Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Syöminenkin on taito, jota pitää treenata, asiantuntija neuvoo.

Puolivuotiaan huuli mutristuu, kun hän saa lusikallisen bataattimuhennosta suuhunsa. Tyrmistynyt pikku ruokailija työntää kielellään oudon mössön ulos.

Ensimmäiset kuukautensa vain maitoa saaneelle vauvalle kiinteämpi ruoka on uusi tuttavuus. Sose ei menekään alas imemällä. On siis opittava syömään: ohjailemaan ruokaa kielellä ja käsittelemään sellaiseksi, että se on helppo niellä. Se vaatii harjoitusta siinä missä muutkin taidot.

Syömään oppiminen liittyy suun motoriikan kehittymiseen, jolla on myöhemmin merkityksensä myös puhetaidon sujumisessa.

– Ensimmäinen vaihe on mutustaminen, jossa vauva liikuttaa alaleukaansa ylös alas. Varsinaisessa pureskelussa hän alkaa käyttää leukaa myös sivuttaissuunnassa. Myös kieli liikkuu suussa puolelta toiselle, puheterapeutti Hannele Kettunen kertoo.

Aluksi vauva saattaa ottaa tarjotun ruoan suuhunsa ja yrittää suoraan niellä sen. Se ei aina kakomatta suju.

– Usein rakeisempaan ruokaan totutellessa lapsi ensin vähän yskii tai yökkii. Tavallisesti se menee nopeasti ohi, Kettunen sanoo.

Rauhassa askel kerrallaan

Lapsella, jolla suun motoriikka kehittyy hitaammin, palamaiseen ruokaan totuttelu voi viedä pidemmän aikaa. Jos vauva toistuvasti saa kokkareita kurkkuunsa, jo ajatus syömisestä alkaa tuntua ikävältä. Silloin on hyvä ottaa askel taaksepäin.

Lapsen omaa tahtia on hyvä kuunnella. Synnynnäinen temperamentti näkyy syömisessä.

Vasta kun paksuhko, mutta vielä tasalaatuinen sose menee sujuvasti alas, voi taas kokeilla varovasti rakeisempaa ruokaa.

Lapsen omaa tahtia on muutenkin hyvä kuunnella. Synnynnäinen temperamentti näkyy syömisessäkin. Innokas vauva kauhoo kaksin käsin lautaselta uusia värejä ja makuja ympäri naamaa. Varautuneempi tutkailee pitkään, tökkii ja nuuhkii ennen kuin tohtii maistaa.

Osa pienistä lapsista on muita herkempiä aistimuksille.

– He reagoivat herkemmin vaikkapa siihen, miltä karkea sose tuntuu suussa. Tai ruoan tuoksu voi olla vauvalle niin voimakas, että hän kuormittuu siitä, Kettunen sanoo.

Kannattaa seurata, millaisista ruoista oma vauva pitää. Pikku hiljaa voi edetä kohti maultaan ja koostumukseltaan erilaisia ruokia.

– Muutosten on hyvä olla vauvalle pieniä ja helppoja. Ruokailuun ei pitäisi liittyä vaativaa ilmapiiriä, vaan sen pitäisi olla mukavaa, Kettunen korostaa.

Saman pöydän ympärillä

Vauvan lisäruoat ovat aluksi pieniä maisteluannoksia maitoaterian päälle. Määristä ei tarvitse kantaa liikaa huolta, sillä kiinteän ruoan ei kuulukaan vielä syrjäyttää maitoa energianlähteenä.

Lapsi syö parhaiten, kun tunnistaa tarjotut raaka-aineet. Perheen ruoasta voi ennen suolaamista ja maustamista erottaa vaikkapa keitettyjä juurespaloja vauvan pieneen kouraan tai riisiä lautaselta napsittavaksi.

Ruoka ei ole vain ruokaa, vaan myös kulttuuria ja iloista yhdessäoloa.

– On merkityksellistä, että lapsi saa omin sormin kokeilla, miltä ruoka tuntuu. Hän saa silloin myös itse säädellä sitä, mihin tahtiin uusiin ruokiin tutustuu, Kettunen sanoo.

Marjat ovat ihanteellista sormiruokaa: vaikkapa puolukoilla vauvan on hyvä testata niin pinsettiotetta kuin hapanta makuakin.

Ja lopulta: ruoka ei ole vain ruokaa, vaan myös kulttuuria ja iloista yhdessäoloa. Kun vauva istuu syöttötuolissaan saman aterian äärellä muiden kanssa, hän oppii samalla luontevan suhtautumisen syömiseen.

Vauva 11/2015

Miksei se syö?

Sekä soseisiin että palamaiseen ruokaan siirtymisessä saattaa tulla mutkia matkaan: lapsi torjuu lusikan kerta toisensa jälkeen tai yökkää aina karkeammat ruoat ulos.

Kun syöminen ei sujukaan toivotusti, vanhempi voi huolestua tai turhautua. Tärkeintä olisi silti pitää ruokailutilanteet rentoina ja myönteisinä. Ruokailu on vuorovaikutustilanne, ja vauva reagoi herkästi vanhemman tunteisiin. Vauvaa ei saa syöttää väkisin, se vain pahentaa ongelmia.

Jatkuvista syömisvaikeuksista kannattaa jutella neuvolassa. Terveydenhoitaja voi antaa lähetteen puheterapeutin arvioon. Jos syy on suun motoristen taitojen viivästymisessä, siihenkin löytyy apukeinoja. Tilannetta kannattaa selvitellä, jos palamaisempi ruoka tuottaa lapselle vaikeuksia vielä yli kymmenen kuukauden iässä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.


Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.