Taaperot muksivat toisiaan, koska eivät osaa vielä säädellä halujaan ja tunteitaan. Puutu käytökseen kärsivällisesti, niin lapsi oppii vähitellen itsehillintää.

Taaperot kiinnostuvat pihalla samasta isosta muovirekasta. Toinen ehtii tarttua siihen ensin, ja sekös harmittaa toista. Lapsi tönäisee kaverin muitta mutkitta kumoon ja nappaa kuormurin kädestä.

Kun äiti puuttuu peliin, herkästi tulistuva lapsi saa vain lisää virtaa ja viuhtoo pienillä nyrkeillään minkä ehtii. Vanhempi on neuvoton, taas tässä kävi näin. Miten ihmeessä lapsi oppisi, ettei haluamaansa sovi ottaa väkivalloin?

– Meillä ihmisillä on tunteet syntymästä saakka, mutta kyky säädellä pettymyksiä ja haluja on vielä pitkään kehittymätön, sanoo lapsikehityspsykologian professori Marja-Leena Laakso Jyväskylän yliopistosta.

Lapsi tarvitsee käytöksensä säätelyyn aikuisen konkreettista apua.

Jo pienelle lapselle kuitenkin voi ja pitääkin selittää, että toista ei saa satuttaa – ei kaveria, eikä vanhempaa, ei ketään. Pelkkä tieto ei riitä, vaan lapsi tarvitsee käytöksensä säätelyyn aikuisen konkreettista apua.

– Jos lapsi lyö toista lapiolla päähän, aikuinen käy sitkeästi ja kärsivällisesti joka ikinen kerta ottamassa sen lapion pois kädestä, sanoo selvästi, että toista ei voi lyödä, ja siirtää lapsen kauemmaksi.

Harjoitus tekee mestarin

On lapsia, jotka eivät juuri töni tai muksi. Jotkut ovat päinvastoin arkoja ja varovaisia toisten seurassa. Yksilöllisistä temperamenttipiirteistä riippuu, miten paljon lapsi suuntaa tunteitaan ulospäin ja miten voimakkaasti hän reagoi.

Lapset oppivat itsesäätelyn taitoja eri tahtiin.

Lapset myös oppivat itsesäätelyn taitoja eri tahtiin.

Nopealiikkeinen, rohkea ja aloitteellinen lapsi saattaa tarvita enemmän käytöksensä rajoittamista. Kun seuraa tarkkaan omaa lastaan, oppii huomaamaan, millaisissa tilanteissa hän purkaa suuttumustaan nyrkein – tai vain silkkaa innostustaan tulee jyränneeksi muut. Tarkkana oleva aikuinen ehtii myös ajoissa väliin.

Jos erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa on paljon muita lapsia, hälinää ja yllykkeitä, sopuisaa yhdessäoloa voi harjoitella yhden leikkikaverin kanssa.

Vaikeitakaan paikkoja ei Laakson mukaan kannata täysin vältellä. Jos lasta ei uskalla koskaan viedä leikkipuistoihin tai synttäreille, hän ei saa tilaisuutta harjoitella kanssakäymistä muiden kanssa. Kannattaa mennä vaikka vain hetkeksi ja puuttua tarvittaessa huonoon käytökseen tai lähteä pois, kun tilanne alkaa riistäytyä käsistä.

– Tärkeää on, että aikuinen on koko ajan lähellä ja valppaana, Laakso sanoo.

Näytä, miten toimitaan

Kun hiekkalaatikolla jo kiehuu ja lapset mäiskivät toisiaan täyttä päätä, tilanne pitää pysäyttää välittömästi. Aikuisen pitää suojata niin lasta itseään kuin ympäristöäkin.

Paras tapa on yksinkertaisesti siirtyä toiseen puuhaan. Ota lasta kädestä tai nosta tarvittaessa rimpuileva taapero syliin ja ilmoita selvästi: Noin ei saa tehdä. Nyt laitetaan lapio maahan ja mennään keinumaan.

Lapsi ei hyödy pelkistä kielloista. Hän tarvitsee myös konkreettista mallia siihen, miten toimia oikein.

Lapsi ei hyödy pelkistä kielloista. Hän tarvitsee myös konkreettista mallia siihen, miten toimia oikein. Jos lapsi rutistaa toista niin, että sattuu, näytä kädestä pitäen, millainen kosketus on sopivan voimakas. Pikkulapsi vasta opettelee toisten kanssa toimimista.

Joskus epävarmuus, jännitys tai pelkokin voi purkautua aggressiivisena käytöksenä. Kerro lapselle, että jos pelottaa, leikistä voi perääntyä ja tulla aikuisen syliin. Harmitusta voi purkaa vaikka hyppimällä tasajalkaa.

Tunteille tarvitaan sanoja

Kielen kehityksellä on tunteiden hallinnassa tärkeä merkitys. Osa lapsista osaa jo hyvinkin pienenä pukea tunteitaan sanoiksi. Usein kuitenkin vasta viisi–kuusivuotiaalla kyky yhdistää tunteita ja tietoista ajattelua on kypsynyt riittävästi.

Aikuinen voi auttaa lasta nimeämällä tunteen ja rohkaisemalla ilmaisemaan sen: Nyt sinua suututtaa. Pura kiukku vaikka polkemalla jalkaa. Huutaakin saa, muttei satuttaa toisia.

Laakso sanoo, että pienenkin lapsen kanssa voi myös harjoitella erilaisia tunteita ja tilanteita leikin avulla, vaikkapa nalleilla tai pikku-ukoilla.

Älä leimaa lasta

Ei saa lyödä! Koske nätisti. Ei saa lyödä! Koske nätisti. Ei saa lyödä!

Joskus taaperon vanhempi tuntee itsensä rikkinäiseksi levyksi. Samaa saa toistaa kymmeniä kertoja, ja silti nyrkit taas laulavat, kun lapsi on väsynyt ja vihainen.

Vaikka jatkuva toisto turhauttaisi, vältä lapsen leimaamista ja syyttelyä.

Vaikka jatkuva toisto turhauttaisi, vältä lapsen leimaamista ja syyttelyä. Älä sano lapselle, että sinun kanssasi ei kyllä ikinä enää voi lähteä puistoon, kun olet aina tuollainen. Jos lapsi saa jatkuvasti kuulla olevansa ”tuollainen” – hankala tai mahdoton – hän kokee olevansa läpikotaisin huono ja saattaa uhmata entistä enemmän.

Pahimmillaan suhteesta häviää lämpö ja läheisyys. Seuraukset ovat vakavat, sillä lapsen ja aikuisen lämmin suhde on tärkein kehitystä suojaava tekijä. Kielteisellä tunneilmapiirillä on yhteys lapsen heikkoihin itsesäätelytaitoihin ja myöhemmin käytöshäiriöihin.

– Niissä perheissä, joissa on haastavasti käyttäytyvä lapsi, on usein jouduttu negatiiviseen kierteeseen. Vanhemmat komentavat ja toruvat paljon, ja lapsi taas voi olla uhmakas, potkia, sylkeä ja lyödä. Vuorovaikutus on ikävää, kuvaa projektipäällikkö Terja Ristkari Turun yliopiston Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen Voimaperheet-hankkeesta.

Hankkeeseen mukaan päässeet vanhemmat saavat perhevalmentajilta etäohjausta haastaviin kasvatustilanteisiin. Periaatteena on, että hyvä käytös lisääntyy, kun siitä saa kiitosta. Myönteinen kasvatus kehittää lapsen itsesäätelykykyä ja vähentää aggressiivisuutta, uhmakkuutta ja levottomuutta.

Kun yhteisleikki sujuu vaikka lyhyenkin aikaa, kehu lasta: Kiva, kun annoit kaverinkin leikkiä autollasi. Tai kun hän malttaa olla tyrkkimättä muita synttärien ongintajonossa, kuiskaa ohimennen: Osasitpa hienosti odottaa! Osoita myös katseella, hymyllä ja halauksilla, että lapsi on hyvä ja rakas.

Miten itse reagoin?

Usein lapsen aggressiivinen käytös surettaa ja hävettää. Joskus vanhemman ahdistus purkautuu lapseen: aikuinen turvautuu suutuspäissään suhteettomiin rangaistuksiin tai uhkailuun.

Rankaisu tai ankaruus eivät kuitenkaan auta. Jotta lapsi voisi tyyntyä, aikuisen pitää ensin tyynnyttää itsensä.

”Joskus auttaa, kun pysähtyy miettimään, miten kuvailisi tilanteen jollekin ulkopuoliselle.”

– Joskus auttaa, kun pysähtyy miettimään, miten kuvailisi tilanteen jälkikäteen jollekin ulkopuoliselle, Marja-Leena Laakso sanoo.

Tilanteisiin voi valmistautua etukäteen: seuraavan kerran kun lapsi yrittää kiukuspäissään lyödä, nosta lapsi tyynesti ja lempeästi syliin, katso silmiin ja puhu vakaalla äänellä.

Lapsi oppii paljon mallista. Kun vanhempi oppii hallitsemaan omaa kuohahteluaan, se auttaa myös lasta.

Vierailija

Riita poikki! Aggressiivinen taapero rauhoittuu parhaiten kärsivällisyydellä ja sylillä – ei rankaisemalla

Seuraaja kirjoitti: Miten toimia, kun 1-v repii toisia hiuksista, puristaa poskesta tai puree? Ihan yks kaks, ei riitaa leluista, ei mitään näkyvää syytä. Siinä ei oikein tunteen sanoittaminen auta, kun ei ole ilmiselvää syytä. Se onkin hankalaa, mutta tossa tilanteessa ainut vaihtoehto on irrottaa lapsi ja kieltää painokkaasti. Kieltosanan 1-vuotiaskin ymmärtää.
Lue kommentti
Vierailija

Riita poikki! Aggressiivinen taapero rauhoittuu parhaiten kärsivällisyydellä ja sylillä – ei rankaisemalla

Vierailija kirjoitti: Samaa ongelmaa täällä. Siis hoidossa. Kyllä meidän poikakin osaa potkia ja purra, varsinkin äitiään mutta ei ilman syyyä. Hoidossa kaveri voi tönäistä kumoon ihan tuosta vaan ilman näkyvää syytä. Ilmeisesti kyse aika pienestä lapsesta. Tässä yksi syy miksi pienten lasten paikka on kotona eikä hoidossa.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”