Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Itsetunnon perusta rakentuu jo vauvana. Hellyys saa lapsen tuntemaan itsensä hyväksi ja arvokkaaksi.

Vaunulenkin jälkeen vauva pötköttää hikisenä toppahaalarissaan ja itkee nälkäänsä. Äiti nostaa pienen syliinsä, alkaa riisua ja juttelee pehmeästi: Sinulla taitaa olla kuuma ja varmaan nälkäkin. Kaikki hyvin, ihan pikku hetki niin saat maitoa.

Vanhempi huomaa vauvan epämukavan olon, auttaa kuvaamaan sitä sanoin ja koskettaa hellästi ja rauhoittavasti. Lapsi saa kuulla ja tuntea, että hänet hyväksytään ja hänestä pidetään huolta.

Tällaisista päivittäin toistuvista hoivan hetkistä rakentuu itsetunnon tärkein perusta.

– Lapsi saa tuntea olevansa hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on, tiivistää lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lasten psykoterapeutti Marjukka Westerlund Aatos-klinikalta.

Itsetunnon pohja luodaan jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Lapsi, jolla on hyvä itsetunto, tuntee olevansa rakkauden arvoinen omana itsenään, riippumatta suorituksista. Hyvä itsetunto on paitsi luottamusta itseen, myös muihin ja maailmaan.

Jo vastasyntynyt seuraa ympäristöään kaikin aistein ja tekee siitä päätelmiä: onko täällä turvallista?

– Vaikka lapsella ei ole vielä sanoja, hän ymmärtää sanattomia viestejä: millä tavalla hänet otetaan syliin, millaisin ottein häntä hoidetaan ja miten häntä katsotaan. Pienikin lapsi näkee ja tuntee, hyväksyykö vanhempi hänet, SOS-Lapsikylän psykologi ja Theraplay-terapeutti Hillevi Westman sanoo.

Vauva lukee vanhemman ilmeistä ja eleistä, ovatko hänen tunteensa hyväksyttyjä.

Vauva lukee ilmeistä

Jotta minäkäsitys ja itsetunto voivat kehittyä, lapsen on eriydyttävä vanhemmistaan. Vuorovaikutuksessa turvallisen aikuisen kanssa hän alkaa vähitellen ymmärtää itseään: millainen olen, mistä pidän, mitä haluan ja osaan.

– Vauva lukee vanhemman ilmeistä ja eleistä, ovatko hänen tunteensa hyväksyttyjä. Olennaista on, että vuorovaikutus etenee vauvan tahdissa ja ehdoilla, Marjukka Westerlund sanoo.

Se tarkoittaa, että vanhempi kuulostelee herkästi lapsen viestejä: nälkää, janoa, väsymystä, halua seurustella tai päästä syliin. Kun vanhempi vastaa vauvan tarpeisiin ajallaan, vauva saa jo varhain kokemuksen siitä, että voi vaikuttaa toiminnallaan ympäristöönsä. Se vahvistaa vauvan itsetuntoa.

Toisaalta vauva tarvitsee myös lepoa vuorovaikutuksesta. Kukaan ei jaksa seurustella jatkuvasti.

Rohkaise yrittämään

Vauvasta taaperoksi kehittyvä lapsi opettelee ahkerasti uusia taitoja. Yksi–kaksivuotiaskin on silti vielä hyvin pieni ja aikuisen armoilla.

– Lapselle on aika rankka kokemus tajuta olevansa vanhemmasta erillinen olento mutta taidoiltaan silti vielä mitätön, Westerlund sanoo.

Konttaava tai kävelemään opetteleva lapsi vilkaisee aina välillä taakseen ja varmistaa, että äiti tai isä on vielä siellä. Vanhempi katsoo hyväksyvästi ja rohkaisevasti takaisin: Ai miten olet reipas ja taitava, kyllä sinä pärjäät.

– Vanhemman yksi tehtävä on haastaa lasta ponnistelemaan ja kokeilemaan uusia asioita. Anna lapsen yrittää itse, mutta ole tarvittaessa käytettävissä. Se vahvistaa lapsen itseluottamusta, Hillevi Westman sanoo.

Hyvään itsetuntoon kuuluu myös pettymysten sietäminen.

Aikuinen toisaalta myös asettaa turvalliset rajat, palauttaa lapsen vaarallisilta tutkimusmatkoilta ja keskeyttää kielletyt puuhat: pistorasiaan ei saa koskea, se on vaarallista.

– Rajoittaminen ei muserra lapsen itsetuntoa, kun lapsella ja vanhemmalla on hyvä ja rakastava suhde.

Hyvään itsetuntoon kuuluu myös pettymysten sietäminen. Maailmaa tutkiessa kaikki ei aina onnistu kuten pikkuinen tahtoisi. Aikuisen tehtävä on auttaa turhautumisten yli: Ymmärrän, sinua kiukuttaa, kun et päässyt sille korkealle jakkaralle.

Pukemalla hankalan tunteen sanoiksi vanhempi auttaa lasta pureskelemaan sen siedettävään muotoon. Aikuisen tuki antaa lapselle eväitä ymmärtää ja säädellä omia tunteitaan.

Lapsi tarvitsee tunteen siitä, että vaikka hän ei aina onnistu, tee hyvin tai oikein, hän on silti rakastettu.

Uhmakas mutta hauras

Itsetunto ei voi olla liian hyvä. Siinä, mikä ehkä ulospäin näyttää liialliselta itsevarmuudelta, on usein päinvastoin kyse turvattomuuden tunteesta.

Jos lapsi ei saa mokata turvallisesti, hän voi joutua väkisin pitämään yllä kuvitelmaa itsestään kaiken osaavana. Se voi saada lapsen käyttäytymään uhmakkaasti. Aikuisen tuella lapsi oppii kestämään myös epäonnistumisia.

– Lapselle voi kehittyä vääränlainen käsitys siitä, että hänen täytyy pystyä määräämään kaikesta ja tekemään juuri niin kuin haluaa. Se voi näyttää aikuisesta empatiakyvyttömyydeltä ja ilkeydeltä. Takana on kuitenkin pieni ja avuton, psyykkisesti hauras lapsi. Hän uhmaa, jottei tuntisi itseään täysin mitättömäksi, Marjukka Westerlund sanoo.

Anna lapsen tuntea olevansa rakas ja tärkeä.

Joskus vanhemman hoiva on hyvin epäjohdonmukaista: välillä hän reagoi vauvan itkuun ja vastaa katseisiin, joskus taas ei huomioi tätä lainkaan. Jos tällaista jatkuu kovin pitkään, lapsen voi olla vaikea ylipäätään hahmottaa, kuka ja millainen on.

– Pieni lapsi yrittää olla vanhempien toiveiden mukainen. Jos lapsi ei ymmärrä, mitä häneltä toivotaan, se voi vaikeuttaa kehitystä. Myös kovin vaativa tai kielteinen kasvatus voi hankaloittaa turvallisen, hyvän käsityksen luomista itsestä, Westerlund sanoo.

Esimerkiksi hyvin väsynyt tai masentunut vanhempi voi olla poissaoleva ja ilmeetön. Hän ei ehkä huomaa, kun vauva hakee hänen huomiotaan katseella, eikä jaksa heittäytyä leikkisään seurusteluun. Hän saattaa reagoida lapsen nälkään, väsymykseen tai märkään vaippaan myöhässä tai sattumanvaraisesti.

Vakavaan uupumukseen kannattaa hakea apua. Satunnaisen väsyneen tiuskahduksen tai vihaisen katseen vuoksi on sen sijaan turha potea syyllisyyttä. Yksikään vanhempi ei ole täydellinen eikä täydellisesti läsnä joka hetki. Tärkeintä on, että yhdessäolossa on pääosin myönteinen vire ja lapsesta jaksaa myös iloita.

Lapsen itsetunto kasvaa, kun hän saa tuntea olevansa rakas ja tärkeä.

Vauva 3/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”