Vesa Sisätön tytär syntyi ennen aikojaan. Vaikea alku jätti perheen elämään jälkensä.

"Kesä 2008 oli lämmin. Vaimoni Sarianna oli raskaana, olimme muuttaneet helmikuussa yhteen ja menneet toukokuussa naimisiin. Muodostimme uusperheen, johon kuuluivat myös teini-ikäiset lapseni Lauri ja Iris sekä Sariannan rhodesiankoira Ani. Uuden perheenjäsenen laskettu aika oli lokakuun puolivälissä.

Sariannan raskautta seurattiin tavallista tarkemmin, sillä hänen verenpaineensa oli keväällä ollut koholla. Heinäkuisena perjantaina hänet kutsuttiin jälleen testeihin. Tulokset tulisivat maanantaina.

Viikonloppuna kiersimme Hietalahden kirpputorin ja Sarianna kävi pitkällä metsälenkillä Anin kanssa. Emme vielä tienneet, että se jäisi kesän viimeiseksi rennoksi viikonlopuksi.

Sairaalasta soitettiin maanantaina. Sarianna pyydettiin kiireesti tarkastukseen Jorviin. Virtsasta oli löytynyt valkuaista. Jorvissa hänet kirjattiin osastolle. Ensin yhdeksi, sitten toiseksi yöksi.

Keskiviikkona lääkärit puhuivat Sariannan kotiuttamisesta, mutta äkkiä hänen tilansa huononi. Verenpaine pomppasi kattoon. Edessä oli matka ambulanssilla Naistenklinikalle.

Siellä hän vietti yli viikon. Diagnoosi oli raskausmyrkytys. Vierailin hänen luonaan päivittäin, vein tuoreita mansikoita tuliaisiksi. Sarianna oli väsynyt ja nukkui paljon. Raskausmyrkytys parantuisi vain lapsen syntymällä. Sitä yritettäisiin nyt lykätä mahdollisimman pitkälle, jotta lapsi vielä kasvaisi.

Tuntuu kuin nämä asiat olisivat tapahtuneet joillekin toisille.

Olimme olleet osastolla jo useamman päivän, kun eräs lääkäri kysyi meiltä, oliko meitä valmennettu keskoslapsen saamiseen. Ei ollut. Emme olleet ehtineet tajuta, että keskostahan me tässä olimme saamassa.

Meille kerrottiin tärkeimmät asiat. Sariannalle tehtäisiin lähipäivinä tai viikkoina keisarileikkaus. Lapsi tulisi viettämään ensimmäiset kuukautensa keskoskaapissa Lastenklinikan vastasyntyneiden teholla.

Enää en pysty palaamaan siihen, miltä tämä tieto tuntui. Tuntuu kuin nämä asiat olisivat tapahtuneet joillekin toisille.

 

Leikkaus tehtiin heinäkuun 23. päivänä. Raskautta oli takana 27+6 viikkoa. Tässä vaiheessa päivilläkin on merkitystä, sillä jokainen niistä lisää henkiinjäämisen todennäköisyyttä pari prosenttiyksikköä.

Leikkausajankohta päätettiin pikaisesti. Kuulin siitä tuntia aiemmin Espoossa, ja kiidin Naistenklinikalle taksilla. Pikainen vaatteidenvaihto ja sitten olinkin leikkaussalissa, sairaalamyssy päässä puudutuksesta tokkuraisen Sariannan pääpuolessa.

Tyttäremme syntyi. Hänen itkunsa oli pientä, se kuului tuskin puolen metrin päähän. Ja pieni hän oli muutenkin. 870 grammaa, 33 senttiä.

Lapsi laitettiin hengityskoneeseen ja liikuteltavaan keskoskaappiin. Sarianna jäi leikkaussaliin, minun taas käskettiin seurata keskoskaappia.

Laskeuduimme maanalaiseen yhdyskäytävään, joka vei Lastenklinikalle. Sain tehtävän: talutin lääkärin paluumatkaan tarkoitettua polkupyörää.

Naistenklinikan ja Lastenklinikan yhdistävän pitkän käytävän seinillä on maalauksia. Muistan katselleeni hevosia esittäviä kuvia ja miettineeni, tulisiko tuosta keskoskaapin letkuihin kytketystä pienestä tytöstä vielä joskus hevoshullu. Ajatus tuntui samanaikaisesti aivan älyttömältä ja lohduttavalta.

Hänen syntymänsä jälkeiset päivät olivat kaaosta.

Vastasyntyneiden teho-osastolla, K7:llä, minut istutettiin tuoliin ja kehotettiin juomaan mehua. Se oli hyvin makeaa. Tajusin, että juoman tehtävä oli estää järkyttyneitä, tuoreita keskosen tai vakavasti sairaan lapsen isiä pyörtymästä.

K7:n käytävän seinät ovat täynnä kuvia pienistä keskosista – ensin vastasyntyneinä letkuissa, sitten yksivuotiaina, viisivuotiaina, jopa ylioppilaina. Kuvat olivat helpotus. Ehkä meidänkin keskosemme kasvaa ihmisen mittoihin, sitten joskus.

Myöhempinä viikkoina näin pari kertaa samalla tuolilla sairaalamyssypäisen miehen siemailemassa mehua. Ajattelin, että minäkin olin kerran tuossa, mutta onneksi olen nyt siirtynyt eteenpäin.

Odottaessani käytävällä tyttäremme laitettiin uudelleen hengityskoneeseen varsinaisessa keskoskaapissaan. Lopulta sain uutisia. Tilanne oli vakiintunut, vaikka tyttäremme oli kuulemma alkanut jossain välissä ”hillua” ja hengityskoneen putki oli pitänyt laittaa uudestaan.

Se kuulosti oikeastaan hyvältä. Ainakin pienessä oli energiaa hillua! Hilluminen jäi perheemme sanastoon. Käytämme sitä vielä nykyäänkin, kun tytär nukkumaanmenoaikaan alkaa pomppia sohvilla tai viipottaa ympäriinsä.
Hänen syntymänsä jälkeiset päivät olivat kaaosta.

 

Kaaoksen keskellä keksimme tyttärellemme nimen. Hänestä tuli Veera.

Kolmen päivän ikäisenä tyttäremme joutui sydänleikkaukseen. Sana tosin oli ehkä vähän liian dramaattinen kuvaamaan operaatiota. Valtimotiehytleikkauksessa suljetaan tiehyt, jonka kautta vähähappista verta pääsee takaisin verenkiertoon. Täysaikaisilla lapsilla valtimotiehyt sulkeutuu itsestään syntymän jälkeen, keskosilla melko usein ei. Veera selvisi leikkauksesta hyvin. Nykyään siitä muistuttaa enää tytön koko kyljen poikki selästä rintaan kulkeva arpi.

Ennen leikkausta Veera sai hätäkasteen, vaikka emme ole uskonnollisia. Tuntui, että pienen lapsen avuksi oli saatava myös maagiset keinot kaikkien jo käytössä olevien tieteellisten keinojen lisäksi. Lapsen nimen kirjaaminen väestörekisteriin teki hänestä myös olemassaolevamman tuntuisen. Jäin kuitenkin kaipaamaan uskonnotonta nimenantoseremoniaa.

Myöhemmin syksyllä kaikki maaginen ja uskonnollinen ajattelu lapsemme kes­kosuuden yhteydessä alkoi ärsyttää minua. Tuntui kohtuuttomalta ajatella, että Veeran epämukavilla ensimmäisillä kuukausilla olisi jokin ”merkitys” tai ne olisivat ”viesti” meille. Oli paljon helpompi miettiä, että meille vain kävi näin ja siinä kaikki. Ihmisen elämään liittyy kärsimyksiä, Veeralle niitä sattui osumaan ihan elämän alkuun.

Tytön pää mahtui kämmenelleni, keho sormieni ja peukaloni haarukkaan.

Ensimmäiset kuukaudet olivat outoa aikaa. Jälkikäteen katson kesää ja syksyä 2008 kuin sumuisen lasin läpi. Siellä on hahmoja ja tapahtumia, tunteita ja olotiloja, jotka tietää kokeneensa, mutta joihin ei halua takaisin.

Aluksi oudointa oli rutiini. Se, että oma lapsi on vastasyntyneiden teho-osastolla, muuttui nopeasti kummalliseksi normaalitilaksi. Lääkärien kierrot, odottelut vanhempien lepohuoneessa ja sairaalan ravintolan hy­vien lounaiden syöminen oli äkkiä tavallista.

Välillä oli syytä iloon. Veeran paino ylitti kilon 22. elokuuta. Juhlimme kakulla.

Lapsi oli hyvässä ammattitaitoisessa hoidossa yöt ja päivät, mutta pian saimme alkaa osallistua hoitoon. Tuntui hurjalta pidellä käsissään niin pientä, elävää olentoa. Tytön pää mahtui kämmenelleni, keho sormieni ja peukaloni haarukkaan.

Siitä, että olin jo valmiiksi isä, oli paljon apua, vaikka keskonen onkin erilainen vauva. Ainakaan minun ei tarvinnut kaaoksen keskellä alkaa muovata itselleni isäidentiteettiä. Saatoin keskittyä muuhun.

Suurta osaa vuorokaudesta keskosen vanhempi ei voi olla lapsensa luona. Se turhautuminen on purettava johonkin. Minä tein töitä. Kirjoitin Veeran sairaalakuukausien aikana nuortenkirjailijoita käsittelevän hakuteoksen, josta olin sopinut kustantamon kanssa jo keväällä.

Kirjan sisällöstä en muista juuri mitään. Mutta ilmeisesti kirjoitin sen, koska nimeni on sen kannessa. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi puuhasin moista. Mutta aikaa tosiaan oli, ja rahalle oli isyyslomalla käyttöä.

 

Veeran syntymä teki minusta tyytyväisen veronmaksajan. Sairaalakuukaudet maksoivat meille yhteensä muistaakseni noin 600 euroa, kiitos suomalaisen hyvinvointivaltion. Yhdysvaltalaisissa keskoslasten vanhemmille suunnatuissa kirjoissa on ohjeita talon panttaamisesta, sillä keskosten tehohoidon kulut ovat noin 1 500–2 000 euroa vuorokaudessa. Ja päälle tulisi vielä osuus, jonka yksityissairaala haluaisi voittonaan.

Vaikka sairaala tuli nopeasti tutuksi, vastaan tuli asioita, joihin ei voinut tottua. Kun Veera alkoi opetella hengittämistä omilla keuhkoillaan, hänen hengityksensä pysähtyi ajoittain kokonaan. Se ei ollut erityisen vaarallinen tilanne: sairaanhoitajat vain lempeästi taputtelivat Veeraa ja huhuilivat häntä – ja lapsi veti taas henkeä. Mutta isä ei lapsensa hengityksen lakkaamista unohda. Koskaan.

Ensimmäisten lasteni kanssa tarkistin aina toisinaan, hengittivätkö he nukkuessaan. Veeran kanssa tarkistan sen vielä viisi vuotta myöhemminkin, päivittäin.

Veera ei kuulu siihen isoon joukkoon keskosia, jotka selviävät ilman jälkiseurauksia.

Syyskuun alussa Veera siirrettiin vihdoin lähisairaalaamme Jorviin tavalliselle lastenosastolle. Vaikka loikka tehohoidosta tavalliseen hoitoon oli pelottava – lapsen kanssa samassa huoneessa ei ollut enää hoitajaa ympäri vuorokauden – Jorvissa saimme osallistua Veeran hoitoon enemmän.

Kuukautta myöhemmin Veera tuli kotiin. Hän oli 2,5 kuukauden ikäinen. Ensimmäiset kuukaudet kotona ovat muistoissa yhtä usvaisia kuin sairaala-aika. Veeraa ruokittiin ja lääkittiin vuorokauden ympäri nenä-mahaletkulla. Keittiön hyllyn sivuun olimme teipanneet ”lukujärjestyksen”, jossa lueteltiin syöttöajat määrineen, lääkkeineen ja lisäkkeineen.

Hiljalleen elämämme muuttui lähes normaaliksi lapsiperheen elämäksi. Sanon lähes, sillä valitettavasti Veera ei kuulu siihen varsin isoon joukkoon keskosia, jotka selviävät ilman jälkiseurauksia.

Veera ei koskaan vauvana oppinut oikein kunnolla syömään suun kautta. Vielä puolitoistavuotiaana hän painoi vain 6,5 kiloa. Tällöin hänelle laitettiin leik­kauksella gastrostooma, eräänlainen avanne, jonka kautta ravintoliuosta voidaan letkuttaa suoraan vatsaan. Paino nousikin kohisten, mutta syömistä tyttö opettelee yhä. Ilahduttavaa kyllä, Veera on jo puoli vuotta juonut ravintoliuoksensa suun kautta. Niinpä tämän kevään ohjelmassa on avanteen poisto.

Veeralla on myös kehitysviive. Hän vaikuttaa kolmivuotiaalta, joka opiskelee kovasti tullakseen nelivuotiaaksi. Kalenterissa vuosia on kuitenkin jo viisi. Se ei kuitenkaan tytön menoa haittaa – hän on hauska, touhukas lapsi, jolla on aivan omat juttunsa.

 

Vuoden alussa luin Tomi Takamaan kirjan 875 grammaa. Etenin hitaasti. Kerta-annos oli yksi luku, sillä teos toi muistoja esiin liikaakin. Kirjan viimeiset rivit luin istuen pesuhuoneen lattialla Veeran polskiessa kylvyssä kolmenkymmenen muumiukkelinsa kanssa.

Lopuksi nostin katseen ylös kirjasta ja katsoin häntä. Siinä se on, iso lapsi jo. Ei enää alle kiloinen sikiö, vaan jötkäles, joka tuntuu sylissä painavalta. Mikä ihana tunne.

Siellä se leikkii: ihme, pieni ihminen."

Vauva 4/2014