Kantamisessa yhdistyvät hellyys ja käytännöllisyys. Mutta mikä avuksi, jos vauva ei viihdy?

1. Miksi minun kannattaisi hankkia kantoliina tai -reppu?

Kantaminen on lapselle lohtua, turvaa ja läheisyyttä. Vanhemman liikehdintä ja kantamisen keinunta antavat lapsen aisteille virikkeitä, ja useimmat vauvat ovatkin tyytyväisiä kyytiläisiä.

Etenkin pikkukeskoset hyötyvät niin kutsutusta kenguruhoidosta, mutta isompikin vauva nauttii vanhemman läheisyydestä.

Jos perheessä on ennestään sisarus, saa vanhempi kädet vapaaksi touhuta isomman lapsen kanssa samalla, kun pienempi tankkaa hoivaa. Jos halipula iskee isommalle, mikä ettei hänetkin kiepsauttaisi kyytiin nauttimaan läheisyydestä.

2. Millainen kantoväline on paras?

Valinnanvaraa on useista ergonomisista repuista erilaisiin kantoliinoihin, mutta paras vaihtoehto löytyy vain kokeilemalla.

Hyvä kriteeri on valita vauvan koolle sopiva sekä omaa silmää miellyttävä vaihtoehto, jolloin käyttäminen on mieluisaa. Useilla paikkakunnilla järjestetään myös kantovälinetreffejä, joilla voi kysyä apua välineen valintaan.

Kantovälinelainaamoista voi pientä maksua vastaan vuokrata välineitä testattavaksi. Samalla saa opastusta käyttöönotossa.

3. Voiko jo vastasyntynyttä kantaa?

Kyllä vain. Aloittelijan kannattaa treenata etukäteen liikeratoja vaikka nuken avulla. Kun kantoväline on tuttu ja vauvan käsittely luontevaa, voi pikkuisen asetella kannettavaksi.

Joissakin repuissa on painorajoitus, mutta kantoliina sopii miten pienelle tahansa. Kantoliinassa osan sidonnoista voi tehdä valmiiksi ja keskittyä vauvan asettelemiseen ja niskan tukemiseen. Vauvan voi myös ottaa välillä pois syöttöä tai vaipanvaihtoa varten ja sujauttaa takaisin sidontaa purkamatta.

4. Minkä ikäistä vauvaa voi kantaa selässä?

Kokenut voi kantaa vastasyntynyttäkin selässä, mutta aloittelijan on turvallisinta pitää pientä vauvaa edessä. Näin vanhemman on helpompi huomata vauvan tarpeet ja vastata niihin.

Sopiva hetki kokeilla selässä kantamista on, kun lapsi osaa istua tuettuna.

Kun on kyse kantorepusta, kannattaa tutustua valmistajan ohjeistuksiin. Niissä kerrotaan, milloin lasta voi kantaa selkäpuolella.

5. Vauva vain parkuu, mitä teen väärin?

Vauvalla voi olla kuuma tai asento voi tuntua epämiellyttävältä. Jos näiden korjaaminen ei auta, vauvalla voi olla tylsää. Touhuile ja liiku siis, jotta lapsella on seurailtavaa.

Opetellessa epävarmuus voi saada vanhemman hermostumaan ja vauvan parkaisemaan. Hyräily ja rentoutuminen rauhoittavat sekä vanhempaa että lasta. Apua hyvän asennon löytämiseen voi myös kysyä kantoliinatukihenkilöltä.

Kaikki lapset eivät viihdy kannettavana. Refluksista kärsivä vauva saattaa viihtyä vain vatsallaan, tai lapsella voi olla kausia, jolloin kannettavana oleminen ei kiinnosta. Kantamista voi aina kokeilla myöhemmin uudestaan.

6. Voiko kantaminen vahingoittaa lasta?

Kantamisella ei voi vahingoittaa tervettä lasta, mutta muutama niksi on hyvä huomioida.

Paras asento on kasvot vanhempaan päin, jolloin lapsi voi halutessaan piilottaa katseensa viriketulvalta. Pään tulisi olla pussausetäisyydellä ja jalkojen leveä sammakkoasento on kehittyvälle lonkkarustolle ihanteellisin. Pystyasento on vauvalle turvallisin, sillä puoliksi pötköttävässä kehtoasennossa lapsen leuka saattaa painua rintakehää vasten ja vaikeuttaa hengitystä.

Kesällä ulkoillessa tulee suojata vauvan raajat sekä kasvot ja niska auringolta. Kylmällä säällä tärkeintä on pitää pienokainen suojassa tuulelta ja huolehtia niskan, pään sekä jalkojen pysymisestä lämpimänä.

7. Kuinka kauan voi kantaa kerrallaan?

Joissakin repuissa on valmistajan suositus kantoajasta, mutta ergonomisella kantovälineellä kantamiselle ei ole aikarajaa. Yleensä vaipanvaihto ja syöminen tauottavat riittävästi.

Motorisesta kehityksestäkään ei tarvitse olla huolissaan, sillä lapsi saa stimulaatiota ja kehittää tasapainoaistiaan mukautuessaan vanhemman liikkeisiin. Usein lapsikin ilmaisee, mikäli mielii verrytellä.

8. Lapsi on jo taaperoiässä, kannattaako enää kokeilla?

Ilman muuta! Pieni tekeminen, kuten lahjominen rusinoilla tai lelun ihmettely, voi auttaa unohtamaan alun outouden. Ja onhan lapsesta mukava päästä vanhemman mukana maastoon, jonne ei vaunujen kanssa olisi asiaa tai kulkea sylissä hälyisessä ja ahtaassa ihmisvilinässä.

Vanhemman lämpö ja läheisyys tuo turvaa isommallekin lapselle.

Asiantuntija: Kantovälinetukihenkilö Liisa Kontio

Vierailija

Kantaminen on lohtua ja läheisyyttä – 8 kysymystä kantoliinoista ja -repuista

Mä kans hankin tuon kantoliinan, mutta vauva ei siinä juuri 10 min enempää viihdy. Ei kaiketi halua olla "sidottuna". Olis kyl kiva, jos viihtyisi, koska haluaa olla kuitenkin paljon sylissä. Nyt vauva on 6kk. Ehkä voisi vielä kokeilla reppua, kun on jo noin iso. Jospa se olisi vauvasta kivempi. Tai sitten ei... Ei ole kaikille sopiva ratkaisu.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”