Pelko pois: hän on turvassa. Kuva: 123rf
Pelko pois: hän on turvassa. Kuva: 123rf

”En pysty nauttimaan vauva-ajasta, koska huolehdin jatkuvasti. En uskalla jättää vauvaa edes isän hoitoon”, tuore äiti kirjoittaa.

Lukija kirjoittaa

Pelkään koko ajan, että vauvalle tapahtuu jotakin. Vaikka vauva nukkuu yöllä pidempiä pätkiä, minä herään tarkastamaan, että hänellä on kaikki kunnossa. Jos vauva ei syö normaalisti tai itkee enemmän kuin yleensä, olen varma, että hän on vakavasti sairas.

En uskalla jättää vauvaa edes isän hoitoon, koska silloin en voi vahtia häntä. Raskausaika oli hankala, ja pelkoni alkoivat silloin. En pysty nauttimaan vauva-ajasta, koska huolehdin jatkuvasti. Mies sanoo, että lopeta turha murehtiminen, mutten pysty. Vauva on nyt kaksikuinen. Mitä voin tehdä?

Kuvittelin toisin

Muut vanhemmat neuvovat

Vähitellen helpottaa

Minulla oli samanlaisia tunteita, ja tilannetta pahensi se, että olin yksin vauvani kanssa. Näin unia, joissa vauvalleni tapahtui kaikenlaista pahaa, olin masentunut ja itkin paljon. Onneksi vanhempani asuivat lähellä ja saivat vauvan rauhoittumaan silloin, kun minä en saanut. Äitini opetti keinot, joilla arki lähtee sujumaan.

Opin pikkuhiljaa luottamaan siihen, ettei lapseni ole lasista tehty. Opin, että lapsellani on luja elämänhalu ja voimia kestää monenlaiset kolhut ja sairaudet.

Kaikkein suurin yllätys lapsen saamisessa minulle olikin lopulta se, että tajusin oman kuolevaisuuteni ja sen, kuinka paljon voinkaan rakastaa omaa lastani. Niin paljon, että pelkään joka hetki menettäväni hänet. Se rakkaus ei koskaan vähene, vaikka opinkin luottamaan siihen, että lapsi selviää.

Stu77

Seis vatvomiselle

Tunnistan samat pelot itsessäni. Olen tutkiskellut paljon itseäni ja todennut, että mitä enemmän vatvon asioita, sitä enemmän ne pelottavat. Kaikkiin asioihin en voi maailmassa vaikuttaa, ja tämä on yksi niistä.

Lapsen kanssa on otettava vastaan kaikki mikä tulee, on se hyvää tai pahaa. Yhteisestä ajasta lapsen kanssa voi nauttia tai pelätä, että jotain tapahtuu. Kumpi on parempi?

Valitsin nauttimisen

Luota läheisiin, lapseen ja itseesi

Äidinrakkauteen kuuluu huolehtiminen. Pystyisitkö kuitenkin miehesi kanssa miettimään, mitkä ovat vauvalle niitä todellisia vaaroja (esimerkiksi tulikuuma kahvi, turvallisuus automatkalla), ja miten voisitte suojautua niiltä? Tämän jälkeen et voi muuta kuin luottaa läheisiin ihmisiin, lapsen taitoihin ja lopulta hyvään onneen.

Vaikka kuinka varautuisit, et saa tehtyä maailmaa vaarattomaksi. Haluaisin lohduttaa sinua, että tunne helpottaa ajan myötä, mutta näin ei käy. Kun lapsi tutkii maailmaa itsenäisemmin, huolenaiheita tulee lisää. Jos sinua ahdistaa todella, kannattaa keskustella asiasta ammattilaisen kanssa.

Toinen äiti

Vauva 6–7/16

Vierailija

Pelkäätkö koko ajan, että vauvalle sattuu jotakin? 3 viisasta neuvoa

se on sellasta vauvan kanssa. Näen öisin painajaisia että tiputaisin häntä ja säpsähdän hereille ja paniikissa etsin vauvani vierestäni, vaikka hän onkin (tietenkin) turvallisesti omassa sängyssään tuhisemassa, eikä hänellä ole mitään hätää. Tää on kai vaan osa siitä että yhtäkkiä on sellainen pikku-ihminen, joka on täysin riippuvainen susta ja jonka rakastat enemmän kuin voi sanoin kuvailla. Toinen puoli on että toi uskomaton ilo kun pienokainen hymyilee tai oppii vaikka jotain uutta. Tai...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”