Lapsen syntymä sai Pekan muuttamaan arkeaan ekologisemmaksi. Eron jälkeen hän teki toisen suuren elämänmuutoksen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Matka päiväkodista kotiin on joka kerta seikkailu. Pekka ja Lumi taittavat muutaman kilometrin matkan pyörällä, kärryllä tai kelkalla – mutta eivät koskaan autolla.

– Lapsen kanssa ei välttämättä tarvitse autoa. Tietysti kotimatka autolla olisi nopea, mutta miksi sen pitäisi olla? Kun lähdemme päiväkodilta neljän aikaan, saatamme päästä kotiin seitsemäksi ja mennä suoraan iltapalalle, Pekka kertoo.

Autosta luopuminen on myös tietoinen valinta oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Ennen lapsen saamista Pekka ei suonut montakaan ajatusta kulutusvalinnoilleen, eiväthän ne olleet kuin pisara valtameressä. Lumin syntymä pakotti miettimään, millaisen arvomaailman Pekka haluaa antaa eteenpäin. Omista valinnoista tuli yhtäkkiä tärkeitä.

– Huomasin, kuinka paljon ihmiset elävät ”heitä pois ja osta uusi” -elämää. Lapsellakin pitäisi olla hirveä määrä haalareita: päiväkotiin, kauppareissuille, ja rymykäyttöön. Lumilla on yksi haalari. Se riittää.
 

Ruuan säästämisestä on tullut isän ja tyttären yhteinen leikki.

– Keksimme keinoja, joilla saimme minimoitua roskiin menevän ruuan määrän.

Joka aterialle ei tehdä uutta ruokaa. Jos linssipataa tulee tehtyä iso kattilallinen, sitä syödään monta päivää, kunnes kattila on tyhjä. Nirsoilu on ylellisyyttä, johon kulutusyhteiskunnan lapsilla on varaa. Se ei Pekan mielestä automaattisesti kuulu asioihin, joihin vanhemman täytyy suostua.

– Sanon Lumille, että meillä on nyt tätä ruokaa. Jos se ei maistu, niin muuta ei ole. En toki tee ruokia, joita tiedän Lumin inhoavan, se olisi typerää. Mutta oikutteluun en suostu.

Pekan valinnat

  • Elämänmuutoksesta selviää, kun... keskittyy nykyhetkeen. Pitää opetella näkemään, mikä on hyvin nyt.
  • Joskus kaipaan... mahdollisuutta panostaa vain ja ainoastaan urheiluun.
  • Bravuurileikkini on... hippa.
  • Isona toivon lapsen muistavan... miten pääilmansuunnat löydetään auringon avulla ja sen, että metsä on paras leikkipuisto.

Pekan ja Lumin koti on perhekommuuni. Yhteisössä asuu kymmenen aikuista ja kuusi lasta. Lapset ovat iältään 2–15-vuotiaita, ja monet heistä asuvat Lumin tapaan kommuunissa joka toinen viikko. Vuoroviikot Lumi asuu äidillään.

– Ennen tätä en ollut asunut edes soluasunnossa, Pekka tunnustaa.

Ero Lumin äidistä sai kuitenkin Pekan pohtimaan. Hän voisi vuokrata kaksion, jonka he Lumin kanssa jakaisivat joka toinen viikko. Mutta olisiko se paras ratkaisu Lumin kannalta?

– Löysin Facebookista Lapsiperheyhteisöt-ryhmän. Uutisvirrassa tuli ensimmäisenä vastaan ilmoitus huoneesta kommuunissa.

”Ajattelin, että sopeudun mihin tahansa, jos Lumi on onnellinen.”

Yhdestä yhteisön lapsista on tullut Lumille niin rakas, että tyttö puhuu hänestä sujuvasti siskona.

Kommuunissa Lumi näkee erilaisia tapoja elää ja pyörittää arkea. Pekka toivoo lapsen oppivan, ettei toinen ole toista parempi. Erilaiset ihmiset voivat jakaa kodin, kun kunnioittavat toistensa elämäntapoja.

– Minä itse ei ole kaiken mitta, Pekka sanoo.

Iltaisin Lumi saattaa olla levoton. Lapsi pyöriskelee sängyssä, eikä uni tule. Silloin Pekka juttelee Lumille, pitää sylissä ja saa tämän rauhoittumaan.

– Se oikeastaan muutti minut, Pekka sanoo.

– Synnytyslaitoksella olin Lumin kanssa vähän aikaa kaksin. Vauva itki, mutta kun otin hänet syliin, heijasin ja kävelin ympäri käytäviä, hän rauhoittui. Tajusin, että jos tämä pieni avuton nyytti luottaa minuun niin paljon, että nukahtaa syliini, en voi muuta kuin olla sen luottamuksen arvoinen.

Pekan suurin unelma on päästä palaamaan taas koti-isäksi. Hän ehti viettää Lumin kanssa vuoden kotona, ennen kuin ero muutti tilannetta ja Pekka palasi töihin.

– Uskon, että kun tarpeeksi jotakin haluaa, asiat saa järjestymään, Pekka sanoo.

Kuvat
Milka Alanen