Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Mikään ei kiinnosta taaperoa niin paljon kuin toinen taapero. Vanhemman tehtävänä on tukea kehittyviä sosiaalisia taitoja.

Kaksi vauvaa istuu lähekkäin lattialla. Pian he alkavat seurata katseellaan toisiaan. He harovat innokkaasti käsillään kohti: tekee mieli kokeilla, miltä kaveri tuntuu. Kohta molemmat kikattavat.

Vauvat kiinnostuvat toisista vauvoista heti, kun alkavat havainnoida ympäristöään. Vaikka pieni vauva ei vielä täysin hahmota erillisyyttään, hän tajuaa selvästi, että tuossa on joku erilainen kuin äiti tai isä – toinen pieni.

– Ihmisen sosiaalisuus alkaa kehittyä hyvin varhain. Yhteisen toiminnan hetket voivat pienillä olla hyvin lyhyitä, mutta ne ovat silti merkityksellisiä, sanoo erityispedagogiikan yliopistonlehtori, tutkija Eira Suhonen Helsingin yliopistosta.

Kun lapsi alkaa kävellä, tarve hakea yhteyttä toisiin lapsiin näkyy yhä voimakkaammin. Uteliaisuus ohjaa taaperoa tutkimaan uusia asioita ja ihmisiä.

– Yksivuotias pyrkii jo aktiivisesti lähestymään toista, mutta yhdessä olemisen taidot ovat vielä puutteelliset. Toiminta saattaa olla impulsiivista: lapsi istuu toisen päälle tai puraisee ja katsoo, mitä tapahtuu, kuvailee toimintaterapeutti ja kouluttaja Marja Laakso.

Pieni lapsi tarvitseekin aikuisen jatkuvaa ohjausta ja tukea tutustumisretkillään.

Pallomeren säännöt

Hei katso, naapurin Jani on hiekkalaatikolla. Mennäänkö katsomaan, mitä hän puuhaa? Janilla on lapio, otetaan mekin lapio mukaan.

Kun aikuinen selittää lapselle tilanteita ääneen, elävä ja ilmeikäs äänenkäyttö välittää tunnevivahteita. Innostava puhe vahvistaa, että toisen seura on mukava juttu. Toisaalta äänellä voi myös rauhoittaa, jos lapsi lähestyy leikkikaveria liiankin vauhdikkaasti ja rajusti.

Jos lapsi vaikkapa punkee pallomeressä suoraan toisen päälle, aikuinen nostaa hänet syliinsä ja ohjaa lempeästi: Mennään mieluummin tähän viereen möyrimään, ettei kaveriin satu.

Ryhmätheraplay-kouluttajana toimiva Laakso korostaa hyvää tunnevuorovaikutusta. Sosiaaliset taidot kehittyvät ja yhteys toisiin syntyy parhaiten, kun ilmapiiri on myönteinen. Ryhmäthera-play-menetelmässä yhteyttä luodaan erilaisilla leikeillä ja elämyksillä, jotka opettavat hyvää kosketusta, riehumista ja rauhoittumista.

Sosiaalinen kehitys on yhteydessä tunne-elämän kypsymiseen, kielen kehitykseen ja säätelytaitoihin: siihen, että lapsi oppii hallitsemaan impulssejaan ja esimerkiksi odottamaan hetken vuoroaan. Se voi vaatia paljon kärsivällistä toistoa.

Laakson mukaan kehitystä hidastaa, jos lasta kohdellaan kovin ankarasti.

– Ankara kieltäminen tai lapsen vieminen tilanteesta kokonaan pois eivät tue oppimista. Jos aikuinen komentaa vihaisesti, lapsi vain pelästyy ja kokee häpeää ja neuvottomuutta. Mieluummin kannattaa auttaa lasta toimimaan oikein, Laakso sanoo.

Pieni lapsi ei vie lelua tai hajota toisen leikkiä pahuuttaan. Hän ei vielä tiedä, miten toimia. Aikuisen tehtävä on opastaa kädestä pitäen kohti parempaa tapaa: Toista ei voi tarttua naamasta, vaan pitää silittää nätisti. Lelua ei heitetä toista päin vaan ojennetaan käteen.

#vaintaaperojutut

Pieni taapero rummuttaa pöytää. Toinen seuraa ensin tarkkaan ja alkaa sitten tehdä samaa perässä. Kun yhteinen rytmi löytyy, lapset katsovat toisiaan ja nauravat.

Taaperoikäiset lapset eivät vain leiki omia leikkejään rinnakkain, kuten usein ajatellaan. Eira Suhonen on tutkimusryhmänsä kanssa analysoinut pienten lasten vuorovaikutustilanteissa kuvattuja videoita. Niistä näkyy selvästi, että lapset haluavat myös toimia keskenään.

– Heistä näkee, miten he nauttivat yhteisestä leikistä, Suhonen sanoo.

Lasten kasvaessa leikit monimutkaistuvat ja niihin alkaa tulla sääntöjä, mutta kaikki alkaa jaetusta ilosta.

Aikuinen voi tukea pienten välistä yhteyttä niin, ettei huomioi vain yhtä lasta kerrallaan, vaan ohjaa koko porukan keskinäistä toimintaa: Katsokaapa, mitä Alina tekee. Ja nyt on sitten Elsan vuoro.

Suhosen mukaan tutkimuksessa on havaittu, että lapset tekevät jo taaperoiässä todella paljon myönteisiä, hyväntahtoisia aloitteita toisiaan kohtaan.

– He haluavat lohduttaa toista, halata, silittää, puhaltaa pipejä, auttaa ja ojentaa leluja. Näissä pienissä näkyy selvästi, että me kaikki ihmiset olemme hyviä syntyessämme. Aikuisen pitäisi nähdä se hyvä ja tukea sitä.

Ja jos vaikkapa leluista tuleekin riitaa, aikuinen auttaa ratkomaan tilanteita ja näyttää, miten vuorotellaan ja jaetaan.

Yhdessä hoidossa

Sosiaaliset taidot kehittyvät vain, jos lapsi saa mahdollisuuden viettää aikaa toisten lasten seurassa. Kontaktit perheen ulkopuolisiin ihmisiin laajentavat lapsen elinpiiriä. Mitä myöhemmin hän saa kokemuksia yhdessäolosta, sitä vaikeampaa voi olla sopeutua ryhmään.

Varhaiskasvatuksella onkin Suhosen mukaan suuri merkitys niille lapsille, jotka eivät omassa kotiympäristössään pääse tapaamaan juuri muita ihmisiä kuin omat vanhempansa.

– Laadukas varhaiskasvatus sopivan kokoisessa ryhmässä tuottaa hyvää jo pienellekin lapselle. Se rikastuttaa hänen maailmaansa ja tukee käsitystä itsestä osana joukkoa, Suhonen sanoo.

Se ei silti tarkoita, että yksivuotias olisi vietävä päivähoitoon pelkästään sosiaalisten suhteiden vuoksi – kunhan lapsella on aika ajoin mahdollisuus kohdata muita lapsia.

– Rauhallinen elämänrytmi ja läheiset ihmiset ovat ihan pienelle tärkeimpiä. Jos lapsen kanssa käy vaikkapa pari kertaa viikossa kerhossa tai taaperojumpassa, se riittää, Marja Laakso toteaa.

Vauva 9/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”