Kuva: iStockphoto
Kuva: iStockphoto

Putoaminen on alle vuoden ikäisen lapsen yleisin onnettomuus. Miten vaarallinen se on?

1. Onko yleistä, että vauva putoaa lattialle?

Kyllä se aika yleistä on. Alle yksivuotiaiden lasten putoamisonnettomuuksia ei ole tilastoitu, mutta esimerkiksi Helsingin alueen terveysneuvontaan tulee puheluja putoamisista joka päivä. Vanhemmat soittavat herkästi, ja se on hyvä asia.

2. Voiko jo vastasyntynyt liikkua ja pudota?

Kyllä voi. Pieni vauva voi pudota sylistä, jos vanhempi vaikkapa kompastuu. Vastasyntynyt voi pudota pöydältä, jos hänen toistuvat potkuliikkeensä vievät hänet reunalta alas. Ryömimisvietti vauvoilla on jo syntyessään, ja sen avulla he hamuavat rinnalle. Vastasyntynyt pystyy liikkumaan jopa 20 senttiä eteenpäin vatsallaan ollessaan. Neljän viiden kuukauden ikäinen vauva yrittää kääntyä selältä kyljelleen ja aina vatsalleen asti. Silloin putoamisriski kasvaa.

3. Mitkä ovat kodin vaarallisimmat paikat?

Lasta ei saa jättää valvomatta hoitopöydälle, syöttötuoliin tai vaunuihin, sillä se voi aiheuttaa vaaratilanteen.

4. Mitä pitää tehdä, jos vauva on pudonnut?

Ota hänet syliin ja lohduta! Katso, miten lapsi voi. Mitä pienempi vauva on, sitä herkemmin kannattaa soittaa päivystykseen.

5. Milloin kannattaa lähteä lääkäriin?

Jos lapselle tulee merkkejä ulkoisesta vammasta, kuten esimerkiksi haava tai kuhmu. Myös silloin, jos lapsi ei liiku tai liikuta raajaansa normaalisti, on syytä käydä tarkastuksessa. Lääkäriin tulee lähteä myös siinä tapauksessa, jos lapsi on unelias, ei syö, oksentelee tai ei ole oma itsensä.

6. Kuinka kauan vauvaa pitää tarkkailla?

Oireet tulevat yleensä esille heti putoamisen jälkeen, mutta niitä voi ilmaantua myöhemminkin. Jos vauva on kolhinut päätään, hänet kannattaa herättää pari kertaa seuraavan yön aikana ja tarkistaa, että vointi on normaali.

7. Kestääkö vauvan pää putoamista?

Vauvan kallon aukileet ja ohut luu joustavat, mutta luu murtuu herkemmin kuin isommalla lapsella. Iän myötä kallon luu kasvaa paksuutta ja sen joustavuus vähenee. Luu kasvaa lopulliseen paksuuteensa vasta murrosiässä.

Vauvan kallon aukileet ja ohut luu joustavat, mutta luu murtuu herkemmin kuin isommalla lapsella.

Pienen pää on altis vammoille siksikin, että alle vuoden ikäisen lapsen pää on suuri muuhun kehoon verrattuna.

8. Mistä tietää, onko lapsi saanut aivotärähdyksen?

Aivotärähdyksen sijaan nykyisin puhutaan lievästä aivovammasta. Sen tunnistaa siitä, että lapsi menettää pudotuksen takia tajuntansa, vaikka vain lyhyeksi ajaksi. Muita lievän aivovamman oireita ovat uneliaisuus ja pahoinvointi.

9. Mistä luunmurtuman tunnistaa?

Siitä, että lapsi ei käytä kättään tai jalkaansa tai että raajassa on vähänkin turvotusta. Murtumaa on syytä epäillä, jos lapsi parahtaa itkuun tai muuten aristaa, kun raajaa käsittelee. Kallonmurtumaan viittaa ennen kaikkea kuhmu päässä. Tuoretta laakeaa kuhmua on usein vaikea havaita.

10. Voiko lapselle jäädä putoamisen takia pysyviä vammoja?

Se riippuu, miten korkealta hän on pudonnut. Vakavat ja pysyvät vauriot ovat äärimmäisen harvinaisia, jos lapsi putoaa matalalta, esimerkiksi sohvalta.

Vakavat ja pysyvät vauriot ovat äärimmäisen harvinaisia, jos lapsi putoaa matalalta, esimerkiksi sohvalta.

11. Tehdäänkö putoamisesta aina lastensuojeluilmoitus?

Ei tehdä. Lastensuojeluilmoitus tehdään, jos kuvaillun tapahtuman ja vamman välillä on ristiriitaa. Lääkäri tarkkailee myös sitä, onko lasta huomioitu hänen ikänsä ja tarpeidensa vaatimalla tavalla. Terveydenhuollon henkilökunnan tehtävä on toimia lapsen parhaaksi.

12. Miten voin varmistaa, ettei vauva pääse putoamaan?

Monella tavalla. Älä jätä vauvaa hoitopöydälle valvomatta edes pieneksi hetkeksi. Vaikkapa matto on vauvalle turvallinen paikka odottaa. Jos hoidat lasta pesukoneen päällä, varo linkoavaa pesua, sillä tärisevä kone voi saada vauvan putoamaan.

Jos hoidat lasta pesukoneen päällä, varo linkoavaa pesua, sillä tärisevä kone voi saada vauvan putoamaan.

Lapsi ei saa päästä itse pois syöttötuolistaan. Tuolin oikea paikka on sellainen, jossa vauva ei ylety potkimaan pöytää tai seinää ja punkemaan näin itseään nurin.

Muista aina kiinnittää sitterin turvavaljaat, kun lapsi istuu siinä. Älä nosta lasta sitterissä korkealle paikalle, josta hän voi pudota.

Vaunukoppa ilman valjaita sopii vain pienille vauvoille. Kun vauva alkaa opetella liikkumista, käytä vaunuissa ja rattaissa aina valjaita. Varmista, että valjaat toimivat kunnolla ja lapsi pysyy niissä hyvin kiinni.

Lähteet ja asiantuntijat: Turvallinen koti lapselle, Tukes. Lastenklinikan lasten ortopedi, ylilääkäri Pentti Kallio, neurokirurgi Atte Karppinen, lastenkirurgi Sari Pyörälä ja Espoon Tapiolan neuvolan terveydenhoitaja Minna Eväsoja.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”