Janin ja Anniinan perhe elää lähes omavaraiselämää pienellä tilalla Laitilassa.

Pihan poikki, puusta puuhun, kulkee pitkä pyykkinaru. Tuuli liehuttaa vaatteita joka koossa, potkuhousuista farkkuihin ja verkkareihin. Portaiden pieleen on parkkeerattu pyöriä Severin, 4, apupyörällisestä Paulin, 17, mopoon.

Pyykit ja pyörät kertovat, että ollaan suurperheen luona.

Eteisessä on vastassa kenkäkaaos, hattuhyllyllä on lippiksiä ja pyöräilykypäriä läjissä ja pinoissa. Ovenpielessä ovat talon isännän Jani Moilasen, 39, suuret ja saviset työsaappaat.

– Meillä harvoin mikään on ihan tiptop, sanoo perheen äiti Anniina Kelkka, 36, kohentaa tulta hellassa eikä pysähdy hetkeksikään.

Hyvä niin. Työtä pienellä tilalla Laitilassa nimittäin riittää.

Täällä eletään lähes omavaraiselämää.

Lapsia on laumaksi asti. Pauli on esikoinen, hänen ja Severin väliin sisarussarjaan mahtuvat Renja, 13, Raakel, 12, Antero, 10, Ilmari, 8 ja Taisto, 6. Pihalla päiväunia nukkuu vaunuissaan yhdeksän kuukauden ikäinen kuopus Reino.

Myös eläimiä on paljon. Koira ja kuusi kissaa. Gerbiilejä. Lauma lapinlehmiä. Maatiaiskanoja. Lampaita. Kaksi suomenhevosta. Possuja.

Kaikki hyvin pidettyjä ja tyytyväisen oloisia.

Koira, kissat ja gerbiilit ovat lemmikkejä, kaikki muut eläimet ovat hyödyksi. Anniina lypsää lapinlehmät joka päivä käsin ja tekee niiden maidosta kampikirnulla voita, juustoa, piimää ja jogurttia.

Pakastin on täynnä omista eläimistä saatua lihaa. Lihamyllyn avulla rasvaisetkin ruhon-osat saadaan käyttöön, niistä tulee jauhelihaa ja makkaroita.

Munia munivat omat kanat. Kasvihuoneesta tulevat tomaatit, paprikat ja chilit. Kasvimaa tuottaa muuta satoa, perunat nostetaan pellosta. Suomenhevosten voimaa Jani käyttää heinä- ja metsätöissä.

– Viimeksi ostimme kaupasta lihaa ruuaksi yli vuosi sitten. Leivänpäällisiä ostamme valmiina, samoin makaronia ja ketsuppia, Jani kertoo.

– Ostamme myös turhia herkkuja, sipsejä ja karkkia. Niitä on vaikea vastustaa, Anniina sanoo ja nostaa kahvipannun tulelle.

Sähköhellaa talossa ei ole. Ei myöskään televisiota, kahvinkeitintä eikä tiskikonetta. Anniina ja Jani eivät mielestään tarvitse niitä. Tiskivuoro kiertää isompien lasten kesken.

Pesukone, kännykät, vanha tietokone ja lasten pleikkari sen sijaan ovat ahkerassa käytössä. Tietokonetta Jani tarvitsee töihin, lapset kouluhommiin.

Pyykkikonetta Anniina käyttää, koska vaatteiden pesu käsin tai pulsaattorikoneella olisi turhan raskasta.

Puusauna lämpenee melkein joka ilta. Tärkeä on myös videotykki. Kun kaikki kahdeksan lasta on vihdoin saatu nukkumaan, päivän viimeiset tiskit tiskattu ja pöytä pyyhitty, Anniina ja Jani istuvat valkokankaan eteen. Toimintaa, draamaa tai komediaa, kaikki käy.

Pian Anniinaa alkaa nukuttaa. Hän muistaa elokuvien alut, mutta loput jäävät näkemättä.

Jani ymmärtää. Väsymys on tuttua hänellekin. Tämä tapa elää vaatii pitkää pinnaa ja valtavasti työtä.

– Emme laske työtunteja. Elämä on juuri näin niin hyvää, että se on kaiken vaivan arvoista.

 

Herätyskello soi aamuviideltä. Lehmät on lypsettävä aina. Kuudelta, lypsyltä palattuaan, Anniina keittää puuron ja kahvin ja herättää uniset lapset.

Tasan kello 7.15 koulutaksi kaartaa pihaan ja vie viisi vanhinta lasta mennessään. Laitilan kyläkoulu on yhdeksän kilometrin päässä. Yläkoulu on kauempana, kylän keskustassa seitsemäntoista kilometrin päässä. Siellä ovat myös harrastukset, lähinnä 4H-kerho.

Nuorimmaiset ovat vielä kotona. Taisto ja Severi keinuvat hurjasti lampolan nurkalla. Välillä pojat pomppivat trampoliinissa, potkivat palloa, keräävät pihasta tuoretta vihreää lampaille. Lippahatut ovat vinossa, verkkarit ja t-paidat pehmeiksi kulutettuja.

– Lehmien aitaukseen ei saa mennä. Yksi lampaista on siskon oma, Severi tietää.

Anniinan ja Janin lapset eivät ole koskaan olleet päivähoidossa. Lapsia hoidetaan yhdessä. Jani pyörittää tilalla pientä hirsirakentamiseen erikoistunutta firmaansa sekä pitää huolta hevosista, korjaa ja kunnostaa. Anniinan vastuulla ovat kotityöt ja eläimet.

Välillä kokeillaan uutta. Kuten kuttuja, jotka söivät kaiken vihreän ja karkailivat niin, että Anniinalta oli mennä hermo – ja menikin. Vuohista luovuttiin. Samoin sonnista, joka puski kaikkea mikä liikkui.

Tämän kesän uutuus ovat mehiläiset. Anniina sai naapurilta ensimmäisen mehiläisyhdyskunnan ja lupauksen perehdytyksestä. Vielä ei ole tullut piston pistoa.

Jossain vaiheessa perhe pääsee herkuttelemaan omalla hunajalla, se ajatus lämmittää Anniinaa jo.

 

Kerrostalossa ahdisti, sen Anniina muistaa. Sikatilan tyttären mielestä seinät ja naapurit olivat Turussa turhan lähellä, luonto ja eläimet liian kaukana. Agrologian opinnot tuntuivat teoreettisilta. Anniina huomasi, ettei tehotuotanto ole hänen juttunsa.

Esikoinen Pauli oli leikki-iässä ja toinen lapsi tulossa, kun Anniina ymmärsi, ettei halunnut lastensa kasvavan kaupungissa, asfalttipihoilla ja autojen keskellä.

Oli keksittävä muuta. Muutto maalle, Anniina ehdotti.

Jani ei pannut hanttiin. Hän oli kotoisin Joensuusta, seudulta, jossa metsät ovat vihreitä ja taivas avara. Työpäivät toimistossa tietokoneen tulostimia korjaamassa tuntuivat toistensa kaltaisilta.

Tämä on minulle vääränlaista työtä. Tekemisen pitäisi olla käsillä tehtävää, selkeää, Jani ajatteli.

Anniina ja Jani alkoivat tutkia ilmoituksia myytävänä olevista taloista. Laskettiin rahoja, vertailtiin, pohdittiin. Käytiin katsomassa yksi talo, toinen ja kolmaskin.

Ja sitten tämä neljäs, perinteinen vaalea puutalo pienen mäen päällä. Alunperin ehkä 1920-luvulta. Pihamaa, punamultaiset ulkorakennukset, hehtaarin verran maata ympärillä.

Pönttöuunit lämmönlähteenä. Ei juoksevaa vettä eikä sähköä. Ei palveluja tai naapureita lähimailla. Sisätilat huonossa kunnossa.

Ihana, ajatteli Anniina.

Alkeellinen, tuumi Anniinan isä ryhtyessään remontoimaan taloa. Jani auttoi. Vuodessa saatiin sisätilat kuntoon, uudet ikkunat, sähkö ja vesi, viemäritkin. Ja vesivessa: sen mukavuuden Anniinan isä rakensi tyttärensä perheelle puoliksi pakolla, nauroi nuoren parin ajatukselle kompostoivasta wc:stä.

Taloonsa perhe muutti vuonna 2003.

– Tykkäsin talosta, koska kukaan ei ollut pilannut tätä epäonnistuneilla remonteilla tai muilla virityksillä, Anniina sanoo.

– Keskeneräisyyteen on vanhassa talossa pitänyt tottua. Aina on jotakin korjattavaa, valmista ei tule, Jani kertoo.

Lasten määrää ei oikeastaan suunniteltu. Mikään vakaumus ei vaikuttanut siihen, että syntyi suurperhe.

Muuttaessa lapsia oli kolme. Noin sadan neliön taloon mahtui lisää, jokainen uusi vauva tuotti iloa.

Joten lapsia sai tulla. Kahdeksan on kuitenkin kylliksi. Nyt saa riittää.

 

Moilaset lähtevät kotoa vain harvoin. Edes mummolaan Joensuuhun perhe ei pääse oikeastaan koskaan. Kotieläinten pito on sitovaa, suuren porukan liikkuminen hankalaa ja kallista. Autoonkaan kaikki eivät mahdu yhtä aikaa.

– Kerran kävimme kylpylässä. Kyllästyimme puljaamiseen tunnissa. En aina ymmärrä, mitä muut ihmiset kaikella vapaa-ajallaan tekevät, Jani sanoo.

– Minusta tuntuu pahalta, että ihmiset tuhlaavat ja kuluttavat niin paljon ihan suotta. Ja se, että lapsille ostetaan kaikki, mitä he ikinä keksivät haluta, Anniina sanoo.

Moilasen lapsilla ei ole älypuhelimia, tabletteja tai kalliita harrastuksia. Anniina ja Jani ehtivät viemään lapsiaan kylille vain harvoin. Jos lapset haluavat harrastuksiin, niihin on yleensä mentävä itse pyörällä.

Kaverit ovat kilometrien päässä. Heidän vanhempiensa kanssa soitellaan, jos lapsille tulee nahinaa keskenään tai kun halutaan puhua yhteisistä pelisäännöistä, kuten lasten katsomien elokuvien ikärajoista. Niistä Anniina on tarkka.

Anniina on aina kotona, Janikin useimmiten. Lapsien parhaita leikkikavereita ovat sisarukset. Silti yhteisöllisyyden oppiminen on Anniinan ja Janin mielestä tärkeää. Molemmat ovat mukana kyläyhdistyksessä, Anniina myös Martoissa. Kylällä tehdään paljon talkoilla.

Lasten määrän vuoksi kunnan perhetyöntekijä käy auttamassa pari tuntia kerran viikossa.

– Kun perhetyöntekijä on täällä, hän katsoo lasten perään ja pääsen vaikka navettatöihin tai kasvimaalle itsekseni. Se on ihan omaa aikaani, Anniina sanoo.

Näin kesällä koko perhe on ulkona aamusta iltaan. Usein pyöräillään uimaan läheisille järville tai tehdään metsäretki laavulle.

Kirjastoauto on alkanut pysähtyä Moilasten portilla kahden viikon välein. Perhe lainaa niin paljon, pari sataa kirjaa, äänikirjaa ja elokuvaa kuukaudessa.

Velkaa perheellä ei ole. Ei myöskään ylimääräistä rahaa. Lapsilisät ja kotihoidontuki ovat tärkeitä tulonlähteitä.

– Tilastollisesti elämme köyhyysrajan alapuolella, Jani sanoo.

Kierrätys ja kirpputorit ovat välttämättömiä. Isommille koululaisille ostetaan joskus uutta vaatetta, itse valittua ja mieleistä.

Kokeisiin pänttäämistä tai läksyjen lukua Anniina ja Jani eivät ehdi vahtia. He lähtevät siitä, että jokainen lapsi kantaa vastuuta itse. Homma on toiminut – kaikki lapset pärjäävät koulussa vähintäänkin kohtalaisesti. Erityisesti kädentaidoista tulee opettajalta kiitosta.

Moilasen lapset saavat ottaa puukon käteensä jo kuusivuotiaana, pian myös poran ja vasaran. Lapset ovat kaikessa mukana ja näkevät läheltä esimerkiksi sen, että äiti osaa kehrätä rukilla lankaa ja teurastaa omin käsin kukon.

– Äiti, minä haluan isona olla kuin sinä, Raakel on sanonut.

Se liikuttaa Anniinaa. Olemme valinneet oikein, hän ajattelee.

 

Tänä kesänä Moilasilla on kaksi kohokohtaa. Toinen on yhteinen reissu Särkänniemen huvipuistoon. Anniina on säästänyt sitä varten rahaa keittiön lasipurkkiin.

– Perillä lapset saavat pyöriä laitteissa vaikka monta tuntia ja syödä hattaraa.

Heinäkuussa on toinen odotettu päivä. Janin sisko tulee apuun, jotta Anniina ja Jani pääsevät kahdestaan juhlimaan Janin 40-vuotispäivää. Haaveena on päästä AC/DC:n konserttiin Hämeenlinnaan, kuunnella lempibiisejä ja ostaa bändipaita.

Parisuhdeaika on heille harvinainen juttu.

– Viimeksi olimme hetken kahdestaan vappuaattona. Reino oli silloin tyräleikkauksessa Turussa, ja kävimme sen aikana Hesburgerissa syömässä, Anniina kertoo.

Sen sijaan on yhteisiä hetkiä, pieniä mutta hienoja. Kuten iltakävely laitumelle vauvaa vaunuissa työntäen, kun isommat lapset katsovat talolla pienempiensä perään.

Silloin Jani pitää Anniinaa kädestä, kostea ruoho tuoksuu, hevoset laukkaavat vastaan illan hämärässä.

Ja jossain kukkuu käki.

Alaraajavammat ovat lasten jalkapallovammojen suurin yksittäinen ryhmä, sanoo professori Jari Salo.

Lasten loukkaantumisalttius kasvaa, kun treeneistä siirrytään peleihin, joissa vauhti ja loppuun saakka yrittäminen ovat kovemmalla tasolla.

Yleisimpiä lasten jalkapallovammoja ovat nilkkojen vääntövammat sekä eri puolille kehoa kohdistuvat kolhut. Myös päähän kohdistuu lukumääräisesti paljon vammoja, mutta ne ovat onneksi yleensä vaikutuksiltaan vähäisiä.

– Nyrjähdykset ja nivelsidevammat ovat yleisempiä tytöillä, murtumat puolestaan pojilla, Jari Salo kertoo.

Murtumat ja ruhjeet liittyvät usein kontaktitilanteisiin, kun taas nivelside- ja lihasvammat syntyvät kaatumisten yhteydessä ja suunnanvaihdoista. 

– Takareiden alue jää usein liian vähälle huomiolle. Sen vammat ovat nopeimmin kasvava ryhmä jalkapallossa. Kasvuiässä tilanteeseen tuo lisähaasteen reisiluun pituuskasvu, johon lihasten tulisi mukautua, Salo painottaa.

Rasitusvammojen taustalla usein kasvuun liittyvät tekijät

Lasten ja nuorten rasitusvammoissa ikä on merkittävä tekijä. Kasvavalla lapsella tai nuorella on useita kohtia, joissa luiden kasvutumakkeiden luutuminen ja jänteiden ongelmat ilmaantuvat tietyssä järjestyksessä ikävaiheiden mukaan, jos rasitus ylittää sietokyvyn. 

– Tyypillisiä rasitusvaivojen kohtia ovat mm. kantapääkivut sekä polvilumpiojänteen alaosan vaivat, kuvailee Salo.

Urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa lisää rasitusvammoja.

Spesifi lajikohtainen harjoittelu yhdistettynä vähentyneeseen yleiseen vapaa-ajan liikkumisen näyttäisi osittain selittävän rasitusvammojen yleistymistä. Toinen merkittävä tekijä on urheilun muuttuminen ”ammattimaisemmaksi” yhä nuoremmissa ikäluokissa.

– Useampaa lajia harrastavilla lapsilla rasituksen sietokyvyn rajan huomaaminen on usein vaikeaa, kun kussakin lajissa pyritään maksimoimaan siinä tarvittava harjoittelu. Tällöin ennaltaehkäisyssä korostuu vanhempien ja valmentajien yhteistyö myös eri lajien kesken, Salo toteaa.

Vammojen ennaltaehkäisy monen tekijän summa

Akuuttien pelitilanteessa syntyneiden vammojen ennaltaehkäisyyn ei ole oikotietä. Rasitusperäisiä vammoja voidaan vähentää oikeanlaisella harjoittelulla sekä huomioimalla lapsen kokonaistilanne. 

– Riittävän monipuolinen harjoittelu, alkulämmittelyt, palautumisen seuranta, tasapainoinen ravitsemus, lapsen kuuntelu sekä maltti olla pois rasituksesta, jos ilmenee viitteitä rasitusperäisestä vammasta ovat hyviä keinoja vammojen ennaltaehkäisyyn, sanoo lastentautien erikoislääkäri Petri Koponen.

Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

Lapsi ei vielä tunne omaa kehoansa ja siinä tapahtuvia muutoksia, jolloin harrastuksessa mukana olevien aikuisten rooli korostuu. Aikuisen on huomioitava, jos lapsi ei pysty enää tekemään suorituksia aiemmalla tavalla, vaikka hän ei oireita valittaisikaan.

– Treeniohjelma on hyvä rakentaa monipuoliseksi: nuorille ei kannata suunnitella liiaksi voimaharjoitteita ja alakouluikäisille lapsille on tärkeä mahdollistaa eri lajien kokeilu lapsen näin halutessa. Myös joukkueen reilut pelisäännöt ovat lasten ja nuorten joukkuepeleissä tärkeässä roolissa, painottaa Koponen lopuksi.

Jos urheillessa sattuu - milloin lääkäriin?

  • Urheilukentällä aloitettu perinteinen kylmä-koho-kompressio -hoito on hyvä ensiapu.  
  • Päävammojen osalta on tärkeä selvittää, onko lapsi ollut tajuttomana tilanteen jälkeen. Jos lapsi on hetkenkin tajuttomana tai päävamman liittyy muistikatko, lääkärin arvio on tarpeen.
  • Akuuteissa vammoissa on hyvä lähteä lääkäriin, jos lapsi ei pysty käyttämään loukkaantunutta raajaa, raaja on epämuotoinen, kipu on kova tai kyseessä on avovamma. 
  • Rasitusvammoissa on hyvä kääntyä asiantuntijan puoleen, jos vammoihin liittyy lepokipua, aiempi vaiva pahenee akuutisti tai tilanne pitkittyy harjoittelutausta huolimatta.

Lähde: Mehiläinen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Keppihevosharrastajat kuvaavat hevosiaan ja laittavat kuvia Instagramiin. Sanalla "keppari" löytyy lähes 15000 kuvaa. Kuva: Tiiu Alatalo
Keppihevosharrastajat kuvaavat hevosiaan ja laittavat kuvia Instagramiin. Sanalla "keppari" löytyy lähes 15000 kuvaa. Kuva: Tiiu Alatalo

Keppihevosratsastus – tarvitaan siis leluhevonen kepin päähän, ja sitten juostaan, niinkö? Ehei, laji on hienostuneempi ja monisyisempi kuin ensikuulemalta voisi päätellä.

Viime viikonloppuna Seinäjoella kisailtiin Suomen mestaruudesta, lajina keppihevosratsastus. Ensi kosketus lajiin hämmentää, mutta tämä satojen, ehkä tuhansien nuorten tyttöjen suosima, monipuolinen laji kasvattaa suosiotaan.

Jos siis lapsesi intoilee keppareiden perään, kannusta ja rohkaise – harrastus yhdistää käsityöt, liikunnan, kilpaurheilun ja hauskan yhdessäolon.

Tiesitkö, että...

  • Keppihevostelua harrastavat ennen kaikkea kouluikäiset, teinit ja aikuiset, mutta myös pienet ratsastajat ihastuvat keppareihin.
  • Korkeimmat esteet, joita kisoissa hypätään ovat yli 135 cm korkeita.
  • Kalleimmat keppihevoset maksavat jopa 400 euroa. 
  • Keppihevosharrastajat tekevät usein hevosensa itse tai ostavat joltakulta muulta harrastajalta. Ne ovat aina käsityötä.
  • SM-kisoihin osallistuakseen pitää sijoittua hyvin karsinnoissa. SM-kisoissa kisattiin tänä vuonna yli kymmenessä luokassa, esimerkiksi barrel racing, korkeushyppy, koulumestaruus, kür sekä aikaesteluokat eri korkeuksissa.
  • Keppihevostelijat kuuluvat usein keppihevostiimiin, joka treenaa yhdessä.
  • Instagramista löytyy lähes 20 000 osumaa haulla "keppihevonen". Keppihevostallit löytyvät Instagramista etuliitteellä "kht".

 

SM-kilpailun antia Instagramissa:

Assi Kuutamon Tallista voitti SM-kultaa estemestaruudessa.

Keppihevosratsastus on sulavaa ja taidokasta ja vaatii paljon harjoittelua. Videolla kouluratsastusta kht Tilda Auroran tapaan. 

SM-voittajahevoset saavat ruusukkeen ja pokaalin. Kuvakimarassa SM-kilpailujen voittajahevosia sekä -ratsastajia radalla ja palkintojen jaossa.

Esteradan korkeimmat esteet ovat haaste kokeneellekin hyppääjälle. Katso videolta, kuinka korkeita esteitä ratsastajat hevosineen hyppäävät kovassakin vauhdissa.

 

#keppihevostensm2018 #korkeushyppy #finland 126 cm👍😊

A post shared by Tea Kannasto (@teakannasto) on

Käsityönä valmistettujen keppihevosten hinta liikkuu noin 70–400 euron välissä, mutta toki keppihevosen voi saada halvemallakin.


 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.