Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Jenni Kuusniemi halusi olla moderni äiti, joka ei suhtaudu päivähoidon aloitukseen hysteerisesti.

Isä hakee iltapäivällä, hei hei ja vietä hauska päivä! sanon ja vilkutan.

Lapsen pikkuiset jalat alkavat viuhtoa paniikissa syöttötuolissa. Nuppusuu vetäytyy sisäänpäin ja kasvoille nousee kauhistunut ilme. Lapsukaiseni tajuaa, että tällä kertaa olen lähdössä. Ei enää hauskaa totuttelua yhdessä päiväkodin rytmeihin. Nyt jäädään yksin.

Vilkutan hymyillen ja ehdin nähdä taaperon silmiin nousevat kyyneleet ennen kuin käännyn ja kävelen pois ryhmätilasta.

Selän takaa kuulen miten säikähtänyt uikutus yltyy paruksi, jossa kaikuu: Äiti, älä jätä!

Ystäväni jäi aikoinaan eteiseen piiloon kuuntelemaan miten itku kuulemma lakkasi nopeasti. Minä en pysty. Puen kengät jalkaani ja pakenen paikalta.

Matkalla töihin ei kuitenkaan itketä eikä tunnu mitenkään erityiseltä. Olenhan meistä se, joka on pystynyt valmistautumaan etukäteen henkisesti. Junassa poden huonoa omatuntoa. Eikö tämän kuuluisi kirpaista enemmän?

Paria päivää myöhemmin palatessani iltavuorosta ikävä kouraisee syvemmin. En ehtinyt nähdä lasta kuin aamulla päiväkotiin viedessä.

Hiippailen varovasti lapsen sängyn viereen. Hän nukkuu jo, kasvot seinään päin ja osin pehmolelun alla. Pehmoleluja on haalittu useita viereen, huomaan sormenpäillä poskea silittäessä. Niitä on halailtu äidin sijasta.

Ikävä kirveltää. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Syyllisyys ja ikävä kirveltävät. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Muutamaa kuukautta aiemmin olen käymässä läpi laskupinoa ja mulkoilen synkkänä säästötiliä. Olen ylittänyt aiotun hoitovapaan jo kuukaudella, säästöt alkavat olla lopussa.

Alun perin ajattelin palaavani töihin lapsen ollessa vuoden. Yllättäen viihdynkin vallan mainiosti kotona.

Päivien leppoisat rytmit ovat tehneet olosta lokoista. Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, elleivät laskut muistuttaisi taloudellisista realiteeteista.

Lapsi kokoaa vieressäni näppärästi nuppipalapeliä ja vilkaisee minua onnistumisen ilo silmissään. Ajatus, että joudun eroon pikkuisestani vihlaisee vatsasta.

Olen saanut nähdä ensiaskelet ja kuulla ensimmäiset, haparoivat sanat. Nyt joku toinen näkisi kehityksen ja kertoisi, mitä lapseni olisi oppinut. Tungen jäytävän kaipauksen tulevasta erosta taka-alalle ja alan kahlata läpi lähitienoon hoitomahdollisuuksia.

Pyörittelen iltamyöhät eri vaihtoehtoja. Perhepäivähoito, pienryhmä vai päiväkoti? Vetelen mielessäni viivoja kodin, työpaikan ja hoitopaikkojen välille. Haluan paikan läheltä, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollisimman paljon.

Päädymme lopulta muutamaan lähellä sijaitsevaan päiväkotiin. Soitan ja sovin aikoja tutustumiskäynnille. Laadin listan tärkeimmistä kysymyksistä: Vaihtuuko henkilökunta usein? Mikä on ryhmäkoko? Miten kiusaamiseen puututaan? Pääseekö syliin kun on paha mieli? Viimeisin itkettää ajatuksena: mitä jos kukaan ei huomaa tai ehdi?

Näen mielessäni pienokaiseni pää painuksissa, seinää vasten vetäytyneenä. Vailla lämpöä, läheisyyttä ja lohdutusta. Mies yrittää rauhoitella. Hoitajat pitävät hyvää huolta ja huomaisimme, jos jokin olisi vialla. Pyyhin silti koko illan kyyneleitä.

Kiljumista, mekkalaa ja jaloissa juoksentelevia lapsia. Jonkun kengät ovat kadonneet ja yksi kuivaksi opetteleva ehtii salaa pissata nurkkaan. Olemme tutustumiskierroksella päiväkodissa.

Kierrämme tiloja ja lastentarhanopettaja esittelee toimintaa. Vessassa potat ovat siistissä rivissä. Näihin hoitaja yksitellen riisuu, istuttaa ja pukee lapset liukuhihnatyönä. Meidän lapsemme olisi yksi lisää rivistössä. Tuntuu karulta.

Tenttaan kysymyslistaani läpi ja kyttään vastaajan reaktioita. Myöhemmin puin miehelle miten olen löytävinäni puutteita päiväkodeista ja ristiriitaisuuksia vastauksista.

Todellisuudessa ehdokkaiksi valitsemamme paikat ovat erinomaisia. Minä vain en haluaisi jättää taaperoani toisten huomaan.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä. Kun lauantaina hyppysissäni on tyhjä arpa, täytän hakulomakkeet päiväkodin aloittamisesta.

Alamme valmistautua. Mukaan lohtulelu ja valokuva-albumi vanhemmista, neuvotaan. Lapsi tarvitsee ikävöidessään jotain mihin turvautua. Mutta meillä on ongelma. Tytöllä ei ole mitään erityistä lelua. Yritän iltaisin ujuttaa pehmolelua kainaloon, mutta ihmetellen taapero sinkoaa moisen möykyn pois sängystä.

Ystävätär ehdottaa, että annan vanhan paitani unirätiksi. Ainakaan kotona yksikään rytkyistäni ei saa lapsessa kuin siivousvimman aikaiseksi. Päättäväisesti paita kiikutetaan joko roskiin tai pestävien kasaan. Alan olla epätoivoinen.

Paria viikkoa ennen päiväkodin aloitusta tyttö innostuu ostosreissulla panda-pehmolelusta. Kädet puristuvat lelun ympärille, eikä lapsi sen jälkeen päästä sitä kainalostaan. Panda lähtee mukaan, ja suureksi helpotuksekseni näistä kahdesta tulee erottamattomat.

Laiskana lykkään ja lykkään valokuva-albumin aloittamista, kunnes en enää ehdi tehdä sitä. Itselläni on kännykkä, josta selailen ikävissäni kuvia lapsestani, mutta pieni poloiseni saa turvautua pelkkiin muistikuviin vanhemmista. Oma saamattomuus hävettää niin, etten tohdi tunnustaa kenellekään laiminlyöntiäni.

Ajattelen ottavani lunkisti päivähoidon alkamisen. Moderni mutsi osaa luottaa hoitajien arvostelukykyyn, huolenpitoon ja päätöksiin. En halua olla hysteerinen ja ylisuojeleva mamma, joka hukuttaa hoitajat neuvoihin ja soittelee pikkuasioista.

Kestän viikon. Sen jälkeen kirjoitan varmuuden vuoksi ohjeet kestovaippojen napituksesta ja laitan tekstiviestillä pukeutumiseen lisäohjeita.

Totuttelujakso sai kuvittelemaan kaiken sujuvan kivuttomasti. Eihän se niin helposti mene.

Aamuisin on riipaisevaa lähteä lapsen itkiessä perääni kädet syliä kohti ojentuneina. Parissa viikossa lapsi alkaa kuitenkin sopeutua, ja pian aamupuuron lusikointi on kiinnostavampaa kuin vilkuttaminen äidille.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta.

Kun tyttö ei enää itkekään perääni, tunnen salaa pientä pettymystä.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta. Kännykkäni taustakuvana palvellut salskea Jason Statham vaihtuu kuviin tyttärestäni. Kun päiväkotikuvat saapuvat, nyherrän säälittävän pienen tarrakuvan lompakkooni.

Tiedän sanonnan, että vanhemmalle päiväkodin aloitus on rankempaa kuin lapselle. Silti ikävän määrä yllättää.

Ystävien jäädessä pulleine mahoineen äitiyslomalle tunnen kateutta heitä kohtaan ja katkeruutta töihin paluustani. Kuluu kuukausia ennen kuin pystyn aidosti iloitsemaan lapselle avautuneesta uudesta maailmasta. Senkin jälkeen kaipaan pienokaistani niin, että rintaa kalvaa.

Mammammaa? kuuluu uninen kysymys keskellä yötä.

Kömmin ylös peiton alta ja noudan unesta lämpöisen lapsen kainalooni. Lähipiiri ihmettelee, miten jaksan vieläkin imettää. En minä jaksaisikaan.

Iltaisin vuorotyöstä palatessa olen kuolemanväsynyt, mutten pysty luopumaan yöimetyksistä. Muutoin hiippailisin kotiutuessa katsomaan nukkuvaa lasta, nyt saan vielä kahdesti yössä tuhisevan mytyn kainalooni. Sykerrymme yhdessä peiton alle tiukkaan pesään. Kierrän untuvaista tukkaa korvien taakse ja suukotan hieman hiestynyttä otsaa. Nuuhkin päälakea, vaikka vauvantuoksu onkin jo haipunut.

Yöheräämiset käyvät kuukausi kuukaudelta raskaammiksi. Lopulta olen niin uuvuksissa, etten jaksaisi nousta aamuisin vuoteesta vapaapäivinäkään. Sovimme yövieroituksesta.

Valmistaudun ainakin parin viikon mittaiseen taisteluun, mutta jo muutamassa yössä lapsi lakkaa pyytämästä maitoa. Lopulta niin minä tisseineni kuin lapsi nukumme vastahakoisesti erillämme. Olo on samalla helpottunut ja haikea.

Majja! Majja! lapsi hihkuu kun haen hänet hoidosta.

Se ei ole minun vaan hoitotädin nimi. Lähtiessä lapsi vilkuttaa hoitajalle innokkaasti ja toistelee koko viikonlopun nimeä ihastuneena. Sunnuntai-iltana puhuessani, että aamulla mennään päiväkotiin, lapsen naama alkaa loistaa ja nimen rallattelu alkaa uudestaan.

Tunnen mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Pitäisi iloita, kun lapseni elämässä on muitakin tärkeitä aikuisia. Tutkimusten mukaan se on hyväksi. Tunnen kuitenkin mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Talvella saamme riesaksemme sitkeän influenssan, joka sitoo kotiin kahdeksi viikoksi. Ikävystynyt piltti kiipeää rattaisiin ja yrittää heilutella niitä liikkeelle.

– Päiväkotiin, päiväkotiin! hän kitisee ja heittää kengällä yrittäessäni houkutella leikkimään.

Päiväkodissa on kavereita ja kiva omahoitaja. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset osaavat lapsen viihdytyksen. Äiti on tylsä. Äiti on mälsä. Äiti on niin nähty. Puren hammasta lapsen mököttäessä leikittämisyrityksilleni.

Yllättäen saan tietää odottavani toista lasta. Aiemmin ajattelin, että ottaisin lapsen välittömästi takaisin kotiin. Nyt en ole varma.

Riitänkö? Pystynkö antamaan kylliksi tekemistä, virikkeitä ja aikaa, vauva toisessa kainalossa? Hän kaipaa päiväkodin hyörinää ja tietenkin omaa hoitajaansa. Päädymme lopulta osa-aikaiseen hoitoon.

Pienokaiseni maailma on nyt paljon suurempi kuin koti ja äidin syli. Poikaseni on jo oppinut pois pesästä. Joskus äitiys on pientä luopumista.

Vauva 8/16

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”

Jenna, 28, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa äidiksi, kun hän sai vauvan paitansa alle kenguruhoitoon. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Raskausviikolla 29 jouduin kiireelliseen sektioon. Ennen leikkausta hoitajat kertoivat, että saisimme nähdä tyttäremme Noonan heti leikkauksen jälkeen. Emme kuitenkaan ehtineet, kun Noona vietiin jo pois. Taisin silloin sanoa Teemulle, että Noona ei ole hengissä.

Heräämössä näin kuvan vauvastamme, joka painoi alle 900 grammaa. Noona makasi keskoskaapissa eikä näyttänyt tavalliselta vauvalta. Oli outoa, että hänestä lähti piuhoja ja letkuja joka suuntaan.

Pääsin katsomaan Noonaa teho-osastolle vasta seuraavana päivänä. Kun näin hänet, en osannut ajatella, että siinä oli minun lapseni.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso. Kun hoitaja sanoi, että saisimme laittaa kädet Noonan kaappiin, en uskaltanut koskea. Pelkäsin, että vauva hajoaa. Tuntui pahalta liikkua sairaalan yleisissä tiloissa, sillä muilla oli lapsi mukanaan, mutta minulla ja Teemulla ei.

Kiintyminen oli vaikeaa, sillä pelko menetyksestä oli niin iso.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni äidiksi, kun sain Noonan muutaman päivän ikäisenä paitani alle kenguruhoitoon. Vaikka Noona oli pelottavan pieni, hänen lämpönsä tuntui hyvältä rintaani vasten. Viimein hän oli lähelläni.

Myöhemmin Noona siirrettiin lähelle kotiamme Lappeenrannan sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vielä kaksi kuukautta. Oli oudon ihanaa totutella siihen, että myös minä ja Teemu saimme vaihtaa Noonan vaipat ja hoitaa häntä.

Pelottavinakin hetkinä auttoi, että saimme kysyä Noonan voinnista milloin vain, vaikka keskellä yötä. Hoitajat osasivat aina vastata.

Kolmen kuukauden ikäisenä Noona pääsi muuttamaan kotiin, ja alkoi totuttelu tavallisempaan lapsiperheen arkeen. Olimme oppineet sairaalassa tietyn päivärytmin: maitoa kolmen tunnin välein. Se rauhoitti minua kotonakin. Tiesin, mitä piti tehdä.

Myöhemmin arkeen taaperon kanssa on liittynyt paljon kinaa ja uhmaa, ja minun on ollut vaikea hyväksyä omia negativiisiakin tunteitani. Hetken aikaa ajattelin, ettei Noonan uhmaikä voi enää pahentua, ja sitten se paheni taas.

Noona koettelee rajojaan jatkuvasti, ja kun hän ei kaupassa osaa päättää, istuisiko rattaiden kyydissä vai kävelisikö, alkaa huuto ja raivoaminen. Niissä tilanteissa tuntuu, etten saisi itse kiukustua ollenkaan. Huomaan ajattelevani, että pitäisi olla vain iloinen, että lapsi on tässä. Vaikka eihän se ihan niinkään mene.

Olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella.

Tiedostan kyllä, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja normaaleja ja että minun ei pitäisi tuntea niistä syyllisyyttä. Mutta kun Noonan elämä on ollut niin pienestä kiinni, syyllistän itseäni todella herkästi.

Kun nyt mietin Noonan ensimmäisiä kuukausia, olen iloinen, että pysyimme pahimpina aikoina Teemun kanssa samalla puolella. Pelottavissakaan tilanteissa emme riidelleet keskenämme.

Luulen, että Teemu yritti pitää minua kasassa, vaikka oli itsekin todella väsynyt. Kun minua itketti, Teemu muisti aina sanoa, ettei Noona voisi olla paremmassa hoidossa. Olen hänelle kiitollinen. Kovin moni parikymppinen ei pystyisi samaan.”