Allergiasuositusten mukaan mitään ruoka-aineita ei pidä vältellä. Mutta entä jos siedätys tekee vauvasta itkuisen?

1. Kannattaako ruoka-aineita karsia, jos epäilee täysimetetyn vauvan allergiaa?

Imetysdieetti, eli joidenkin ruoka-aineiden jättäminen pois äidin ruokavaliosta, voi olla joskus tarpeen. Ensimmäisiä poisjätettäviä ruoka-aineita ovat yleensä maito ja kananmuna, mahdollisesti myös vehnä ja soija, jota maitoallergisen vauvan keho voi erehtyä luulemaan maidoksi.

Jos parin viikon jälkeen vauvan oireet ovat helpottaneet, voidaan ruoka-aineita kokeilla takaisin yksi kerrallaan. Eliminaatio-altistuskokeen voi halutessaan vielä toistaa. Imetysdieetissä tärkeää on ohjaus, sillä puuttuvat ruoka-aineet pitää korvata. Alussa toki voi jättää omin päin kokeeksi esimerkiksi maidon ja munan pois ruokavaliostaan.

2. Mutta eikö lasta pitäisi siedättää sekä imetyksen aikana että silloin, kun siirrytään kiinteään ruokaan?

Suositusten mukaan kyllä. Poikkeuksia kuitenkin on. Jos elimistö ärtyy siedätyksestä vain lisää, ei siitä ole mitään hyötyä.

Itku on osa vauvan kommunikointia, ja vanhemmat tunnistavat kyllä kipuitkun. Kuka sanoisi kivuista kärsivälle aikuiselle, että kestä nyt, kyllä se siitä?

3. Jos vauva itkee paljon ilman näkyvää selitystä, onko silloin siis kyseessä allergia?

Voi olla. Itkuisuus voi johtua myös elimistön tulehdustilasta tai jopa neurologisesta syystä. Poikkeavan itkuisuuden syyt täytyy kuitenkin aina selvittää.

Allergioita on usein vaikea todeta mittaustuloksilla, ja ihopistokokeet eli prick-testit ja verikokeet voivat näyttää negatiivista. Siksi vanhempien kokemuksiin tulee luottaa. Allergia ei ole mikään eliittisairaus, eikä yksikään perhe halua tehdä lapsestaan allergista.

4. Mistä voi tietää, kannattaako imetysdieetille ryhtyä?

Varmuuden vuoksi dieetille ei pidä ryhtyä. Mutta jos lapsi on täysimetyksellä ja oireilee ihollaan tai vatsallaan, dieettiä kannattaa kokeilla. Tällöin on hyvä olla yhteydessä allergioihin perehtyneeseen lastenlääkäriin, neuvolaan tai ravitsemusterapeuttiin.

5. Jos ruoka-aine aiheuttaa pientä ihon punoitusta, ei siitä ole haittaa. Mistä muista oireista ei ole haittaa?

Sellaisista oireista, jotka eivät haittaa vauvan ja perheen elämää. Lapsen pitäisi kuitenkin pysyä lähes oireettomana. Yleisesti kannattaa katsoa, miten tilanne kehittyy. Pahenevatko oireet vai hiipuvatko ne pois, kun elimistö alkaa siedättyä?

Jos lapsella on vähäisiä iho-oireita tai ulosteen koostumus muuttuu hiukan, oireilua voi jäädä seuraamaan. Esimerkiksi poskien lehahtelu tai pepun punoitus ei ole haitallista, jos ihon kunto pysyy perusrasvauksella kurissa. Sekään ei haittaa, jos kakka muuttuu vähän eriväriseksi, löysemmäksi tai kovemmaksi.

Laaja-alainen ihon punoitus on sen sijaan hälytysmerkki, joka on hyvä tarkistaa lääkärin päivystyksessä. Myös nokkosrokkoreaktiot on otettava vakavasti.

6. Onko jokin oire merkittävämpi kuin toinen?

Kaikki oireet ovat samalla viivalla, mutta iholla reagoivat saavat helpoiten hoitoa, sillä ihottuma on helpoin dokumentoida. Perheen kannalta enemmän haittaa voi olla suolisto-oireilusta, jonka voi todeta kenties vain itkusta.

Jos lapsi ei tyydy mihinkään ja huutaa ympäri vuorokauden, rassaa se perhettä kaikkein eniten. Itkuisen vauvan ja koko väsyneen perheen hyvä hoito on yksi tärkeimpiä lastensuojelullisia toimenpiteitä. Vatsavaivoilla reagoivien täytyisi saada yhtä hyvää hoitoa kuin iho-oireisten allergisten vauvojen.

7. Ovatko jotkin ruoka-aineet allergisoivampia kuin toiset?

Tavallaan kyllä. Kala ja pähkinät aiheuttavat usein voimakkaita reaktioita. Ärhäköitä ovat myös muun muassa sitrushedelmät, tomaatti ja mansikka. Yleisimmät allergeenit vauvoilla ovat kuitenkin maito, muna ja vehnä.

8. Mitä jos vauva puklailee paljon, kertooko se allergiasta?

Voi kertoa. Jos pulauttelu on kivutonta, se on todennäköisesti normaalia. Jos pulauttelu on massiivista tai tekee kipeää, siihen pitää puuttua. Kipua aiheuttava pulauttelu voi kertoa allergiasta tai refluksitaudista.

9. Voiko vauvan kakasta päätellä jotakin allergiasta?

Kyllä voi. Normaali vauvan kakka on sinappista ja vähän rakeista. Jos se on jatkuvasti limaista, vihreää ja pahanhajuista, voi se olla allergiakakkaa.

Yksittäinen limakakka ei kuitenkaan kerro vielä mistään. Jos sellaista tulee vaippaan useita kertoja viikossa, kannattaa ottaa selvää, mihin se liittyy.

10. Missä vaiheessa kannattaa hakeutua tutkimuksiin?

Apua pitää hakea, kun epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Jos lapsi voi silminnähden huonosti tai itkee todella paljon, asia täytyy ottaa vakavasti. Vanhempien kannattaa luottaa tuntemuksiinsa. Potilaan esitietojen kuunteleminen on tärkein lääkärin työkalu.

Asiantuntija lastentautien erikoislääkäri Tiina Tuomela

Vierailija

Vauva saa allergiaoireita, onko pakko siedättää?

On se vielä nykypäivänäkin paikoitellen hankalaa, ellei ole varaa mennä yksityiselle allergialääkärille. Meillä vauva nukkui max 15min putkeen vielä vuoden iässä, yöt siis 15min unta, tunti huutoa, 15min unta, tunti huutoa. Neuvolan kautta lääkärille ja lääkäri sanoo, että ihan normaalia, vauvat itkee. Onneksi on yksityiset lääkärit, mutta kyllä kirpasee opiskelijaperhettä kun hoitokäynteihin on mennyt useampi tonni ja toimeentulotukea ei niihin menoihin voi saada.
Lue kommentti

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”