Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Seesteinen vanhempi ymmärtää helpommin rauhallista vauvaa ja menevä taas riehakasta lasta. Kun temperamentit tuntee, arki on helpompaa.

Mikä tällä lapsella oikein on hätänä? Onko hän ihan normaali? Miksei hän hymyile minulle? Mitä minä teen väärin?

Ensimmäisen lapsensa saanut äiti oli huolissaan, kun vauva ei tuntunut juurikaan innostuvan äidin yrityksistä ottaa kontaktia. Lapsen käytös ei vastannut aktiivisen ja ulospäin suuntautuneen äidin odotuksia.

– Vauvassa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa. Hän vain oli temperamentiltaan vähän hidas hämäläinen ja otti oman aikansa. Vilkkaalle äidille ei ollut tullut mieleenkään, että hänen lapsestaan voisi tulla sellainen, kertoo psykologi, lasten ja nuorten psykoterapeutti Marja Schulman.

Temperamentti on ihmisen synnynnäinen tapa reagoida ja ilmaista tunteitaan. Se näkyy jo pienessä vauvassa. Vauva voi olla aktiivinen tai rauhallinen, rytmiltään säännöllinen tai epäsäännöllinen, helposti sopeutuva tai hitaasti lämpiävä. Toiset lapset reagoivat voimakkaammin ärsykkeisiin ja ilmaisevat tunteitaan äänekkäämmin kuin toiset.

Mikään temperamenttipiirre ei ole itsessään hyvä tai huono, helppo tai vaikea. Tulkinnat riippuvat aina tilanteesta – ja myös siitä, millaisia persoonia samaan perheeseen on sattunut osumaan.

Rytmi vaikuttaa arkeen

Aktiivinen lapsi solahtaa helposti menevän perheen vilskeeseen. Rauhallinen äiti sen sijaan voi olla helisemässä hyvin vilkkaan palleron kanssa, jolle pitäisi jatkuvasti keksiä tekemistä. Reipas ja mutkaton vanhempi taas voi tahtomattaankin turhautua arkaan vauvaan. Sen kanssa on niin vaikea mennä kylään ja kahviloihin!

– Arkiset tilanteetkin muotoutuvat hyvin erilaisiksi riippuen lapsen temperamentista, sanoo professori Anna Rönkä Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitokselta.

Esimerkiksi lapsen aktiivisuus ja sosiaalisuus vaikuttaa paljonkin siihen, millaista elämä kotona ja kodin ulkopuolella on. Onko lapsi avoin ja utelias, viihtyykö hän hyvin porukassa ja sopeutuu vieraisiin paikkoihin? Vai pitääkö häntä houkutella ja lämmitellä, tarvitseeko hän enemmän tukea ja turvaa uusissa tilanteissa?

"Helpottaa paljon arkea, kun tietää, mistä narusta vetää."

Lapsen temperamentin ymmärtäminen on tärkeä kasvatuksen ohjenuora.

– Helpottaa paljon arkea, kun tietää, mistä narusta vetää, Rönkä sanoo.

Ymmärrys lasten yksilöllisyydestä voi ehkäistä myös turhaa syyllisyyttä. Se, että vaikkapa uusiin ruokiin totuttelu kestää pitkään, ei tarkoita epäonnistumista kasvattajana. Lapsi ehkä vain lämpiää hitaammin uusille asioille.

Etkö ymmärrä? Kohta opit

Vauva puhkeaa itkuun, kun äiti laskee hänet imetyksen jälkeen sohvalle. Jäiköhän sille sittenkin nälkä? Rinta ei kelpaa, kun äiti kokeilee tarjota uudelleen. Mutta kun vauvan laskee sylistä, tämä parahtaa taas huutamaan. Vasta monen syöttöyrityksen jälkeen äiti oivaltaa: vauvahan halusi vain pysyä sylissä!

Marja Schulmanin kertoma esimerkki kuvastaa hyvin sitä, ettei temperamentin helppous tai vaikeus ole yksiselitteinen asia. Tämä vauva vaati hyvin tiukasti ja peräänantamattomasti huomiota. Sitä voisi pitää hankalana piirteenä, mutta toisaalta viesti tuli vauvan sitkeyden ansiosta lopulta selväksi. Vetäytyvämmän, itseään hiljaisemmin ilmaisevan vauvan tunne­tila olisi voinut jäädä huomaamatta ja yhteisymmärrys löytymättä.

Varhaisessa vuorovaikutuksessa on kyse siitä, että vanhempi virittäytyy vauvan olotiloihin ja sovittaa itseään niihin. On usein helpompaa päästä samalle aaltopituudelle, jos vauva on rytmiltään samankaltainen kuin vanhempansa.

– Vanhemmuus voi tuntua vaikealta, jos kokee, ettei osaa ollenkaan tulkita lastaan, Schulman toteaa.

Pienen lapsen ymmärtäminen ei ole yhdellekään vanhemmalle itsestään selvää ja automaattista.

Toisaalta pienen lapsen ymmärtäminen ei ole yhdellekään vanhemmalle itsestään selvää ja automaattista. Sen oppii vähitellen. Tutkimuksissa on itse asiassa havaittu, että äidit tulkitsevat vauvojensa mielentiloja oikein vain noin 30 prosentissa vuorovaikutustilanteista.

– Sensitiivisinkään vanhempi ei siis osu lasta lukiessaan aina oikeaan. Paneutuva vanhempi ei kuitenkaan luovuta, vaikkei heti onnistu, vaan kokeilee seuraavaa lähestymistapaa. Vaatii vähän työtä oppia tuntemaan oman lapsensa tavat ja se, miten hän viestii, Schulman sanoo.

Tärkeää on, että yhteinen sävel aina hetkittäin löytyy: nyt me tajuamme toi­siamme, tämähän sujuu!

Se vaatii joskus pysähtymistä. Miksi olen niin kärsimätön, kun lapsi ei avaa suuta heti, kun lusikka on tarjolla? Luonko itse hätäisen ilmapiirin, ja mihin meillä oikeastaan on kiire? Tai toisin päin: miksi en kestä tuon viikarin häsläämistä yhtään, vaikkei hän varmasti tee sitä kiusallaan?

– Vanhemman kaikkein tärkein oppi on, että tarkkailee rauhassa. Vähitellen tulee oman lapsensa asiantuntijaksi, Schulman sanoo.

Kun samanlaisuus hiertää

Kun erilaiset temperamentit törmäävät, se tietää henkistä kasvua ja venymistä vanhemmalle. Mutta ei samankaltaisuuskaan takaa, että kaikki sujuisi kuin tanssi. Kaksi tulisielua samassa taloudessa voivat ottaa isostikin yhteen. Joskus perheen rauhallisemman aikuisen onkin helpompi kohdata pieni raivopää.

Jos taas estynyt ja vetäytyvä vanhempi on itse kokenut ominaisuuksistaan olevan haittaa, hän saattaa toivoa lapsestaan sen vuoksi erilaista, reipasta ja rohkeaa. Piirteitä, joista on itse joutunut kärsimään, on ehkä vaikea hyväksyä omassa lapsessa. Ne voivat ärsyttää tai surettaa.

Perustemperamentti ei sillä muutu, että lasta pyrkii väkisin kasvattamaan toisenlaiseksi. Schulmanin mukaan ei edes kannattaisi kovin suoraan olettaa, että omat kurjat kokemukset siirtyvät lapsenkin kannettaviksi.

"Tärkeintä on, että lapsella on lupa olla sellainen kuin on."

– Ei se tietyn temperamentin perinyt lapsikaan välttämättä ole kaikessa niin samanlainen kuin vanhemmasta näyttää. Hän kasvaa ihan eri perheessä ja eri olosuhteissa, Schulman huomauttaa.

Temperamentti hioutuu lapsen kasvaessa. Tulistuva taapero oppii vähitellen hillitsemään tapoja ilmaista kiukkuaan, ja arempi tapaus voi rohkaistua iän myötä. Siinä ei auta pakottaminen tai karaisu, vaan vanhemman läsnäolo, tuki ja turva.

– Tärkeintä on, että lapsella on lupa olla sellainen kuin on, eikä häntä pakoteta johonkin muottiin, Anna Rönkä sanoo.

Vauva 4/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Vauva voi tunnistaa oman nimensä jo neljän kuukauden ikäisenä.

Vanhemmat kuulostelevat vauvan jokeltelua korva tarkkana. Sanoiko se nyt tarkoituksella anna? Lapsen ensimmäinen tunnistettava sana on vanhemmille iso juttu. Ennen ensimmäisiä sanoja pienen pään on täytynyt kuitenkin oppia monta muuta asiaa. Lapsen kielellinen kehitys alkaa jo ennen syntymää.

Lapsen aistijärjestelmä kehittyy toisen raskauskolmanneksen aikana. Syntymätön vauva kuulee kohtuun äidin puheen ja muitakin ääniä ympäriltään.

Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen.

Kielenkehityksen varhaisista vaiheista on saatu paljon uutta tietoa mittaamalla aivoissa näkyviä reaktioita sekä tarkkailemalla, miten vauvat suuntaavat huomiotaan erilaisia äänteitä kuullessaan. Aivan ensimmäiseksi vauva oppii tunnistamaan puheen äänteet ja kielen rytmin. Hän esimerkiksi alkaa erottaa, mitkä tavut ovat omalle äidinkielelle tyypillisiä.

– Kaksikielisten perheiden vauvat erottavat nuo kielet toisistaan jo heti syntymänsä jälkeen, kertoo varhaiskasvatuksen professori, kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi Maarit Silvén Turun yliopistosta.

Yhdessäoloa, ei laitteita

Kun äiti tai isä kylvettää pientä vauvaa, hän juttelee lempeästi ja selostaa, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla aikuinen vahvistaa viestiä ilmein ja elein sekä koskettaa vauvaa hellästi.

– Kaikki nämä arkiset tilanteet pitkin päivää ovat arvokkaita lapsen kielen kehitykselle, Silvén sanoo.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten.

Mikä tahansa puhevirta vaikkapa televisiosta ei auta lasta hahmottamaan puhetta ja sen merkityksiä. Olennaista on juuri aikuisen yhteisiin vuorovaikutustilanteisiin sovittama puhe.

Esikoisen kielenkehitys on keskimäärin nopeampaa kuin nuorempien sisarusten, todennäköisesti juuri siksi, että hän kuulee enemmän itselleen kohdistettua puhetta.

Koska kasvokkainen vuorovaikutus on vauvan kehitykselle niin tärkeää, pikkulasten lisääntyvä älylaitteiden käyttö on herättänyt huolta. Tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa runsas ruutuaika yhdistettiin ensimmäistä kertaa todistetusti kielenkehityksen hidastumiseen. Jokainen puolituntinen tabletin tai älypuhelimen äärellä lisäsi riskiä ymmärrettävän puheen viivästymiseen.

Leperrä ja kujerra

Au, au, vauva sanoo ja osoittaa perheen koiraa. Nii-in, siinä on KOIRA, vanhempi vastaa pehmeällä äänensävyllä, keskeisiä sanoja korostaen.

Aikuiset muuttavat puhettaan usein luonnostaan puhuessaan vauvalle. Lepertelyä ei tarvitse yhtään nolostella. Tutkimuksissa on todettu, että yksinkertaistettu, tunteita välittävä hoivapuhe tukee sanojen ja puheen virran tallentumista lapsen muistiin.

Samaa selkäytimestä tulevaa kielen yksinkertaistamista on myös kolmannen persoonan käyttö: Äiti tulee, äiti antaa, äiti auttaa. Alle kaksivuotiaalle minä ja sinä voivat olla vielä hämmentäviä.

Neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä.

Kun aikuinen juttelee lapselle, tämä alkaa oivaltaa, että sanoilla on merkityksiä. Se tapahtuu paljon ennen kuin hän itse alkaa puhua tunnistettavia sanoja.

– Jopa neljän kuukauden ikäinen vauva voi tunnistaa oman nimensä. 7–9 kuukauden iässä lapsi oppii tunnistamaan, että se, mitä vanhempi sanoo, liittyy johonkin ympäristössä olevaan. Kun ymmärtävää sanavarastoa on kertynyt riittävästi, lapsi alkaa yrittää myös ilmaista itseään sanoin, Silvén kertoo.

Lukeminen lisää pienestä saakka lapsen sanavarastoa. Silvén ei silti nostaisi sitä sen tärkeämmäksi kuin perheen muitakaan yhteisiä puuhia. Olennaista on yhteisen huomion suuntaaminen. Kun lapsi osoittaa jotain, oli se sitten kuvakirjan kuva, lintu pihalla tai palovaroitin katossa, aikuisen kannattaa lähteä mukaan lapsen kiinnostukseen.

Jokeltelu on kovaa treeniä

Äiti työntää lasta rattaissa, kun pallero intoutuu pitämään varsinaisen esitelmän. Sävy on painokas, vaikka yhtään ymmärrettävää sanaa ei vielä muodostukaan. Äiti vastaa ystävällisesti: Joo, sinulla oli semmoinen asia!

Jokeltelemalla vauva testaa äänteitä, tavuja ja puheen virtaa. Jotkut vauvat nappaavat taitavasti kiinni nuotista ja rytmistä, vaikka sanat eivät olisikaan hallussa. Se, että aikuinen vastaa lapsen aloitteisiin ja iloitsee hänen yrityksestään, kannustaa oppimaan.

Puheen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Harjoittelu on tarpeen, sillä puhe on haastava motorinen suoritus. Yksinkertaisen lauseen tuottamiseen osallistuu jopa sata pientä suun ja kasvojen lihasta.

Ensimmäiset tunnistettavat sanansa lapsi sanoo yleensä yhden ikävuoden tienoilla. Siinä on kuitenkin paljon yksilöllistä vaihtelua – ja tulkinnanvaraa.

– Ensimmäiset sanat eivät välttämättä ole vielä täydellisiä, mutta vanhempi voi silti jo saada kiinni siitä, mitä lapsi tarkoittaa, Silvén sanoo.

Ensimmäinen sana on yleensä jotain helppoa ja tuttua: äiti, tutti, lamppu. Tutkimuksessa, jossa seurattiin vauvojen havaintoja päähän kiinnitetyllä kameralla, huomattiin ensisanan olevan lähes aina jokin niistä asioista, joita vauva eniten arjessaan näki.

Yksivuotias on kokeilunhaluinen kielenkäyttäjä. Muua, hän sanoo, kun maassa möngertää muurahainen. Muua, hän ilmoittaa myös nähdessään kärpäsen. Samalla hän ikään kuin testaa oletuksiaan: tuokin on pieni ja liikkuu, onko se sama kuin tuo toinen? Aikuisen tehtävä on tukea ja auttaa ystävällisesti oikeaan suuntaan: Niin, sepä onkin kärpänen.

Suuria eroja oppimisessa

Jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Joku saattaa tapailla sanoja jo kahdeksankuisena. Toinen alkaa jutella vasta lähempänä kaksivuotispäiväänsä.

Jos lapsi ei kaksivuotiaana puhu yhtään ymmärrettävää sanaa, neuvolasta usein ohjataan jatkoselvityksiin. On hyvä tarkistaa, että lapsi kuulee normaalisti. Jos kuulo on kunnossa, puheterapeutti voi arvioida tilanteen. Välttämättä syytä huoleen ei ole. Olennaista on, ymmärtääkö lapsi muiden puhetta ja osoittaako hän vastavuoroisuutta.

Sira Määtän väitöstutkimuksen mukaan avainroolissa ovat esikielelliset taidot: tunteiden ilmaisu, eleet, katsekontakti, huomion jakaminen , jokeltelu ja puheen ymmärtäminen. Ne näkyvät esimerkiksi, kun lapsi viittilöi vanhempaa katsomaan lintua ulkona, osoittaa kirjan kuvaa odottaen selitystä, tarkastelee yhdessä jännää lamppua, jakaa vanhemman kanssa hymyjä tai nauraa isosiskon hassuttelulle.

Niillä lapsilla, joilla esitaidot kehittyivät hitaammin kuin ikätovereilla, oli heikommat kielelliset taidot aina kahdeksanvuotiaaksi saakka. Mahdollisiin pulmiin on hyvä puuttua ajoissa, sillä myöhemmin ne voivat vaikuttaa koulussa pärjäämiseen ja sosiaalisiin taitoihin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.