Vauva on itkuinen, eikä kakkaa kuulu. Ummetuksesta tulee herkästi itseään ruokkiva kierre. Miten kierteen saa katkaistua?

Vauva ei ole kakannut viikkoon. Pitääkö huolestua?

Vastasyntyneen ensimmäisen kakan pitäisi tulla parin päivän sisällä syntymästä, ja aluksi vauva ulostaa yleensä päivittäin.

Kun vauva kasvaa, suolen toiminnalle muodostuu oma, yksilöllinen rytminsä. Täysimetetty vauva voi kakata useita kertoja päivässä. Toisaalta pitkät, kymmenenkin päivän tauot ovat normaaleja. Pitkästä tauosta ei tarvitse huolestua, jos vauva syö ja kasvaa hyvin.

Jos vauva saa pelkkää korviketta tai syö jo kiinteitä ruokia, kakan pitäisi tulla useammin. Tällöin ummetuksesta puhutaan, jos kakka viipyy kolme päivää tai pidempään.

Täysimetetyillä vauvoilla ummetus on selvästi harvinaisempaa kuin korviketta ja kiinteää ravintoa saavilla lapsilla. Yleisintä ummetus on leikki-iässä, mutta osalla vaiva alkaa jo vauvaiässä.

Miten lapsi oireilee kovaa kakkaa?

Ulostaminen voi tehdä kipeää ja olla hankalaa. Lapsi voi olla kiukkuinen, itkuinen ja levoton. Ummetus voi näkyä myös vetämättömyytenä tai kalpeutena.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua.

Kävely varpaillaan ja jalkojen puristaminen yhteen ovat leikki-ikäisellä merkkejä kakan pidättelystä. Pieni vauva voi jännittää itsensä kaarelle.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua. Lapsi voi esimerkiksi aloittaa syömisen mutta keskeyttää sen pian. Joskus ummetus vaikuttaa niin, että jo vaipoista luopunut lapsi alkaa tahattomasti kakata housuun.

Vaikkei ummetusta olisi, on tavallista, että vauva on levoton ja ähisee ennen kakan tuloa. Joskus vauva itkee juuri ennen ulostamista, ja itku loppuu heti, kun kakka tulee ulos. Jos ulostamiseen liittyy aina itkua, asiasta on syytä mainita neuvolassa.

Mitä jos vastasyntyneen ensimmäistä kakkaa ei kuulu?

Jos vauvan ensimmäinen kakka viipyy, tai tuntuu, että vauva kakkaisi alusta asti kovin harvoin, asiasta on syytä kertoa sairaalassa tai neuvolassa. On hyvä varmistaa, että vauva saa riittävästi ravintoa. Erittäin harvoin vauvalla voi olla myös suolen loppupäässä ahtauma, joka hankaloittaa ulosteen kulkua.

Miltä normaali maitokakka näyttää?

Imetetyn vauvan maitokakka on keltaista sekä löysää, ja siinä voi olla vaaleita ryynejä. Korvikeruokitun vauvan kakka on kiinteämpää kuin täysimetetyillä.

Joskus liian vähäinen ravinnonsaanti voi näkyä vihreänä kakkana. Vihreä väri johtuu suolinesteestä, ja kun vauva saa tarpeeksi maitoa, väri palautuu.

Vauva maistelee kiinteitä ja kakkaa nyt harvemmin. Miksi?

Kun lapsi alkaa saada maidon rinnalla muuta ruokaa, suolen toiminta hidastuu. Normaali ulostamisväli on yhdestä kahteen päivään.

Jos kiinteiden ruokien aloittaminen aiheuttaa vauvalle ummetusta, kannattaa lisätä nesteen määrää ruuassa. Kiinteitä voi myös kokeilla antaa tilapäisesti vähemmän. Ajan myötä vauvan vatsa tottuu uuteen ravintoon.

Vauvalle on mahdoton syöttää niin paljon banaania tai mustikkaa, että vatsa menisi niiden takia jumiin.

Usein etenkin banaanin ja mustikan kerrotaan kovettavan vatsaa. Vauvalle on kuitenkin mahdotonta syöttää niitä niin paljon, että vatsa menisi vain niiden takia jumiin.

Mistä ummetus johtuu?

Lasten ummetuksen syynä on harvoin mitään sairautta. Taipumus hitaaseen suolentoimintaan voi olla perinnöllistä.

Ummetus voi saada alkunsa esimerkiksi kivuliaasta kakkauskokemuksesta. Alkusysäyksenä voi olla myös kuume tai vatsatauti. Silloin suolen toiminta usein hidastuu lievän kuivumisen takia. Ummetus voi liittyä siihenkin, ettei lapsi koe saavansa riittävää yksityisyyttä kakalla käymiseen esimerkiksi päiväkodissa.

Oli syy mikä tahansa, ummetuksesta syntyy herkästi itseään toteuttava kierre: lapsi pidättää kakkaa kivun pelossa, ja tauon pidentyessä ulostamisesta tulee entistä vaikeampaa.

Miten voin vauhdittaa vauvan vatsan toimintaa?

Ulostusrefleksiä voi yrittää aktivoida jumppaamalla vauvan jalkoja mahan päällä. Kiinteitä syövän lapsen kohdalla on tärkeintä huolehtia, että lapsi saa riittävästi nestettä.

Usein ummetukseen neuvotaan antamaan esimerkiksi luumu- tai mangososetta tai apteekissa myytävää mallasuutetta. Niitä voi kokeilla, mutta toisaalta ne harvoin ratkaisevat tilannetta. Mallasuute voi aiheuttaa ilmavaivoja, ja soseita pitäisi syödä paljon, jotta niistä olisi hyötyä.

Ulostetta pehmentäviä lääkkeitä saa apteekista ilman reseptiä. Leikki-ikäiselle niitä voi kokeilla omin päin, jos oireet ovat selvät. Vauvan ummetuksesta on hyvä puhua ensin neuvolassa.

Apteekista saa ilman reseptiä myös peräruiskeita. Jos ummetukseen taipuvainen lapsi on ollut useamman päivän kakkaamatta, ulostemassa voi olla jo niin iso ja kova, että lapsen on vaikea saada se ulos. Tällöin peräruiske voi toimia nopeana ensiapuna, joka laukaisee vaikean tilanteen.

Taapero ei malta rauhoittua kakalle. Mikä avuksi?

Jos ummetukseen taipuvainen lapsi ei käytä vaippaa, hänet pitäisi ohjata vessaan säntillisen säännöllisesti. Otollinen hetki on ruokailun jälkeen.

Onnistuneesta istunnosta saa ja pitääkin iloita.

Vessassa istumisesta kannattaa tehdä mukava ja rauhallinen tuokio. Ummetukseen taipuvaisilla kakkaamista olisi hyvä yrittää jopa 10–15 minuuttia. Se voi olla pienelle lapselle hankalaa, mutta lasta voi rauhoittaa istunnolle esimerkiksi mieleisten kirjojen avulla.

Vessakäynnistä ei pitäisi tehdä numeroa vaan normaali rutiini. Jos lapsi ei kakkaa, häntä ei saa torua. Onnistuneesta istunnosta sen sijaan saa ja pitääkin iloita.

Kysymyksiin vastasi lasten gastroenterologian erikoislääkäri Kaija-Leena Kolho Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Lastenklinikalta. Lähteenä myös Suomen Lääkärilehden artikkeli Lasten ummetus (40/2010).

Vauva 4/2017

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”