Päivähoidon aloitus on taaperon elämässä iso muutos.

1. Mistä tiedän, että lapsi on valmis päivähoitoon?

On yksilöllistä, milloin lapsi on kypsä aloittamaan päivähoidon. Luota itseesi: olet oman lapsesi elämän paras asiantuntija.

Jos lapsi menee päiväkotiin, tärkeä mittari on se, että lapsi jaksaa olla mukana päiväkotipäivän rytmissä. Yleensä päiväkodissa nukutaan yhdet päiväunet, ulkoilut ovat aika pitkiä ja lounasta tarjolla hiukan ennen puolta päivää.

Valmius pysyä rytmissä helpottaa alkua paljon. Joskus se onnistuu hyvin jo yksivuotiaalta, joskus vasta myöhemmin.

Helpointa – ainakin vanhemman mielenrauhan kannalta – on laittaa hoitoon lapsi, joka pystyy ilmaisemaan itseään. Kun tietää, että lapsi kyllä ilmoittaa kun on esimerkiksi nälkä, on helpompi uskoa, että hän saa tarvitsemansa huomion ja avun. Aran ja vetäytyvän lapsen vanhempia yleensä jännittää alku enemmän: he tietävät, että lapsen tarpeita pitää kuulostella herkällä korvalla. Kerro lapsen hoitajalle huolesi, ja anna lapsen tutustua hoitajiin rauhassa ja toisin päin. Käytä tutustumisaika ja pehmeä lasku hyväksi.

Pyydä, että saat kuulla lapsen päivän tapahtumista. Se auttaa sinua arvioimaan, miten lapsi pärjää.

2. Kauanko lapsella kestää tottua?

Tämä riippuu paljon lapsen temperamentista. Sopeutuvainen lapsi tottuu nopeasti, tuntuu että lapsi on heti sinut päivähoidon kanssa.

Jos lapsen temperamentti taas on hitaammin lämpeävä ja muutokset ja siirtymät vievät muutoinkin aikaa, on se merkki siitä, että päivähoitoon tottuminenkin vie reilusti aikaa. Tottuminen voi kestää helposti useita viikkoja.

Jos lapsen luonne on reipas ja sopeutuvainen eikä lapsi ilmaise paljon tunteita, ei kannata yksioikoisesti tulkita, että päivähoidon aloitus on lapselle helppo. Alku voi silti olla kuormittava. Kuuntele lasta huolella.

Jos lapsi on pitkään iltaisin itkuinen ja väsynyt, mieti voiko tilannetta helpottaa. Ota päivähoidossa puheeksi, miten lapsella menee.

3. Miksi lapsi vastustaa hoitoon jäämistä?

Lapsella on välttämätön, voimakas eroon joutumisen pelko. Vanhemmasta eroon joutuminen on lapselle uhka: lapsi on riippuvainen siitä, että vanhempi hoivaa häntä. Jos lapsi vastustaa hoitoon jäämistä, se ei ole kiukuttelua. Ajattele ennemmin, että se on lapselle tärkeä selviämisen tapa. Eroaminen on vaikeaa, koska lapsi on sinuun kiintynyt. Lapsi tarvitsee nyt myötätuntoa ja läheisyyttä.

4. Miten autan lasta?

Tutustukaa hoitopaikkaan ja ihmisiin yhdessä. Jätä lapsi ensin pieneksi ajaksi, sitten pidemmäksi. Jos pystyt, järjestä alkuun lyhyempiä hoitopäiviä.

Kun lapsi aloittaa päivähoidon, erossaolon määrä vanhemmasta kasvaa nopeasti. Se on lapselle valtava muutos. Lapsi tarvitsee kotona turvatankkausta, syliä ja vanhemman läsnäoloa. Ota vastaan lapseen tunteet, anna hänen näyttää myös pahaa mieltä.

Kun haet lasta hoidosta, tee kohtaamisesta hyvä. Se on suhteen korjaamisen tärkeä hetki – erossaolo on suhteen särö. Älä puhu puhelimeen tai selaa Facebookia, keskity lapseen. Leikkisyys on hyvä tapa kohdata lapsi.

Voit myös päättää, että otat joka ilta tietyn hetken, jolloin olet lapsen kanssa täysin häneen keskittyen. Muista tämä äitihetki tai isähetki, jos arki on kiireistä.

5. Lapsi itkee, kun hoitoon pitäisi jäädä. Mitä teen?

Ihan ensin, ja tämä on tärkeää: älä koskaan lähde salaa.

Vanhempaa ahdistaa, jos itsellä on kiire ja lapsi itkee. Jos hoitoon jääminen on lapselle vaikeaa, varaa aamuihin enemmän aikaa – kiire pahentaa asiaa. Ole selkeä: sano, että työt odottavat, nyt täytyy lähteä. Ole empaattinen mutta päättäväinen.

Mieti myös omia tunteitasi: miltä tilanne sinusta tuntuu? Usein itkevän lapsen hoitoon jättäminen aiheuttaa vanhemmassa häpeää tai syyllisyyttä tai epävarmuutta siitä, onko koko päivähoidon aloitus hyvä juttu. Miten oma mielentilasi vaikuttaa käytökseesi? Oletko itse ahdistunut, entä siirrätkö tunnetta lapselle?

Muista, että muut vanhemmat eivät katso sinua tuomitsevasti. Kaikki ovat olleet samassa tilanteessa.

Lapselle voi antaa päiväkotiin mukaan turvalelun tai vaikka valokuvia, jos ne auttavat. Joissakin päivähoitopaikoissa lapsi voi tuoda oman tutun tyynyn päiväunille, mutta kaikkialla se ei ole sallittua.

Joitakin lapsia auttaa oma kiva rutiini vanhemman kanssa, vaikkapa vilkuttaminen ikkunasta, viisi pusua vanhemman poskelle, pikkuauton sujauttaminen mukaan äidin työlaukkuun – joku teidän oma juttu.

6. Tulen hakemaan lasta, miksei lapsi ole iloinen?

Jälleennäkemisessä lapsella on isoja tunteita, ristiriitaisiakin. Lapsen pitää saada ilmaista myös sitä, että hänellä on ollut ikävä ja päivä on ollut raskas.

Tässäkin paras lääke on myötätunto ja huomio. Tarjoa niitä lapselle.

7. Minua itseänikin ahdistaa. Miten pärjään?

Vertaistuki on nyt hyvä asia. Puhu muiden vanhempien kanssa. Muutkin ovat tästä elämänmuutoksesta selvinneet. Ja se meni ihan hyvin.

Päivähoidosta voi myös saada paljon: hyvä päivähoito on hyvä kasvatuskumppani. Ja lapsi voi saada vaikkapa ekat lapsuudenystävänsä ja tulevat koulukaverinsa. Sekin on hyvä asia.

Asiantuntija: psykologi Leea Mattila

Vauva 8/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”