Vesa Sisätön tytär syntyi ennen aikojaan. Vaikea alku jätti perheen elämään jälkensä.

"Kesä 2008 oli lämmin. Vaimoni Sarianna oli raskaana, olimme muuttaneet helmikuussa yhteen ja menneet toukokuussa naimisiin. Muodostimme uusperheen, johon kuuluivat myös teini-ikäiset lapseni Lauri ja Iris sekä Sariannan rhodesiankoira Ani. Uuden perheenjäsenen laskettu aika oli lokakuun puolivälissä.

Sariannan raskautta seurattiin tavallista tarkemmin, sillä hänen verenpaineensa oli keväällä ollut koholla. Heinäkuisena perjantaina hänet kutsuttiin jälleen testeihin. Tulokset tulisivat maanantaina.

Viikonloppuna kiersimme Hietalahden kirpputorin ja Sarianna kävi pitkällä metsälenkillä Anin kanssa. Emme vielä tienneet, että se jäisi kesän viimeiseksi rennoksi viikonlopuksi.

Sairaalasta soitettiin maanantaina. Sarianna pyydettiin kiireesti tarkastukseen Jorviin. Virtsasta oli löytynyt valkuaista. Jorvissa hänet kirjattiin osastolle. Ensin yhdeksi, sitten toiseksi yöksi.

Keskiviikkona lääkärit puhuivat Sariannan kotiuttamisesta, mutta äkkiä hänen tilansa huononi. Verenpaine pomppasi kattoon. Edessä oli matka ambulanssilla Naistenklinikalle.

Siellä hän vietti yli viikon. Diagnoosi oli raskausmyrkytys. Vierailin hänen luonaan päivittäin, vein tuoreita mansikoita tuliaisiksi. Sarianna oli väsynyt ja nukkui paljon. Raskausmyrkytys parantuisi vain lapsen syntymällä. Sitä yritettäisiin nyt lykätä mahdollisimman pitkälle, jotta lapsi vielä kasvaisi.

Tuntuu kuin nämä asiat olisivat tapahtuneet joillekin toisille.

Olimme olleet osastolla jo useamman päivän, kun eräs lääkäri kysyi meiltä, oliko meitä valmennettu keskoslapsen saamiseen. Ei ollut. Emme olleet ehtineet tajuta, että keskostahan me tässä olimme saamassa.

Meille kerrottiin tärkeimmät asiat. Sariannalle tehtäisiin lähipäivinä tai viikkoina keisarileikkaus. Lapsi tulisi viettämään ensimmäiset kuukautensa keskoskaapissa Lastenklinikan vastasyntyneiden teholla.

Enää en pysty palaamaan siihen, miltä tämä tieto tuntui. Tuntuu kuin nämä asiat olisivat tapahtuneet joillekin toisille.

 

Leikkaus tehtiin heinäkuun 23. päivänä. Raskautta oli takana 27+6 viikkoa. Tässä vaiheessa päivilläkin on merkitystä, sillä jokainen niistä lisää henkiinjäämisen todennäköisyyttä pari prosenttiyksikköä.

Leikkausajankohta päätettiin pikaisesti. Kuulin siitä tuntia aiemmin Espoossa, ja kiidin Naistenklinikalle taksilla. Pikainen vaatteidenvaihto ja sitten olinkin leikkaussalissa, sairaalamyssy päässä puudutuksesta tokkuraisen Sariannan pääpuolessa.

Tyttäremme syntyi. Hänen itkunsa oli pientä, se kuului tuskin puolen metrin päähän. Ja pieni hän oli muutenkin. 870 grammaa, 33 senttiä.

Lapsi laitettiin hengityskoneeseen ja liikuteltavaan keskoskaappiin. Sarianna jäi leikkaussaliin, minun taas käskettiin seurata keskoskaappia.

Laskeuduimme maanalaiseen yhdyskäytävään, joka vei Lastenklinikalle. Sain tehtävän: talutin lääkärin paluumatkaan tarkoitettua polkupyörää.

Naistenklinikan ja Lastenklinikan yhdistävän pitkän käytävän seinillä on maalauksia. Muistan katselleeni hevosia esittäviä kuvia ja miettineeni, tulisiko tuosta keskoskaapin letkuihin kytketystä pienestä tytöstä vielä joskus hevoshullu. Ajatus tuntui samanaikaisesti aivan älyttömältä ja lohduttavalta.

Hänen syntymänsä jälkeiset päivät olivat kaaosta.

Vastasyntyneiden teho-osastolla, K7:llä, minut istutettiin tuoliin ja kehotettiin juomaan mehua. Se oli hyvin makeaa. Tajusin, että juoman tehtävä oli estää järkyttyneitä, tuoreita keskosen tai vakavasti sairaan lapsen isiä pyörtymästä.

K7:n käytävän seinät ovat täynnä kuvia pienistä keskosista – ensin vastasyntyneinä letkuissa, sitten yksivuotiaina, viisivuotiaina, jopa ylioppilaina. Kuvat olivat helpotus. Ehkä meidänkin keskosemme kasvaa ihmisen mittoihin, sitten joskus.

Myöhempinä viikkoina näin pari kertaa samalla tuolilla sairaalamyssypäisen miehen siemailemassa mehua. Ajattelin, että minäkin olin kerran tuossa, mutta onneksi olen nyt siirtynyt eteenpäin.

Odottaessani käytävällä tyttäremme laitettiin uudelleen hengityskoneeseen varsinaisessa keskoskaapissaan. Lopulta sain uutisia. Tilanne oli vakiintunut, vaikka tyttäremme oli kuulemma alkanut jossain välissä ”hillua” ja hengityskoneen putki oli pitänyt laittaa uudestaan.

Se kuulosti oikeastaan hyvältä. Ainakin pienessä oli energiaa hillua! Hilluminen jäi perheemme sanastoon. Käytämme sitä vielä nykyäänkin, kun tytär nukkumaanmenoaikaan alkaa pomppia sohvilla tai viipottaa ympäriinsä.
Hänen syntymänsä jälkeiset päivät olivat kaaosta.

 

Kaaoksen keskellä keksimme tyttärellemme nimen. Hänestä tuli Veera.

Kolmen päivän ikäisenä tyttäremme joutui sydänleikkaukseen. Sana tosin oli ehkä vähän liian dramaattinen kuvaamaan operaatiota. Valtimotiehytleikkauksessa suljetaan tiehyt, jonka kautta vähähappista verta pääsee takaisin verenkiertoon. Täysaikaisilla lapsilla valtimotiehyt sulkeutuu itsestään syntymän jälkeen, keskosilla melko usein ei. Veera selvisi leikkauksesta hyvin. Nykyään siitä muistuttaa enää tytön koko kyljen poikki selästä rintaan kulkeva arpi.

Ennen leikkausta Veera sai hätäkasteen, vaikka emme ole uskonnollisia. Tuntui, että pienen lapsen avuksi oli saatava myös maagiset keinot kaikkien jo käytössä olevien tieteellisten keinojen lisäksi. Lapsen nimen kirjaaminen väestörekisteriin teki hänestä myös olemassaolevamman tuntuisen. Jäin kuitenkin kaipaamaan uskonnotonta nimenantoseremoniaa.

Myöhemmin syksyllä kaikki maaginen ja uskonnollinen ajattelu lapsemme kes­kosuuden yhteydessä alkoi ärsyttää minua. Tuntui kohtuuttomalta ajatella, että Veeran epämukavilla ensimmäisillä kuukausilla olisi jokin ”merkitys” tai ne olisivat ”viesti” meille. Oli paljon helpompi miettiä, että meille vain kävi näin ja siinä kaikki. Ihmisen elämään liittyy kärsimyksiä, Veeralle niitä sattui osumaan ihan elämän alkuun.

Tytön pää mahtui kämmenelleni, keho sormieni ja peukaloni haarukkaan.

Ensimmäiset kuukaudet olivat outoa aikaa. Jälkikäteen katson kesää ja syksyä 2008 kuin sumuisen lasin läpi. Siellä on hahmoja ja tapahtumia, tunteita ja olotiloja, jotka tietää kokeneensa, mutta joihin ei halua takaisin.

Aluksi oudointa oli rutiini. Se, että oma lapsi on vastasyntyneiden teho-osastolla, muuttui nopeasti kummalliseksi normaalitilaksi. Lääkärien kierrot, odottelut vanhempien lepohuoneessa ja sairaalan ravintolan hy­vien lounaiden syöminen oli äkkiä tavallista.

Välillä oli syytä iloon. Veeran paino ylitti kilon 22. elokuuta. Juhlimme kakulla.

Lapsi oli hyvässä ammattitaitoisessa hoidossa yöt ja päivät, mutta pian saimme alkaa osallistua hoitoon. Tuntui hurjalta pidellä käsissään niin pientä, elävää olentoa. Tytön pää mahtui kämmenelleni, keho sormieni ja peukaloni haarukkaan.

Siitä, että olin jo valmiiksi isä, oli paljon apua, vaikka keskonen onkin erilainen vauva. Ainakaan minun ei tarvinnut kaaoksen keskellä alkaa muovata itselleni isäidentiteettiä. Saatoin keskittyä muuhun.

Suurta osaa vuorokaudesta keskosen vanhempi ei voi olla lapsensa luona. Se turhautuminen on purettava johonkin. Minä tein töitä. Kirjoitin Veeran sairaalakuukausien aikana nuortenkirjailijoita käsittelevän hakuteoksen, josta olin sopinut kustantamon kanssa jo keväällä.

Kirjan sisällöstä en muista juuri mitään. Mutta ilmeisesti kirjoitin sen, koska nimeni on sen kannessa. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi puuhasin moista. Mutta aikaa tosiaan oli, ja rahalle oli isyyslomalla käyttöä.

 

Veeran syntymä teki minusta tyytyväisen veronmaksajan. Sairaalakuukaudet maksoivat meille yhteensä muistaakseni noin 600 euroa, kiitos suomalaisen hyvinvointivaltion. Yhdysvaltalaisissa keskoslasten vanhemmille suunnatuissa kirjoissa on ohjeita talon panttaamisesta, sillä keskosten tehohoidon kulut ovat noin 1 500–2 000 euroa vuorokaudessa. Ja päälle tulisi vielä osuus, jonka yksityissairaala haluaisi voittonaan.

Vaikka sairaala tuli nopeasti tutuksi, vastaan tuli asioita, joihin ei voinut tottua. Kun Veera alkoi opetella hengittämistä omilla keuhkoillaan, hänen hengityksensä pysähtyi ajoittain kokonaan. Se ei ollut erityisen vaarallinen tilanne: sairaanhoitajat vain lempeästi taputtelivat Veeraa ja huhuilivat häntä – ja lapsi veti taas henkeä. Mutta isä ei lapsensa hengityksen lakkaamista unohda. Koskaan.

Ensimmäisten lasteni kanssa tarkistin aina toisinaan, hengittivätkö he nukkuessaan. Veeran kanssa tarkistan sen vielä viisi vuotta myöhemminkin, päivittäin.

Veera ei kuulu siihen isoon joukkoon keskosia, jotka selviävät ilman jälkiseurauksia.

Syyskuun alussa Veera siirrettiin vihdoin lähisairaalaamme Jorviin tavalliselle lastenosastolle. Vaikka loikka tehohoidosta tavalliseen hoitoon oli pelottava – lapsen kanssa samassa huoneessa ei ollut enää hoitajaa ympäri vuorokauden – Jorvissa saimme osallistua Veeran hoitoon enemmän.

Kuukautta myöhemmin Veera tuli kotiin. Hän oli 2,5 kuukauden ikäinen. Ensimmäiset kuukaudet kotona ovat muistoissa yhtä usvaisia kuin sairaala-aika. Veeraa ruokittiin ja lääkittiin vuorokauden ympäri nenä-mahaletkulla. Keittiön hyllyn sivuun olimme teipanneet ”lukujärjestyksen”, jossa lueteltiin syöttöajat määrineen, lääkkeineen ja lisäkkeineen.

Hiljalleen elämämme muuttui lähes normaaliksi lapsiperheen elämäksi. Sanon lähes, sillä valitettavasti Veera ei kuulu siihen varsin isoon joukkoon keskosia, jotka selviävät ilman jälkiseurauksia.

Veera ei koskaan vauvana oppinut oikein kunnolla syömään suun kautta. Vielä puolitoistavuotiaana hän painoi vain 6,5 kiloa. Tällöin hänelle laitettiin leik­kauksella gastrostooma, eräänlainen avanne, jonka kautta ravintoliuosta voidaan letkuttaa suoraan vatsaan. Paino nousikin kohisten, mutta syömistä tyttö opettelee yhä. Ilahduttavaa kyllä, Veera on jo puoli vuotta juonut ravintoliuoksensa suun kautta. Niinpä tämän kevään ohjelmassa on avanteen poisto.

Veeralla on myös kehitysviive. Hän vaikuttaa kolmivuotiaalta, joka opiskelee kovasti tullakseen nelivuotiaaksi. Kalenterissa vuosia on kuitenkin jo viisi. Se ei kuitenkaan tytön menoa haittaa – hän on hauska, touhukas lapsi, jolla on aivan omat juttunsa.

 

Vuoden alussa luin Tomi Takamaan kirjan 875 grammaa. Etenin hitaasti. Kerta-annos oli yksi luku, sillä teos toi muistoja esiin liikaakin. Kirjan viimeiset rivit luin istuen pesuhuoneen lattialla Veeran polskiessa kylvyssä kolmenkymmenen muumiukkelinsa kanssa.

Lopuksi nostin katseen ylös kirjasta ja katsoin häntä. Siinä se on, iso lapsi jo. Ei enää alle kiloinen sikiö, vaan jötkäles, joka tuntuu sylissä painavalta. Mikä ihana tunne.

Siellä se leikkii: ihme, pieni ihminen."

Vauva 4/2014

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”