Kuvitus: Jenni Väre
Kuvitus: Jenni Väre

Jenni Kuusniemi halusi olla moderni äiti, joka ei suhtaudu päivähoidon aloitukseen hysteerisesti.

Isä hakee iltapäivällä, hei hei ja vietä hauska päivä! sanon ja vilkutan.

Lapsen pikkuiset jalat alkavat viuhtoa paniikissa syöttötuolissa. Nuppusuu vetäytyy sisäänpäin ja kasvoille nousee kauhistunut ilme. Lapsukaiseni tajuaa, että tällä kertaa olen lähdössä. Ei enää hauskaa totuttelua yhdessä päiväkodin rytmeihin. Nyt jäädään yksin.

Vilkutan hymyillen ja ehdin nähdä taaperon silmiin nousevat kyyneleet ennen kuin käännyn ja kävelen pois ryhmätilasta.

Selän takaa kuulen miten säikähtänyt uikutus yltyy paruksi, jossa kaikuu: Äiti, älä jätä!

Ystäväni jäi aikoinaan eteiseen piiloon kuuntelemaan miten itku kuulemma lakkasi nopeasti. Minä en pysty. Puen kengät jalkaani ja pakenen paikalta.

Matkalla töihin ei kuitenkaan itketä eikä tunnu mitenkään erityiseltä. Olenhan meistä se, joka on pystynyt valmistautumaan etukäteen henkisesti. Junassa poden huonoa omatuntoa. Eikö tämän kuuluisi kirpaista enemmän?

Paria päivää myöhemmin palatessani iltavuorosta ikävä kouraisee syvemmin. En ehtinyt nähdä lasta kuin aamulla päiväkotiin viedessä.

Hiippailen varovasti lapsen sängyn viereen. Hän nukkuu jo, kasvot seinään päin ja osin pehmolelun alla. Pehmoleluja on haalittu useita viereen, huomaan sormenpäillä poskea silittäessä. Niitä on halailtu äidin sijasta.

Ikävä kirveltää. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Syyllisyys ja ikävä kirveltävät. En ollut paikalla, kun lapseni olisi tarvinnut minua.

Muutamaa kuukautta aiemmin olen käymässä läpi laskupinoa ja mulkoilen synkkänä säästötiliä. Olen ylittänyt aiotun hoitovapaan jo kuukaudella, säästöt alkavat olla lopussa.

Alun perin ajattelin palaavani töihin lapsen ollessa vuoden. Yllättäen viihdynkin vallan mainiosti kotona.

Päivien leppoisat rytmit ovat tehneet olosta lokoista. Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, elleivät laskut muistuttaisi taloudellisista realiteeteista.

Lapsi kokoaa vieressäni näppärästi nuppipalapeliä ja vilkaisee minua onnistumisen ilo silmissään. Ajatus, että joudun eroon pikkuisestani vihlaisee vatsasta.

Olen saanut nähdä ensiaskelet ja kuulla ensimmäiset, haparoivat sanat. Nyt joku toinen näkisi kehityksen ja kertoisi, mitä lapseni olisi oppinut. Tungen jäytävän kaipauksen tulevasta erosta taka-alalle ja alan kahlata läpi lähitienoon hoitomahdollisuuksia.

Pyörittelen iltamyöhät eri vaihtoehtoja. Perhepäivähoito, pienryhmä vai päiväkoti? Vetelen mielessäni viivoja kodin, työpaikan ja hoitopaikkojen välille. Haluan paikan läheltä, jotta yhteistä aikaa olisi mahdollisimman paljon.

Päädymme lopulta muutamaan lähellä sijaitsevaan päiväkotiin. Soitan ja sovin aikoja tutustumiskäynnille. Laadin listan tärkeimmistä kysymyksistä: Vaihtuuko henkilökunta usein? Mikä on ryhmäkoko? Miten kiusaamiseen puututaan? Pääseekö syliin kun on paha mieli? Viimeisin itkettää ajatuksena: mitä jos kukaan ei huomaa tai ehdi?

Näen mielessäni pienokaiseni pää painuksissa, seinää vasten vetäytyneenä. Vailla lämpöä, läheisyyttä ja lohdutusta. Mies yrittää rauhoitella. Hoitajat pitävät hyvää huolta ja huomaisimme, jos jokin olisi vialla. Pyyhin silti koko illan kyyneleitä.

Kiljumista, mekkalaa ja jaloissa juoksentelevia lapsia. Jonkun kengät ovat kadonneet ja yksi kuivaksi opetteleva ehtii salaa pissata nurkkaan. Olemme tutustumiskierroksella päiväkodissa.

Kierrämme tiloja ja lastentarhanopettaja esittelee toimintaa. Vessassa potat ovat siistissä rivissä. Näihin hoitaja yksitellen riisuu, istuttaa ja pukee lapset liukuhihnatyönä. Meidän lapsemme olisi yksi lisää rivistössä. Tuntuu karulta.

Tenttaan kysymyslistaani läpi ja kyttään vastaajan reaktioita. Myöhemmin puin miehelle miten olen löytävinäni puutteita päiväkodeista ja ristiriitaisuuksia vastauksista.

Todellisuudessa ehdokkaiksi valitsemamme paikat ovat erinomaisia. Minä vain en haluaisi jättää taaperoani toisten huomaan.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä.

Toivon viimeiseen asti ihmettä ja täytän pari ylimääräistä lottoriviä. Kun lauantaina hyppysissäni on tyhjä arpa, täytän hakulomakkeet päiväkodin aloittamisesta.

Alamme valmistautua. Mukaan lohtulelu ja valokuva-albumi vanhemmista, neuvotaan. Lapsi tarvitsee ikävöidessään jotain mihin turvautua. Mutta meillä on ongelma. Tytöllä ei ole mitään erityistä lelua. Yritän iltaisin ujuttaa pehmolelua kainaloon, mutta ihmetellen taapero sinkoaa moisen möykyn pois sängystä.

Ystävätär ehdottaa, että annan vanhan paitani unirätiksi. Ainakaan kotona yksikään rytkyistäni ei saa lapsessa kuin siivousvimman aikaiseksi. Päättäväisesti paita kiikutetaan joko roskiin tai pestävien kasaan. Alan olla epätoivoinen.

Paria viikkoa ennen päiväkodin aloitusta tyttö innostuu ostosreissulla panda-pehmolelusta. Kädet puristuvat lelun ympärille, eikä lapsi sen jälkeen päästä sitä kainalostaan. Panda lähtee mukaan, ja suureksi helpotuksekseni näistä kahdesta tulee erottamattomat.

Laiskana lykkään ja lykkään valokuva-albumin aloittamista, kunnes en enää ehdi tehdä sitä. Itselläni on kännykkä, josta selailen ikävissäni kuvia lapsestani, mutta pieni poloiseni saa turvautua pelkkiin muistikuviin vanhemmista. Oma saamattomuus hävettää niin, etten tohdi tunnustaa kenellekään laiminlyöntiäni.

Ajattelen ottavani lunkisti päivähoidon alkamisen. Moderni mutsi osaa luottaa hoitajien arvostelukykyyn, huolenpitoon ja päätöksiin. En halua olla hysteerinen ja ylisuojeleva mamma, joka hukuttaa hoitajat neuvoihin ja soittelee pikkuasioista.

Kestän viikon. Sen jälkeen kirjoitan varmuuden vuoksi ohjeet kestovaippojen napituksesta ja laitan tekstiviestillä pukeutumiseen lisäohjeita.

Totuttelujakso sai kuvittelemaan kaiken sujuvan kivuttomasti. Eihän se niin helposti mene.

Aamuisin on riipaisevaa lähteä lapsen itkiessä perääni kädet syliä kohti ojentuneina. Parissa viikossa lapsi alkaa kuitenkin sopeutua, ja pian aamupuuron lusikointi on kiinnostavampaa kuin vilkuttaminen äidille.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta.

Kun tyttö ei enää itkekään perääni, tunnen salaa pientä pettymystä.

Ikävä jäytää nyt minua enemmän kuin lasta. Kännykkäni taustakuvana palvellut salskea Jason Statham vaihtuu kuviin tyttärestäni. Kun päiväkotikuvat saapuvat, nyherrän säälittävän pienen tarrakuvan lompakkooni.

Tiedän sanonnan, että vanhemmalle päiväkodin aloitus on rankempaa kuin lapselle. Silti ikävän määrä yllättää.

Ystävien jäädessä pulleine mahoineen äitiyslomalle tunnen kateutta heitä kohtaan ja katkeruutta töihin paluustani. Kuluu kuukausia ennen kuin pystyn aidosti iloitsemaan lapselle avautuneesta uudesta maailmasta. Senkin jälkeen kaipaan pienokaistani niin, että rintaa kalvaa.

Mammammaa? kuuluu uninen kysymys keskellä yötä.

Kömmin ylös peiton alta ja noudan unesta lämpöisen lapsen kainalooni. Lähipiiri ihmettelee, miten jaksan vieläkin imettää. En minä jaksaisikaan.

Iltaisin vuorotyöstä palatessa olen kuolemanväsynyt, mutten pysty luopumaan yöimetyksistä. Muutoin hiippailisin kotiutuessa katsomaan nukkuvaa lasta, nyt saan vielä kahdesti yössä tuhisevan mytyn kainalooni. Sykerrymme yhdessä peiton alle tiukkaan pesään. Kierrän untuvaista tukkaa korvien taakse ja suukotan hieman hiestynyttä otsaa. Nuuhkin päälakea, vaikka vauvantuoksu onkin jo haipunut.

Yöheräämiset käyvät kuukausi kuukaudelta raskaammiksi. Lopulta olen niin uuvuksissa, etten jaksaisi nousta aamuisin vuoteesta vapaapäivinäkään. Sovimme yövieroituksesta.

Valmistaudun ainakin parin viikon mittaiseen taisteluun, mutta jo muutamassa yössä lapsi lakkaa pyytämästä maitoa. Lopulta niin minä tisseineni kuin lapsi nukumme vastahakoisesti erillämme. Olo on samalla helpottunut ja haikea.

Majja! Majja! lapsi hihkuu kun haen hänet hoidosta.

Se ei ole minun vaan hoitotädin nimi. Lähtiessä lapsi vilkuttaa hoitajalle innokkaasti ja toistelee koko viikonlopun nimeä ihastuneena. Sunnuntai-iltana puhuessani, että aamulla mennään päiväkotiin, lapsen naama alkaa loistaa ja nimen rallattelu alkaa uudestaan.

Tunnen mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Pitäisi iloita, kun lapseni elämässä on muitakin tärkeitä aikuisia. Tutkimusten mukaan se on hyväksi. Tunnen kuitenkin mustasukkaisuuden kirpeän vihlaisun. Emme ole enää lapselle ainoat tärkeät aikuiset.

Talvella saamme riesaksemme sitkeän influenssan, joka sitoo kotiin kahdeksi viikoksi. Ikävystynyt piltti kiipeää rattaisiin ja yrittää heilutella niitä liikkeelle.

– Päiväkotiin, päiväkotiin! hän kitisee ja heittää kengällä yrittäessäni houkutella leikkimään.

Päiväkodissa on kavereita ja kiva omahoitaja. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset osaavat lapsen viihdytyksen. Äiti on tylsä. Äiti on mälsä. Äiti on niin nähty. Puren hammasta lapsen mököttäessä leikittämisyrityksilleni.

Yllättäen saan tietää odottavani toista lasta. Aiemmin ajattelin, että ottaisin lapsen välittömästi takaisin kotiin. Nyt en ole varma.

Riitänkö? Pystynkö antamaan kylliksi tekemistä, virikkeitä ja aikaa, vauva toisessa kainalossa? Hän kaipaa päiväkodin hyörinää ja tietenkin omaa hoitajaansa. Päädymme lopulta osa-aikaiseen hoitoon.

Pienokaiseni maailma on nyt paljon suurempi kuin koti ja äidin syli. Poikaseni on jo oppinut pois pesästä. Joskus äitiys on pientä luopumista.

Vauva 8/16

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksi vauvan vilpittömimmistä ihailijoista saattaa olla hänen isosisaruksensa.

Yhtä vauvakuvaa en koskaan väsy katselemaan: Muutaman viikon ikäinen kuopuksemme pötköttää piirua vaille kolmevuotiaan esikoisemme sylissä. Vauva pitää isosiskoa tiukasti pikkusormesta kiinni. Siinä on hyvä.

Kun itse vielä ihmettelin, kuka tämä pieni ja uusi oikein on, esikoinen otti vauvan saman tien omakseen. Hänestä kuoriutui isosisko ennen kuin minusta kahden äiti. Hän kylvetti, hoivasi ja lohdutti, esitteli vauvaa polleana tutuille ja tuntemattomille.

Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Itsehän unohdin kirjoittaa vauvan nimen onnittelukorttiin, kun lähdimme koko perhe syntymäpäiväjuhliin. Kolmesta oli tullut neljä, mutta äiti ei meinannut pysyä perässä.

Sydämeeni oli ryöpsähtänyt kertaheitolla hurjasti lisää rakkautta, mutta samalla sydän hieman nyrjähti. Esikoisen puolesta kirpaisi, sillä syliin ei joka hetki mahtunut yhtä paljon kuin sydämeen.

Onneksi oli myös isän ja isovanhempien syli. Isompikin sai vielä olla pieni.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle. Ehkä niinkin. Kieltämättä toivoin, että lapsillani olisi kasvussaan kaveri. Se rakkain ja raivostuttavin, jonka kanssa otetaan yhteen mutta jonka edestä ei ikinä paiskaisi ovea kiinni iäksi.

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tehdään itselle, toinen esikoiselle.

Pikku hiljaa kädet alkavat riittää kahdenkin äitinä. Sitä huomaa kasvavansa lahjomattomaksi erotuomariksi, muistaa tuoda reissusta kaksi täsmälleen samanlaista tuliaista. Mittaa automaattisesti jälkkärit grammalleen yhtä suuriksi. Sylissäkin pysyy kaksi yhtä aikaa.

Kun siskokset kikattavat omille jutuilleen ja pusuttelevat toisilleen hyvän yön halit, sydämessä ei voisi enempää lämpöä tunteakaan.

Vauva-lehden pääkirjoitus 12/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt  Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen
Saako lisää? Maitovaihe on lopulta lyhyt aika lapsen elämässä. Nyt Nuutille maistuu moni muukin ruoka. Kuva: Satu Kemppainen

Sannan molemmat pojat ovat kasvaneet pääosin äidinmaidonkorvikkeella. Pulloruokinnassa harmittaa vain ympäristön asenne.

Kahdeksankuinen Nuutti imaisee viimeiset hörpyt maitopullosta ja jaksaa taistella vielä hetken nukkumattia vastaan. Äiti Sanna laskee hänet hellästi pinnasänkyyn.

Pullolle nukahtava vauva on tässä keittiössä tuttu näky. Myös Nuutin isoveli Hermanni, 3, kasvoi aikanaan pääosin äidinmaidonkorvikkeella.

– Hermanni painoi syntyessään vain 2190 grammaa. Hän ei jaksanut imeä rintaa kuin kymmenen minuuttia kerrallaan ja oli senkin jälkeen ihan hikinen, Sanna muistelee esikoisensa ensimmäisiä viikkoja.

Imetys-lisämaito-pumppausrumbassa kului tunti kerrallaan, kolmen tunnin välein, vuorokauden ympäri. Kaksi kuukautta Sanna jaksoi sitä pahimmillaan puolentoista tunnin yöunilla. Sitten voimat loppuivat, ja Hermanni siirtyi korvikkeelle.

Kun Nuutti syntyi, kaikki oli toisin. Poika oli alusta saakka rinnalla kuin ammattilainen.

– Olin ihan fiiliksissä, että jes, nyt tämä sujuu. Opetimme silti vauvan myös pullolle, jotta isäkin voisi osallistua hoitoon.

”Ehkä imetys olisi voinut jatkua, mutta olin siihen liian loppu.”

Nuutin kanssa imetys meni loistavasti kaksi kuukautta. Sitten koko perhe sairastui rajuun enterorokkoon.

– Rintani ja Nuutin kitalaki olivat täynnä kipeitä rakkuloita. Imetys oli tuskaa molemmille. Lopulta Nuutti ei huolinut rintamaitoa edes pullosta, korviketta kyllä. Ehkä hän yhdisti äidinmaidon maun kipuun.

Kun tauti oli selätetty, Sanna yritti käynnistää imetystä uudestaan, mutta maito oli ehtinyt vähentyä. Perhe oli vasta toipumassa, kaikki nukkuivat huonosti, ja kolmivuotias Hermannikin tarvitsi äidin huomiota.

– Ehkä imetys olisi voinut jatkua, jos olisin pystynyt istumaan sohvalla ja imettämään Nuuttia tuntikausia putkeen, mutta olin siihen liian loppu.


Ruoka-aika. Samuli-isän sylissä Nuutin on niin hyvä syödä, että siihen voi vaikka nukahtaa. Usein niin käykin.

Sannalle oli lopulta valtava helpotus, kun neuvolan terveydenhoitaja antoi ikään kuin luvan lopettaa.

– Menin poikien kanssa neuvolaan naama harmaana ja väsymystäni itkien. Ihana terveydenhoitajamme totesi myötätuntoisesti, että jos imetys ei tuntunut minulle ihan äärettömän tärkeältä, hänestä voisin kyllä lopettaa yrittämisen. Nuutti oli jo saanut maidostani paljon hyötyjä, ja oli tärkeää turvata minun jaksamiseni.

Niin Nuutistakin tuli pullopoika. Sannasta se ei lopulta tuntunut kovin pahalta. Hän oli jo nähnyt, kuinka täydellinen lapsi Hermannistakin oli korvikkeella kasvanut.

– Olen sellainen, etten jaksa jäädä vellomaan vaikeuksissa. Mieluummin yritän löytää ratkaisun ja mennä eteenpäin.

Pulloruokinnassa harmittaa oikeastaan vain ympäristön asenne. Jotkut kokevat oikeudekseen neuvoa asiassa, joka ei kuulu kellekään muulle kuin äidille itselleen.

”Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.”

– Kun vielä imetin Nuuttia, eräs tuttava näki vaunukopassa maitopullon ja ihmetteli suureen ääneen, miksen imetä poikaa kaikkialla. Minusta paikallisjunassa imettäminen oli turhan hankalaa. Tuntui ärsyttävältä selitellä asiaa vieraalle.

Oli Sannalle silti pettymys, kun Nuutin hyvin sujunut imetys päättyi niin yllättäen. Kerran hän purki asiaa ystävälleen, joka oli täysimettänyt vauvaansa. Tämä lohdutti, että ekaluokan opettaja ei näe, ketä lapsista on imetetty ja kuinka kauan.

– Kun lakkasin ahdistumasta imetyksestä ja väsyttämästä itseäni, saatoin käyttää energiani siihen, että olin ihan eri tavalla läsnä lapsilleni.