Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Toisin kuin usein luullaan, aikaisin kävelevä voi kehittyä myös kielellisesti varhain.

Vauva köllii selällään matolla ja nostelee jalkojaan ja käsiään. Jumpatessa ja sätkiessä vartalon vatsan puoleiset lihakset vahvistuvat. Kun vauva vähitellen alkaa viihtyä myös vatsallaan, harjoitusta saavat vuorostaan selkälihakset.

Noin puolen vuoden iässä lapsi alkaa yhdistellä oppimiaan taitoja ja liikkeitä. Hän nousee kontalleen ja tukea vasten polvilleen, alkaa vetää itseään pystyyn – ja ottaa lopulta odotetut ensiaskelet.

Kun oma keho tulee vaihe vaiheelta tutuksi, lapsi voi lähteä luottavaisesti tutkimaan maailmaa.

– Ensimmäisen vuoden aikana lapsi kehittyy nopeammin kuin koskaan myöhemmin, toteaa lastenneurologiaan erikoistunut fysioterapeutti Pirjo Salpa.

Motoriset valmiudet alkavat kehittyä kuitenkin jo ennen syntymää.

– Vauva saa jo kohdussa monipuolisia liike- ja aistikokemuksia, jotka valmistavat häntä kohdun ulkopuoliseen elämään, Salpa sanoo.

Esimerkiksi kävelylenkillä äidin askelten rytmi välittyy vauvalle, ja heiluttaessaan käsiään ja jalkojaan vauva tuntee kohdun seinämien paineen kehoaan vasten.

Tätä on jäntevyys

Vauvasta näkee jo varhain, millainen hän on lihasjäntevyydeltään. Jäntevyys on periytyvä ominaisuus. Sen ansiosta vauva pystyy hallitsemaan asentoaan ja koordinoimaan ja yhteensovittamaan liikkeitään.

Jos vauva ei ole kovin jäntevä, hänen on työläämpää taistella painovoimaa vastaan. Vauva ei ole kovin innokas nousemaan esimerkiksi konttausasentoon, vaan köllöttelee mieluummin selinmakuulla ja tutkii käsiään tai lelua. Nämä lapset lähtevät kävelemään myöhemmin kuin jäntevämmät ikätoverinsa, usein ensimmäisen ikävuoden jälkeen.

Jäntevä vauva jaksaa olla paremmin pystyssä ja myös pyrkii innokkaammin ja aikaisemmin liikkeelle.

Normaalin jäntevyyden kirjo on varsin suuri. Kaksi tervettä, samanikäistä lasta voi olla liikkumisessaan hyvin eri pisteessä: toinen jo konttaa, kun toinen vasta oppii kääntymään. Vaikka naapurin vauva on vähän ketterämpi, huoleen ei yleensä ole syytä.

– Jos lapsen lihasjäntevyydessä on jotakin poikkeavaa, se huomataan neuvolassa, Salpa sanoo.

Malta, älä auta heti

Vauva pötköttää leikkimatolla, huitoo käsiään ja heilauttaa vahingossa lelua. Oho, se lähteekin pyörimään ja siitä kuuluu hauska ääni! Lapsi huomaa saavansa jotain aikaan ja kokeilee pian samaa uudelleen. Sattumalta syntynyt kokemus muuttuu toistuessaan taidoksi.

Pieni epämukavuus kannustaa vauvaa vaihtamaan asentoa ja lähtemään liikkeelle.

– Lapsi oppii kokeilemalla, yrittämällä ja erehtymällä. Kehittyvät aivot tarvitsevat ongelmanratkaisutilanteita. Vanhemman ei kannata heti kiirehtiä auttamaan, Salpa sanoo.

Hetkittäin vauvalla voi olla vähän epämukavaakin, kun hän ei heti pääse tai ylety minne tahtoo. Se kannustaa vaihtamaan asentoa tai kurottamaan pidemmälle. Jos äiti tai isä heti nostaa vauvan tai ojentaa lelun, vauvan ei tarvitse itse etsiä ratkaisua.

Aikuisen turvallisessa valvonnassa lapsi tutkii kotia ja oppii, miltä tuntuu, kun ryömii ahtaaseen nurkkaan, ei pääsekään etenemään ja joutuu peruuttamaan. Hän törmää vaippapakettiin ja kampeaa itsensä sen päälle: oho, minähän pääsen näin pystympään. Uudet oivallukset innostavat yrittämään yhä haastavampia liikkeitä.

Rohkaise lempeästi

Mitään erityisiä vimpaimia lapsi ei tarvitse oppiakseen liikkumaan.

– Tavallinen kotiympäristö tarjoaa aivan riittävästi virikkeitä, Salpa vakuuttaa.

Apuvälineistä voi olla joskus haittaakin. Jos lapsi esimerkiksi viettää kovin pitkiä aikoja sitterissä, hän vahvistaa yksipuolisesti etupuolen lihaksia, mutta selkäpuoli ei saa treeniä. Se voi viivästyttää asennonhallinnan kehittymistä ja istumaan oppimista.

– Tämä ei tarkoita, ettei sitteriä voisi käyttää lainkaan, mutta enimmän osan ajasta vauvan on hyvä saada viettää aikaa vapaasti lattialla, Salpa tarkentaa.

Kävelytuoli tai -teline ei myöskään nopeuta normaalisti kehittyvän lapsen kävelyä. Lapsi oppii pystyasennon parhaiten ilman apuvälineitä. Horjahduksetkaan eivät haittaa, päinvastoin. Tasapaino vahvistuu, kun lapsi joutuu reagoimaan tasapainon menetykseen.

Aikuisen lempeä apu ja rohkaisu ovat kuitenkin tervetulleita – varsinkin jos lapsi on temperamentiltaan kovin rauhallinen tai arka. Varovainen lapsi saattaa pelätä kaatumista ja siksikin lähteä kävelemään vasta pari kuukautta myöhemmin, kun olo tuntuu varmalta.

Keskivertoa matalampi lihasjäntevyys voi tehdä vauvasta ”peppukiitäjän”. Kun pystyyn nouseminen on työlästä, konttaamisen sijaan vauva vetääkin itseään istuma-asennossa maata pitkin. Peppukiitäjää kannattaa aika ajoin autella ja nostaa pystyyn. Vartalon painon kannatus on nimittäin tärkeää lonkkanivelen kehittymiselle. Kuormitusta olisi hyvä saada viimeistään kymmenen kuukauden iässä.

– Hyvä leikki, jossa lapsi pääsee välillä ponnistamaan, on vaikkapa Körö körö kirkkoon. Vauvaa hyppyytetään vanhemman reideltä aina välillä hetkeksi seisomaan, Salpa neuvoo.

Liike kehittää ajattelua

Hyvin jäntevä lapsi nousee usein pystyyn kahdeksan kuukauden iässä ja kuukautta myöhemmin ehkä käveleekin. Hitaampi liikkuja saattaa ottaa ensiaskelensa vuoden ja kahden kuukauden iässä. Tällä välillä kaikki on normaalia.

Vanha uskomus, jonka mukaan hidas liikkuja olisi vastaavasti kielellisesti ketterämpi, ei pidä nykytiedon valossa paikkaansa. Päinvastoin: jos kävelyn oppimisessa on selvää viivästymää, lapsella saattaa olla myös kielellisiä vaikeuksia.

Varhain kävelevä voi olla terävä vanhuksenakin.

Varhainen kävely taas voi ennustaa parempia kognitiivisia kykyjä vielä vanhuusiässäkin, kertoo Jyväskylän yliopistossa viime vuonna julkaistu tutkimus. Tämä johtuu siitä, että liike ja ajattelu kulkevat käsikynkkää.

– Pienen lapsen kehitys on hyvin kokonaisvaltaista, neuropsykologi Riitta Valtonen sanoo.

Tutkiessaan ympäristöä lapsi oppii samalla esimerkiksi visuaalista hahmotusta ja omaksuu käsitteitä.

Motoriset vaikeudet ovat usein yhteydessä myöhempiin oppimisvaikeuksiin. Kehityksen pulmiin auttaa esimerkiksi toimintaterapia.

Vauva 5/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.

Tässä on tilaa molemmille. Isosisko Amanda saa äidinmaitoa muutaman kerran päivässä, Noel aina halutessaan. Kuva: Satu Kemppainen

Kaksivuotias Amanda ja kahdeksankuinen Noel saavat molemmat äidinmaitoa. Tandemimetys on ollut Anna-äidille luonteva valinta.

Tissshh, toteaa Amanda, 2, kömpii äidin syliin ja painaa päänsä tämän kaula-aukkoon. Toisella rinnalla on jo asukas, kahdeksankuinen pikkuveli Noel.

Sisarukset hörppivät maitoa hetken tyytyväisinä, mutta alkavat pian kiskoa toisiaan hiuksista. Anna-äidin ei auta muu kuin pyytää Amandaa menemään isän kanssa piirtämään, jotta veli saa syödyksi.

– Ei laiteta tällä kertaa värikynää korvaan, Kalle-isä muistuttaa.

Vielä kuusi vuotta sitten Annan olisi ollut hankala kuvitella, että hän imettäisi vielä kahtakin lasta yhtä aikaa.

Ada-esikoisen imetystä vaikeutti lonkkaluksaation takia käytetty iso lonkkatyyny. Imetysasentoja oli vaikea löytää, ja kuukauden vanhana Ada siirtyi kokonaan korvikkeelle. Se oli Annalle pettymys.

– Itkin sitä pitkään. Ajattelin jopa, että jos joskus saisin lisää lapsia, en voisi imettää heitäkään – se olisi epäreilua Adaa kohtaan.


Kuka se siellä? Kalle-isä on löytänyt omat tapansa olla lastensa kanssa, vaikka maito tuleekin äidiltä.


Tällä olis nälkä. Myös Amandan lelut pitävät maidosta. Isä ja isosisko Ada ovat leikissä mukana.

Anna ja Adan isä erosivat, kun tyttö oli kahdeksankuinen. Neljä vuotta sitten Anna tapasi Kallen.

Kun pariskunta alkoi odottaa Amandaa, Anna halusi tehdä kaikkensa, jotta aiempi pettymys ei toistuisi. Imetys sujuikin jo ensi hetkistä. Ensimmäiset viikot Annasta tuntui, että vuorokaudessa oli vähemmän sellaisia tunteja, kun hän ei imettänyt. Se ei silti ahdistanut, päinvastoin. Suru esikoisen imetyksestä alkoi vaimeta.

– Adakin oli jonkin aikaa tosi kiinnostunut rinnoistani. Lypsin hänelle maitoa lasiin, ja kyllä Ada sen mielellään joi, mutta ei pyytänyt enää toiste lisää, Anna muistelee.

”Kielteiset tunteet ovat tandemimetyksessä tavallisia, mutta silti siitä tuli paha mieli.”

Jo puolen vuoden päästä Anna oli jälleen raskaana. Hänelle oli heti selvää, että hän haluaisi kokeilla, onnistuisiko tandemimetys eli kahden lapsen imetys yhtä aikaa. Neuvolakin kannusti Annaa jatkamaan voimiensa mukaan, koska kyseessä ei ollut riskiraskaus.

Annan vointi pysyi hyvänä läpi odotuksen, mutta hormonaalisista syistä maito väheni niin paljon, että Amandalle täytyi tarjota myös korviketta. Sinnikkäästi tyttö silti jaksoi tissillä käydä, ja synnytyksen jälkeen kärsivällisyys palkittiin.

– Amandan ilme oli aika autuas, kun hän maidonnousun jälkeen pääsi ensimmäistä kertaa rinnalle, Anna naurahtaa.

Kotona Anna huomasi, että isosisaruksen imetys herätti hänessä myös kielteisiä tunteita.

– Tuntui, että tarvitsen tilaa. Amanda ei antanut Noelin syödä rauhassa, vaan kiskoi veikalta tissiä suusta. Minua ärsytti, ja välillä tuli fyysistäkin pahoinvointia. Nämäkin tunteet ovat tandemimetyksessä tavallisia, mutta silti siitä tuli paha mieli.


Pikkuveljelle myös. ”Välillä, kun Amanda on rinnalla, hän saattaa alkaa kaivaa toista tissiä esiin Noelia varten”, Anna kertoo.

Kun vauva halusi maitoa lähes tauotta ja taaperokin toistakymmentä kertaa päivässä, alkoi Annan pinna pettää. Amandan imetystä oli pakko hiukan äidintahdistaa.

”Amanda saa usein kuulla, mitä noin iso tyttö tissillä tekee, vaikka hän on vielä kovin pieni.”

Anna koki myös helpommaksi, että lapset kävivät rinnalla pääosin eri aikaan. Näin Amandan imetys tuntui taas mukavalta, ja samalla tyttö sai kaipaamaansa omaa aikaa äidin kanssa.

– Nyt imetän Amandaa kolme, neljä kertaa päivässä. Hän saa itse päättää, koska haluaa lopettaa kokonaan.

THL:n mukaan noin kolmasosa suomalaisäideistä imettää vuoden tai pitempään. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee vähintään kahden vuoden imetystä. Rintamaidon ravinteet ja muut terveyshyödyt eivät katoa mihinkään, vaikka imetys jatkuisi vuosia. Pitkä imetys myös esimerkiksi laskee äidin rintasyöpäriskiä. Silti taaperoimetys herättää ennakkoluuloja.

– Nykyään Amanda saa usein kuulla, mitä noin iso tyttö tissillä tekee, vaikka hän on vielä kovin pieni.