Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Vauva voi pelästyä imurin pörinää, isoja koiria ja vieraita kasvoja. Pelolla on tärkeä tarkoitus: se auttaa vauvaa välttämään vaaratilanteita.

Vauva on juuri herännyt päiväunilta, kun kylään pölähtää sukulaisia. Iso parrakas mies työntää päänsä pinnasängyn yläpuolelle ja kajauttaa kovaan ääneen: ”Kukas se täällä köllöttää?”

Pieni ei ilahdukaan, vaan pärähtää lohduttomaan itkuun. Hän rauhoittuu vasta, kun äiti nostaa syliin, vie toiseen huoneeseen ja juttelee lempeästi.

Vauva pelkää aluksi kaikkea uutta – etenkin kovia ääniä ja outoja hahmoja. Ensimmäiset pelot eivät vielä perustu mielikuviin ja ajatteluun, vaan varhaisiin sisäsyntyisiin reaktioihin. Pikkuvauvan pelko on kokonaisvaltainen kokemus.

Nopea liike, putoamisen tunne tai lämpötilan vaihtelut voivat säikyttää.

Yhtäkkiset tilan muutokset, kuten nopea liike, putoamisen tunne tai lämpötilan vaihtelut, voivat säikäyttää vauvan. Hermostoon on myös sisäänrakennettu tiettyjä pelkoja, kuten vaarallisten eläinten tai korkeiden paikkojen pelko.

Pelko on selviytymisen kannalta tärkeä tunne. Se ohjaa välttämään vaaraa. Puolustuskyvytön lapsi alkaa vaistomaisesti itkeä ja hakee siten hoitajalta lohtua ja turvaa.

– Ihmiselle on elämän alkuvaiheessa erinomaisen hyödyllistä olla varauksellinen kaiken uuden suhteen. Pelko häviää, kun lapsi asteittain tottuu uuteen asiaan ja oppii, ettei se olekaan vaarallinen, yliopistotutkija Markku Penttonen Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Tuttuus tuo turvaa

Kun vauva kohtaa sen saman parrakkaan miehen useammin ja saa tutkailla häntä rauhassa isän tai äidin sylistä, parta ei enää pelotakaan. Setähän on kiltti – ja saa pian vauvan nauramaankin.

Tutustuessaan vähitellen ympäristöön vauva muodostaa siitä ja ihmisistä tarkemman käsityksen. Moni asia osoittautuu lopulta mukavaksi.

Vähän epämiellyttävämpiäkin juttuja lapsi oppii vähitellen sietämään, kun kohtaa niitä toistuvasti. Pölynimuri otetaan aina välillä esiin, vaikka siitä kuuluu kauhea meteli. Rappukäytävässä odottaa hurja kuilu, mutta sinne ei pääse putoamaan, koska välissä on kaide. Eikä naapurin koira ole villipeto, joka syö lapset suihinsa, vaikka se räkyttääkin.

– Maailmasta tulee asteittain turvallisemman tuntuinen, eikä pelkäämiseen kulu enää niin paljon energiaa, Penttonen sanoo.

Mörköjä sängyn alla

Kahdeksan kuukauden ikäinen vauva alkaa yhtäkkiä heräillä entistä useammin, vaikka aiemmin nukkui pitkiä öitä. Hän havahtuu tarkistelemaan, missä äiti ja isä ovat.

Vaikeus nukahtaa saattaa olla merkki siitä, että lapsi pelkää eroa vanhemmasta, sanoo psykologi Saara Salo Pilke-klinikalta.

– Hän tajuaa, että kun laittaa silmät kiinni, jääkin yksin.

Samaan ikään liittyy usein vahva vierastaminen. Lapsi pelkää, että outo syli vie hänet pois vanhemman luota. Vierastus ja unipulmat voivat tuntua hankalilta, mutta vaiheen voi nähdä myös myönteisesti kasvuun kuuluvana: ainakin lapsen mieli kehittyy vinhasti.

Pimeän pelko on yleistä. Parivuotias voi tarvita yövalon uskaltaakseen nukahtaa.

Mielikuvituspelot pääsevät toden teolla valloilleen vähän myöhemmin. Parivuotias voi tarvita yövalon uskaltaakseen nukkua, sillä pimeässä mieleen hiipivät möröt. Pimeän pelko on universaali pelko: luonnossa on ollut syytäkin olla varuillaan, kun ympäristöä ja sen uhkia ei näe.

Monet uudet pelot liittyvät vahvasti tiedolliseen kehitykseen. Lapsi alkaa hahmottaa, mitkä asiat kuuluvat normaaliin elämään ja arkeen. Kaikki siitä poikkeava pelottaa.

Toisaalta pikkulapsen pelot voivat olla hyvin epärealistisia. Maailma on Salon mukaan taaperolle vielä vähän maaginen, vaikka ymmärrys kasvaakin vauhdilla.

– Lapsi voi vaikka miettiä, voiko hän pudota ammeen viemäriaukkoon.

Voimakkaat mielikuvat tulevat usein myös uniin. Itkuunsa heräävä lapsi kaipaa rauhallista vakuuttelua: Se oli vain unta, ei totta. Pimeässä ei ole mörköjä.

Rauhoita ensin itsesi

Kun lapsi kaatuu ja pelästyy, äiti tai isä nostaa hänet syliinsä ja lohduttaa: ”Sinä säikähdit, mutta ei käynyt pahasti. Kaikki on hyvin.”

Joskus aikuinen itsekin pelästyy ja saattaa ylireagoida. Jos vanhempi on herkästi säikähtävää sorttia, pelko tarttuu helposti myös lapseen. Pieni lapsi katsoo aikuisten kasvoista mallia, miten asioihin kuuluu suhtautua.

– Oleellisin asia onkin: rauhoita itsesi ja sitten rauhoita lapsesi, Salo sanoo.

Herkkyyseroja on sekä aikuisissa että lapsissa. Jotkut lapset kokevat aistimukset tavallista voimakkaammin ja säikkyvät vauvasta saakka herkemmin kuin muut. Arka taapero välttelee hurjia asioita. Peloton, riskihakuinen lapsi taas kokeilee vielä toisen ja kolmannenkin kerran, pääsisikö korkealle keittiöjakkaralle sittenkin.

Tiesitkö? Taaperon kiukku voi johtua pelosta.

Temperamentti näkyy myös pelon ilmaisussa: yksi nyyhkii, toinen huutaa kuin palosireeni, kolmas jähmettyy paikoilleen. Lapsi voi myös täristä, juosta pakoon tai piiloutua. Joskus kiukkureaktionkin takana on pelko.

– Lapsen voi olla vaikea tunnistaa pelkoa, ja se kanavoituukin aggressioksi, Salo sanoo.

Pelosta johtuva kiukuttelu ei lievene komentamalla. Kielteisiä tunteita olisikin tärkeää pysähtyä tutkimaan lapsen kanssa: ”Pelottaako sinua?”

Pelkäävää lasta ei saa jättää yksin, eikä tunnetta pidä väheksyä. Kerro, että kaikki pelkäävät joskus, eikä pelon tunne itsessään ole vaarallista.

Siedätä lempeästi

Voiko varhaislapsuuden kokemuksista sitten jäädä pidempiaikaisia pelkoja?

– Pelon voi oppia hyvin nopeasti kerrasta, jolloin se saattaa näkyä myöhemminkin varovaisuutena, Markku Penttonen sanoo.

Pelko on automaattinen, tahdosta riippumaton hermostollinen reaktio. Jos lapsen päälle on joskus hypännyt koira, voi olla, että pieni nopeasti viriävä pelkoreaktio säilyy läpi elämän. Tai jos kotona on riidelty paljon, lapsi voi herkistyä vihaisille äänille. Kivuliaat hoitotoimet voivat jättää lääkäripelon.

Moniin pelkoihin tepsii lempeä, pienin askelin tapahtuva siedätys. Ensin katsellaan kilttiä pikkukoiraa sylistä, sitten mennään viereen seisomaan, lopulta vähän yhdessä paijataan.

– Tutkimusten mukaan oikein mitoitettu altistus on hyväksi. Välttelykäyttäytymisen opettamisesta sen sijaan on haittaa, Saara Salo toteaa.

Kun pelon kohtaa kerta kerralta turvallisesti, sitä oppii vähitellen hallitsemaan. Iän myötä useimmat lasten pelot menevätkin ohi tai lieventyvät.

Vauva 11/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”