Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Kun vauva tuntee olevansa turvassa, hän voi oppia uutta.

Vastasyntynyt hakee hapuillen katsekontaktia. Mitä tämä ihmeellinen, uusi perheenjäsen maailmasta ymmärtää? Mitä voisi tehdä, että tämän lapsen mieli, tunteet ja äly kehittyisivät parhaalla mahdollisella tavalla?

Aivot alkavat kehittyä jo kohdussa, mutta muovautuvat jossain määrin koko ihmisiän. Kaikki kokemukset muokkaavat aivojen hermosoluyhteyksiä: toistuvasti käytetyt yhteydet vahvistuvat, heikoiksi jäävät karsiutuvat pois. Erityisen nopeaa aivojen muovautuminen on varhaislapsuudessa.

Tarkoittaako se, että heti synnytyslaitokselta kotiuduttua kannattaisi alkaa puhua tulevalle vauvanerolle vieraita kieliä ja soittaa klassista musiikkia?

Ylenpalttinen vanhemmuuden suorittaminen on turhaa. Tärkeintä on turvallinen läheisyys, joka luo aivojen kehitykselle parhaat mahdolliset olosuhteet. Näin sanoo neurobiologi ja aivoihin erikoistunut tiedetoimittaja Tiina Huttu. Häneltä ilmestyi helmikuussa tiedetoimittaja Kirsi Heikkisen kanssa kirjoitettu kirja Pää edellä – Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. Kirjoittajat pitävät vauva.fissä myös Pää edellä -blogia.

Kun lapsi tuntee olevansa turvassa, aivoissa vapautuu voimavaroja uuden oppimiseen.

Läheisyys, huolenpito ja kosketus vahvistavat lapsen stressinsietokykyä, tunteiden säätelyä ja kaikkea ajattelua ja oppimista.

– Kun lapsi tuntee olevansa turvassa eikä hänen tarvitse olla huolissaan perustarpeista, aivoissa vapautuu voimavaroja uuden oppimiseen, Huttu sanoo.

Vastaa vauvan itkuun

Unilta herännyt vauva parkaisee, mutta rauhoittuu, kun äiti nostaa syliin ja juttelee lempeästi. Pian vauvaa jo hymyilyttää.

– Kun vauva saa huomiota, hän oppii tuntemaan itsensä arvokkaaksi: hänellä ja hänen tarpeillaan on väliä. Se luo pohjan perusturvallisuudelle, empatian kehittymiselle ja kaikille myöhemmille ihmissuhteille, Huttu toteaa.

Pieni vauva ei vielä erota itseään vanhemmasta tai maailmasta. Tunneyhteys hoivaajaan on vauvalle elinehto.

– Vauva on täysin riippuvainen aikuisen läsnäolosta. Pienen vauvan ei tarvitsekaan vielä osata olla yksin, Huttu muistuttaa.

Vanhemman iho auttaa vastasyntynyttä jopa säätelemään elintoimintoja.

Kosketus kertoo vauvalle, että hän on turvassa ja hänestä pidetään huolta. Tutkimusten mukaan vanhemman iho auttaa vastasyntynyttä jopa säätelemään elintoimintoja, kuten sydämen sykettä ja hengitystä.

Varhaisen vuorovaikutuksen kautta lapsi oppii myös, että hän pystyy vaikuttamaan asioihin, kun saa itkullaan tai hymyllään vanhemman vastaamaan.

Pidä paljon sylissä

Kun vieras paikka tai ihminen pelottaa vauvaa, vanhemman läheisyys rauhoittaa. Äidin tai isän tutusta sylistä uusiin asioihin on helpompi tutustua.

Jännittävä tilanne laukaisee ikään kuin hälytyksen aivojen limbisen järjestelmän alemmissa osissa. Tunnereaktion säätelemiseen tarvitaan ylempiä, tietoiseen kontrolliin liittyviä otsalohkon alueita.

Pienellä lapsella niiden kehitys on kesken, eikä yhteys ylä- ja alaosien välillä vielä toimi. Siksi vauva ei pysty säätelemään reaktioitaan. Vanhemman rauhoittava kosketus vahvistaa yhteyksien syntymistä.

Läheisyys auttaa vauvaa säätelemään stressiä.

– Turvallinen läheisyys virittää lapsen stressitermostaatin niin, että hän saa myöhemminkin sen avulla paremmin stressin kuriin, Huttu selittää.

Reagointiherkkyydessä on myös synnynnäisiä eroja. Odotusajan olosuhteetkin vaikuttavat. Jos odottaja kokee rankkaa kuormitusta, stressihormonit kulkeutuvat myös lapseen. Lapsen aivot tulkitsevat, että ympäristö on todennäköisesti vaarallinen, ja säätävät stressijärjestelmää herkemmäksi.

Odotusajan stressin vaikutukset onkin hyvä tiedostaa. Jonkinasteinen jännittäminen raskausaikana on toki luonnollista, mutta yksin murehtimisen sijasta kannattaa hakea apua esimerkiksi neuvolasta.

Kiinnostu vauvan kanssa

Upottava sohvatyyny, rappukäytävän karhea matto, kämmenelle sulava lumihiutale. Vauvan maailma on ihmeitä täynnä. Hän oppii uutta joka päivä.

Oppimisen kannalta on tärkeää, että vanhempi on herkkä poimimaan vauvan aloitteita. Kun vauva kiinnittää huomionsa vaikkapa lamppuun, aikuinen huomaa sen ja alkaa jutella siitä.

– Kun vanhempi jakaa lapsen kiinnostuksen ja tunnetilan, lapsikin jaksaa keskittyä tutkimaan uutta asiaa pidempään. Pitkäjänteisyys kasvaa vähitellen, Huttu sanoo.

Leikkiin ei kannata väkisin yrittää lisätä kehittävämpiä elementtejä.

Erityisen valmennuksen ja arjen ohjelmoimisen voi Hutun mielestä unohtaa, vaikka toivoisikin lapsesta fiksua ja taitavaa. Kun yksivuotias haluaa kerta toisensa jälkeen vain pudottaa palikkaa patterin väliin, aikuisen ei kannata väkisin yrittää lisätä leikkiin kehittävämpiä elementtejä. Lapsi oppii parhaiten, kun on itse motivoitunut.

– Kannattaa luottaa lapseen sen sijaan, että yrittää järjestää kovasti viihdykettä ja virikkeitä. Tarkkaile, mikä lasta juuri nyt kiinnostaa.

Olennaista on sopivan vaihteleva ympäristö, jossa vauva tai taapero saa itse etsiä, tutkia ja harjoitella kulloinkin ajankohtaisia taitoja. Turvallisuudesta on tärkeä huolehtia, mutta tutustumista erilaisiin tavaroihin, pintoihin ja aistimuksiin ei kannata rajoittaa turhaan.

– Monipuolisuus on kehittyville aivoille kaikki kaikessa, Huttu sano

Osaat kyllä!

Mistä tuore äiti tai isä sitten tietää, onko riittävästi läsnä?

– Yleensä jos miettii tuota asiaa, niin kaikki on aika hyvin, Huttu sanoo.

Riittää, kun opettelee tuntemaan lastaan ja tulkitsemaan hänen vihjeitään – vaikka välillä arvaisikin pieleen.

Lämmin vuorovaikutus tulee yleensä luonnostaan, jos vanhempi ei ole esimerkiksi vakavasti masentunut. Riittävä läsnäolo tarkoittaa lapsen aloitteisiin ja tarpeisiin vastaamista, lohdun tarjoamista ja ilon jakamista, katsekontaktia ja juttelua. Sitä, että opettelee tuntemaan lastaan ja tulkitsemaan hänen vihjeitään – vaikka välillä arvaisi pieleenkin.

Huttu muistuttaa, että vauva on alusta saakka yksilö. Se, miten lapsi ilmaisee tarpeitaan ja miten niihin kannattaa vastata, riippuu temperamentista.

– Tieto aivojen kehityksestä on auttanut minua ymmärtämään, ettei ole yhtä oikeaa tapaa kasvattaa. Lapsia ei kannata edes yrittää kohdella täysin samoin. Joku tarvitsee enemmän rohkaisua, toinen enemmän rajoja, Huttu sanoo.

Ymmärrys aivojen kypsymisestä auttaa myös hahmottamaan sitä, mitä lapselta voi missäkin iässä odottaa. Kaikkiin vanhempien toiveisiin kypsymättömät aivot eivät kerta kaikkiaan pysty.

Kun vanhemmat siis tuskailevat, miksi vauva ei nuku tai taapero ei tottele, vastaus voi olla yksinkertainen: hänen aivonsa eivät ole siihen vielä valmiit.

Lähteet: K. Heikkinen & T. Huttu: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. WSOY, 2017. Suomen aivosäätiö, MLL.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”