdä lapsiaan edes vilaukselta, kun heidät kiidätettiin keskoskaappeihin: identtiset pojat, 1 400 g ja 1 710 g sekä tyttö, 1 965 g. Vauvojen yhteispaino ylitti nippanappa viisi kiloa.

Yhtäkään vauvoistaan Marjo ei saanut synnytyksen jälkeen rinnalle.

Alku oli muutenkin erilainen, kuin mitä hän oli vauvasta haaveillessaan ajatellut. Marjo oli sektion jälkeen niin heikossa kunnossa, ettei voinut nousta vaakatasosta. Synnytystä seuranneena iltapäivänä hänet kärrättiin sairaalasängyllä keskolan läpi tapaamaan vauvoista pienintä, Valtteria. Perheen kaksi muuta vauvaa olivat toisessa huoneessa, johon ei sairaalasängyllä päässyt. Heidät Marjo näki ensi kertaa vasta kahden päivän kuluttua.

Eikä lapsia silloinkaan voinut noin vain nostaa syliin. Piuhoja oli joka puolella, ja kaikkeen tarvittiin hoitajan apua. Ravintoa meni pieniin mahoihin nenämahaletkuilla.

Vauvat kuitenkin kehittyivät hyvin. Viikon ikäisinä Oskari, Valtteri ja Eveliina siirrettiin keskolaan perheen kotipaikkakunnalle Vaasaan. Siellä lääkäri vitsaili, että onpas tylsiä vauvoja: syövät, nukkuvat ja kasvavat. Se tarkoitti: yhtään paremmin ei voisi mennä.

Kotiin koko perhe pääsi huhtikuussa, kun lapset olivat kuukauden ikäisiä.

Muistikuvat vauvojen ensimmäisestä kesästä: poikien koliikki-itku ja loputtomalta tuntuva heijaaminen turvakaukaloissa, kotipalvelun väki tekemässä ruokaa ja viikkaamassa pyykkiä.

Vauvat syötettiin ja nukutettiin unille yhtä aikaa liukuhihnatyönä. Päiväunille koko porukka simahti hetkessä, iltaisin oli vaikeampaa. Ja tekeminen, se ei loppunut.

– Oma uni jäi vähiin. Ja välillä huomasin vasta illalla, että oho, minähän en ole itse syönyt päivän aikana mitään.

Vaasan kaupunki tarjosi perheelle kotipalvelun apua kolmesti viikossa, ja myös Marjon äiti oli apukäsinä. Kotipalvelun työntekijät olivat lopulta perheessä joka arkipäivä ainakin muutaman tunnin, kaksikin työntekijää kerrallaan. Käynnit loppuivat vasta, kun perhe muutti Laihialle kolmosten ollessa vajaa kaksivuotiaita.

– Apu oli todella tärkeää, aina ei tarvittu edes mitään valtavaa. Sekin riittää pieneen hengähdyshetkeen, että joku vie lapset vaikka hetkeksi ulkoilemaan, Marjo sanoo.

Yhden lapsen kanssa liikkuminen? Oho, onpas helppoa!

Marjo oli haaveillut leppoisasta ja rennosta vauva-arjesta. Muskarista, äiti-lapsi-jumpasta, rauhallisesta sylittelystä. Niitäkin hetkiä tuli.

Muskarissa Marjo kävi vuoroviikoin yhden lapsen kanssa kerrallaan. Kotipalvelun työntekijät hoitivat sillä aikaa kahta muuta kotona.

Kaikkien kolmen vauvan kanssa Marjo ei saanut montaa kertaa aikaiseksi lähteä mihinkään. Jokusen kerran tuli kuitenkin kokeiltua. Silloin Marjo työnsi tuplarattaita ja veti samalla yksösrattaita perässä tai käytti kantoreppua. Mutta yhden lapsen kanssa liikkuminen? Oho, onpas helppoa!

Vuorosysteemillä lapset osallistuivat myös sanataidekurssille puolitoistavuotiaina: yksi äidin mukana, kaksi kotona. Oli ihanaa välillä keskittyä täysillä vain yhteen lapseen. Olla läsnä ja huomata ihan kaikki.

 

Nyt kolmoset ovat touhukkaita ja sosiaalisia neljävuotiaita, jotka käyvät ryhmäperhepäivähoidossa ja juoksevat iltavuorosta palaavaa äitiä vastaan.

Rakas äiti. Minä olen äitin kultapoika. Näitä lauseita Marjo kuulee usein.

Välillä Marjo ja Tomi pyytävät lastenhoitoapua sukulaisilta ja nauttivat vanhempien kahdenkeskisestä ajasta. Silloin lähdetään elokuviin, ulos syömään, konserttiin tai yöksi hotelliin. Tai vain ollaan kotona ja nautitaan: Mikä rauha! Onpa hiljaista.

Niitä hetkiä ei ole tarjolla liiaksi. Kolme vilkasta leikki-ikäistä on työläs paketti myös kyläilyyn, kun isovanhemmat ovat jo eläkeikäisiä, Marjo huomauttaa.

– Hoitoapua on aina järjestynyt, mutta kovin usein ei viitsi vaivata.

Jokainen tarvitsee hetkiä, jolloin ei tarvitse kieltää, komentaa tai vahtia yhtään ketään, Marjo toteaa. Silloin pitää ottaa omaa aikaa, lähteä itsekseen lenkille tai vaikka viikonloppureissulle.

– Minulla on onneksi sellainen mies, joka suorastaan patistaa välillä lähtemään.

Lasten kasvaessa on tullut myös uusia haasteita. Koko kolmikon kanssa ei vieläkään lähdetä ruokakauppaan, ellei ole ihan pakko.

– On aika stressaavaa katsoa joka tilanteessa, että kaikki kolme ovat mukana. Kahden kanssa vielä menee. Siksi usein vuorottelemme niin, että toinen vanhempi on kotona ja toinen liikkeellä yhden tai kahden kanssa.

Kun lapsia on mukana kaksi, heistä saatetaan kysyä, että ovatko nuo kaksoset.

– Silloin ei aina tiedä, että mitä siihen vastaisi. Että no, tavallaan.

Perhe: Marjo Tuomela-Urho, 38 ja Tomi Urho, 40, sekä lapset Oskari, Valtteri ja Eveliina, pian 4, ja Tomin tytär Sofia, 16.