Pieni vauva oppii vanhemmiltaan, mikä on hauskaa. Yhteinen nauru lisää kiintymystä ja hyvää oloa.

Vauva on herännyt päiväunilta ja näkee isän naaman pinnasängyn yläpuolella. Vauvan kasvoille leviää aurinkoinen hymy. Isä vastaa hymyyn, alkaa liioitella ilmeitään, lepertää ja hassutella. Vauva innostuu entisestään ja suusta pääsee pieni iloinen hekotus: he-he-he.

Mikään ei kuulosta niin ihanalta kuin vauvan nauru.

– Yhteinen nauru on kaikkein voimakkain liittymisen merkki ihmisten välillä: me kuulumme yhteen ja maailma on meille yhteinen, kehityspsykologi Hilkka Munter kuvaa.

Vauva on sosiaalinen jo syntyessään. Hymy ja nauru ovat vauvalle ensimmäisiä keinoja, joilla solmia suhteita läheisiin. Niillä vauva kutsuu aikuista vuorovaikutukseen ja yhteiseen leikkiin.

Nauru vahvistaa suhdetta

Jo vastasyntyneen ensimmäiset refleksihymyt ilahduttavat. Hymyyn on ihan pakko vastata takaisin. Kun vauva kuukauden parin iässä oppii hymyilemään oikeasti ja näkee siitä seuraavan reaktion, leikki muuttuu vastavuoroiseksi.

Tunteet välittyvät ennen sanoja.

Vanhempi houkuttelee hymyä ja naurua esiin hassuilla ilmeillä, kutittelemalla ja kurkistusleikeillä. Vauva ilahtuu ja lähtee toistamaan ilmeitä. Ilmeilystä tulee vanhemman ja vauvan välistä sanatonta keskustelua.

– Hymy ja nauru myös rakentavat ja vahvistavat kiintymyssuhdetta. Vauva kokee, että vanhempi ymmärtää häntä, sanoo kehitys- ja kasvatuspsykologian erikoispsykologi, Theraplay-terapeutti Elina Lätti.

Tunteet välittyvät jo ennen sanoja. Yhteinen nauru ja hassuttelu kertovat vauvalle, että vanhempi iloitsee hänestä ja nauttii hänen seurastaan. Sitä kautta lapsi rakentaa myös minäkuvaansa.

– Kun aikuinen näyttää iloitsevansa lapsesta, se on viesti siitä, että lapsi on erityinen ja rakastettava, Lätti sanoo.

Huumori opitaan mallista

Huumorintaju kehittyy yhtä matkaa mielikuvituksen ja muiden taitojen kuten kielen kehityksen kanssa. Varsinaiset vitsit avautuvat lapselle vasta esikouluiässä.

Huumorintajun alkeet kehittyvät kuitenkin jo varhain. Vauvaa kiinnostavat ihmiskasvot, hän katselee mielellään silmiä ja suuta. Heti kun kasvojen piirteet ja ilmeet tulevat tutuiksi, niiden pieni muuntelu alkaa huvittaa vauvaa. Kun tapahtuu jotakin yllättävää ja odottamatonta, tulee nauru.

Jo puolivuotiaat vauvat oppivat pitämään hauskoina samoja asioita kuin vanhempansa.

Vauva seuraa pienestä asti tarkkaan vanhempiensa kasvonilmeitä ja tekee niistä herkästi päätelmiä.

– Jos käy vaikkapa jokin kömmähdys ja vanhempi nauraa, lapsi tulkitsee, että se on hassua. Jos vanhempi sen sijaan vaikka kiukustuu, se on merkki siitä, että asialle ei sovi nauraa, Lätti kuvailee.

Yhdysvaltalaistutkijat ovat havainneet, että jo puolivuotiaat vauvat oppivat pitämään hauskoina samoja asioita kuin vanhempansa. Vauvat seurasivat tarkkaan vanhempien reaktioita absurdeihin tapahtumiin. Vuoden täytettyään he olivat oppineet nauramaan näille tilanteille jo itsekin.

Tilannekomiikka puree

Yksivuotias laittaa kattilan päähänsä ja marssii riemuissaan esittelemään keksintöään äidille. Taaperon huumori on pitkälti tilannehuumoria.

– Jos jokin asia on tapahtunut aina tietyllä tavalla ja joko lapsi itse tai aikuinen tekeekin sen toisin, se on lapsesta hauskaa, Hilkka Munter sanoo.

Yksivuotias nauttii myös erilaisista kurkistus- ja kukkuu-leikeistä. Loruttelukin naurattaa, ja loruihin liittyvät käsileikit ja kutitukset vain lisäävät hupia. Äänen rytmi ja hupsutteleva sävy, tunteet ja tunnelmat välittyvät loruista jo ennen kuin lapsi osaa puhua.

Pian sen jälkeen, kun lapsi on oppinut sanoja, myös niillä leikittely alkaa naurattaa: sanotaankin vaikka lattiaa katoksi ja kattoa lattiaksi. Vääristä odotuksista ja yllättävistä seurauksista syntyy loputtomasti huumoria.

Puhumaan opetteleva lapsi saattaa myös sanoa sanoja tahallaan väärin. Ensin sana tulee ehkä vahingossa hassussa muodossa, ja aikuinen korjaa sen. Kohta lapsi sanookin sanan uudelleen väärin, katsoo kujeillen aikuista ja nauraa päälle.

Puhumaan opetteleva lapsi saattaa sanoa sanoja tahallaan väärin.

Seura villitsee

Jo yksivuotiailla on kyky keksiä sisäpiirin vitsejä. He kokeilevat hassuja juttuja keskenään ja naurattavat toisiaan ilmein ja elein, vaikkeivät osaisi vielä puhua. He rakentavat yksinkertaisen palikkatornin ja rikkovat sen – ja sama kaaos naurattaa kerta toisensa jälkeen.

Munter kertoo, miten päiväkodin pienimmäisetkin voivat villitä toisiaan keskinäiseen huumoriin: kun yksi alkaa naputtaa lusikalla lautasta, kohta toiset tekevät saman perässä – tietäen hyvin, että kohta joku kieltää. Sitten he katsovat toisiaan ja hoitajaa kujeilevin ilmein.

– Leikin ja huumorin kautta pieni lapsi myös valtauttaa itseään, tutkii mahdollisuuksiaan vaikuttaa aktiivisesti maailmaan, Munter toteaa.

Kasvuun kuuluu, että kun säännöt on opittu, niiden rikkominen kiinnostaa. Se kertoo Munterin mukaan luovan mielen kehittymisestä.

Katseesta näkee, milloin lapsi tekee jotain leikillään. Hän hymyilee ja hakee yhteyttä aikuiseen: tämä on hauskaa, meillä on yhdessä mukavaa.

Kasvuun kuuluu, että kun säännöt on opittu, niiden rikkominen kiinnostaa.

Huumorista hyvää oloa

Jaettu nauru sitoo ihmisiä toisiinsa. Naurun tuottamat mielihyvähormonit rentouttavat kaikenikäisiä. Ilon ja hyvän olon tuntemukset vahvistavat henkistä hyvinvointia ja kehitystä. Lämmintä huumoria kannattaakin vaalia arjessa ja kasvatuksessa.

Äärimmillään ilon ja naurun puuttuminen arjesta voi olla lapselle kehityksellinen riski.

– Lapsi, joka ymmärtää ja osaa tuottaa huumoria, tulee helposti toimeen muiden lasten kanssa. Päiväkotiyhteisö, jossa on leikkisä mieliala, voi paremmin. Samoin perhe, jossa on vapautunut, iloinen tunnelma, Munter sanoo.

Vauva 6–7/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Paljon ja raivokkaasti itkevä vauva saa joskus vanhemmatkin pelästymään. Mistä raju itku kertoo – ja mikä vauvan hätään auttaa?

Vauva hermostuu vaatteiden vaihdosta ja kiihdyttää itsensä raivokkaaseen, sitkeään huutoon. Jo ihan pienen vauvan tunteenpurkaukset voivat hämmentää kestollaan ja voimakkuudellaan. Vanhempi ei tiedä mitä tehdä, kun raivoitku ei tunnu tyyntyvän millään.


Vauvat itkevät, kun heillä on epämukava olo. Alkuun aikuinen voi vain arvailla, ovatko itkun syynä vatsanpurut, jokin ohimenevä kehitysvaihe vai kenties keskivertoa tulisempi temperamentti. Ainoa keino on tutustua vauvaansa ja tämän tapaan ilmaista olotilaansa.

Kun itkevä vauva saa vanhemmaltaan lohtua ja tyynnyttelyä, hän oppii, että itkun aiheuttanut paha olo menee ohi, oli sen syy mikä hyvänsä.

Vauva aistii vanhemman tunnetilan eikä pysty tyyntymään, jos vanhempi on poissa tolaltaan.

– Ota vauva syliin, heijaa, hyräile, puhu ja ole läsnä. Isojen ihopintojen koskettaminen ja silittäminen lempein ottein rauhoittavat, sanoo kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi.

Tärkeintä on, ettei aikuinen hätäänny tai hermostu, vaikka vauva olisi rajussakin tunnekuohussa. Vauva aistii vanhemman tunnetilan eikä pysty tyyntymään, jos vanhempi on poissa tolaltaan. Tyynnyttely voi viedä aikaa, mutta lopulta lapsi rauhoittuu aikuisen turvasignaalien avulla.

Ei kai vauvaan satu?

Jos vauva muuttuu äkisti tavallista itkuisemmaksi, syynä voi olla kipu. Itkuisuuden fyysiset syyt, kuten korvatulehdus, on hyvä selvittää lääkärillä.

Oksentelu tai oksennuksen haju hengityksessä voivat viitata refluksiin.

Myös allergiat ja vatsavaivat voivat aiheuttaa vauvalle tuskaista oloa.

Vauva ei kiusaa tai tahallaan uhmaa vanhempiaan.

Uteliaan ja sinnikkään vauvan kiukunpuuskat saattavat joskus vaikuttaa uhmaiältä. Napero konttaa yhä uudestaan kauhomaan ruukkukasvin mullat lattialle ja kurottuu painamaan pesukoneen nappeja, vaikka vanhemmat miten harhauttaisivat häntä muihin puuhiin. Kun lasta lopulta kielletään ja hänet nostetaan pois kielletyn asian ääreltä, vauva suuttuu ja saa hillittömän raivokohtauksen. Voiko uhma alkaa jo vauvavuotena?

– Ei voi, Sajaniemi sanoo.

– Vauva ei kiusaa tai tahallaan uhmaa vanhempiaan, vaan on utelias ja tutkii ympäristöään. Hänestä on kiinnostavaa huomata, että pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan ympäristöönsä.

Tulinen tyyppi

Jokaisella vauvalla on erilainen temperamentti. Se, miten vauva reagoi sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin ja näyttää olotilansa vaihtelun, liittyy synnynnäisiin taipumuksiin. Osa vauvoista tyyntyy nopeasti, kun heidän tarpeisiinsa vastataan. Toiset taas hermostuvat herkästi ja itkevät pitkään ja intensiivisesti.

– Jotkut ovat syntymästään asti hyvin voimakkaasti itseään ilmaisevia, Sajaniemi sanoo.

Herkästi reagoiva vauva kuormittuu helpommin myös uusissa tilanteissa. Vaikka vauva nauttisi virikkeistä ja vilkkaista tapahtumista, ilo voi myöhemmin vaihtua itkuksi.

– Jos vauvan päivä on ollut liian täynnä erilaisia ärsykkeitä, hänen aivonsa ovat väsyneet ja lapsi tuntee olonsa epämukavaksi.

Vanhemman on hyvä oppia säätelemään ympäristöä ja tapahtumia, ettei vauva kohtaa jatkuvasti liikaa kiihdyttäviä ja kuormittavia asioita.

Affektikramppi näyttää pelottavalta, mutta ei ole vaarallinen.

Toisinaan vauvalla voi jäädä itkuvaihe päälle. Levottomuus voi edetä täysin säätelemättömään tilaan, jossa mitkään tyynnyttely-yritykset eivät tavoita lasta. Lapsi kirkuu, kunnes ei näytä saavan henkeä ja pyörtyy hätääntyneen vanhemman silmien edessä. Tällöin kyseessä on affektikramppi.

– Se näyttää pelottavalta, mutta ei ole vaarallinen, Sajaniemi lohduttaa.

Tajuttomuus kestää vain lyhyen aikaa. Palatessaan tajuihinsa lapsi voi olla hetken aikaa väsynyt mutta virkistyy pian. Affektikohtauksesta toipuvaa lasta lohdutetaan tutuilla keinoilla: sylissä pitämällä ja juttelemalla rauhoittavasti. Affektikohtaukset jäävät itsestään leikki-iässä pois.

Pura kielteiset tunteet

Kolmikuinen vauva karjuu yöllä toista tuntia. Äiti puree hammasta ja hytkyttää vauvaa kantoliinassa, vaikka oikeasti tekisi mieli jättää vauva huutamaan ja juosta pakoon. Jälkikäteen hän potee ajatuksistaan syyllisyyttä.

– Omille kiukuntunteille täytyy olla tilaa ja mahdollisuus käsitellä ne. On hyvä pystyä tunnistamaan ne, neuvolapsykologi Anna-Mari Laitinen lohduttaa.

Jos hankalia tunteita ei käsittele, ne voivat jäädä piileväksi aggressiivisuudeksi, joka näkyy vanhemman ilmeissä ja eleissä ja pahimmillaan jopa lapsen kovakouraisena kohteluna. Jos vuorovaikutus lapsen kanssa menee pahasti solmuun, asia on hyvä ottaa puheeksi neuvolassa ja lähteä purkamaan tilannetta ulkopuolisen kanssa.

Toistuvat raivokohtaukset ovat lapsellekin kuormittavia.

Kymmenkuinen vauva on viimein oivaltanut, että vihattu päällysvaatteiden pukeminen tarkoittaa kivaa ulkoilua. Pukeminen ärsyttää edelleen, mutta enää hän ei ilmaise sitä yhtä raivokkaasti kuin pienempänä. Viimeistään ulkona harmitus unohtuu.

– Vauva oppii toistosta ja rutiineista. Vaikka vauva elää hetkessä, hän oppii vähitellen muistamaan ja luottamaan, että ikävän toimen jälkeen seuraa mukavampi juttu, Laitinen sanoo.

Kun vanhempi oppii tuntemaan vauvaa, hän voi ennakoida suututtavat tilanteet ja yrittää ehkäistä hermostuksen. Se kannattaa, sillä toistuvat raivokohtaukset ovat lapselle kuormittavia.

Ystävälliset eleet, ilmeet ja tilanteiden ja tunteiden sanoittaminen toimivat pienellekin. Lapsen mieltä kuljetetaan puheen mukana, vaikkei tämä vielä ymmärtäisi sanojen sisältöä. Pieni lapsi ei osaa säädellä yksin tunteitaan. Hän tarvitsee aikuisen apua tunteiden säätelyssä vielä pitkään.

Vauva-lehti 11/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, joka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

”Äiti, voisitko tulla sisustamaan barbintalon?”

Vilkaisen vaaleanpunakattoista asumusta olohuoneessamme. Sitten keittiön tasoja, jotka olin juuri ajatellut raivata esiin astioiden alta. Ne pyykitkin piti…

”Ihan kohta!”, vastaan.

Harvoin kuitenkaan irtoan tiskipöydän, hellan tai läppärin äärestä ihan kohta. Kolmevuotias saa huudella perääni useamman kerran.

Lattialle on levitetty koko Barbien suku autoineen, hevosineen ja pinkkeine asusteineen, ja lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Miksi se on niin paljon vaadittu mennä mukaan leikkiin?

Lelupaljouden keskellä lapsi kaipaa yhtä asiaa – minua.

Ainakin siksi, että työpäivän ja iltatoimien välisessä rakosessa on jo valmiiksi tunkua. Seuraavan päivän ruoka pitäisi laittaa. Kurahousuihin vaihtaa ehjät jalkalenksut. Jääkaapin hyllyt huutavat tyhjyyttään, ja kai edes joskus pitäisi siivotakin.

Mutta ehkä leikkimistä pitäisi katsoa toisin silmin. Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Leikkiessään lapset harjoittelevat sosiaalisia taitoja, muistuttavat kehityspsykologian tuntijat. On sovittava leikin etenemisestä. Vuoroteltava. Toimittava porukassa ja noudatettava yhteisiä sääntöjä.

Aika tärkeitä oppeja elämässä.

Lapsi tarvitsee ne ehjät lenksut housuihinsa ja ruokaa lautaselleen, mutta aivan yhtä paljon hän tarvitsee leikkiä.

Sitä paitsi leikki on oiva tilaisuus kuulostella, mitä omalle lapselle kuuluu. Kuinka taitavasti nuket hänen leikissään sanailevat, ratkovat riidan. Ovatko ne iloisia? Onko nukeilla kavereita?

Leikkiin siirtyy se, mitä lapsi arjessaan näkee ja kokee joka päivä.

Kun sitten laskeudun sisustussuunnittelijan tehtäviini, leikki lähtee lentoon. Lapsi pulppuaa juttua. Barbiet jaetaan puoliksi. ”Tässä minun perhe, tässä sinun. Nyt nää lähtis uimaan!”

Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Kohta nuket hyppivät sohvan käsinojalta altaan virkaa toimittavalle matolle. Kun Barbien pieni sisko ei uskalla, sen äiti ja isä rientävät apuun. Sitten lähdetään barbitaloon iltapalalle.

Aikuisen kannalta leikkimisessä on myös tämä hieno puoli: lapsi tempaisee vanhemman tukevasti tähän hetkeen, kun vain antaa mahdollisuuden. Nyt ei mietitä työasioita eikä tiskejä.

Yleensä ilta sujuu kaikin puolin mukavammin, kun on edes hetki leikitty yhdessä. Ihan kohta koittaa sekin päivä, että lapsi ei enää pyydä äitiä.

Lapsi saattaa toivoa joululahjaksi hittilelua, mutta saako hän myös vanhemman, jonka malttaa pysähtyä leikkimään hänen kanssaan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.