Efe Evwaraye kiertää kouluissa puhumassa syrjinnästä. Kuva: Milka Alanen
Efe Evwaraye kiertää kouluissa puhumassa syrjinnästä. Kuva: Milka Alanen

Yläkouluikäiset kohtaavat rasismia koulun ulkopuolella – ja aikuisilta.

Pim pom ding dong. Neljän sävelen pimpotus kutsuu neljäsataa koululaista sisälle.

Puheensorina kasvaa ja lähestyy, sitten liikuntasaliin remahtaa joukko kasiluokkalaisia. Nuoret pakkautuvat istumaan salin perälle.

Lavan edessä seisoo viisi aikuista ja valkokangas, jossa lukee: Walter ry, Kulttuurien välisen vuorovaikutuksen päivä.

– Tulkaa eteenpäin, isokokoinen, jenkkifutaajan näköinen mies sanoo.

Koululaiset hilautuvat lattialla eteenpäin, istuen ja maaten, nousematta.

– Tulkaa, me ollaan kaikki yhtä perhettä.

Sitä Itäkeskuksen koulun yläluokkien oppilaat tänään opettelevat.

Jenkkifutaajan näköinen mies on nimeltään Efe Evwaraye, amerikkalaisen jalkapallon ammattilainen ja yksi Walterin puhujista, jotka kiertävät Suomen yläkouluja. Walterin työpajoissa nuoret puhuvat suomalaisuudesta sekä syrjinnästä, kiusaamisesta ja rasismista.

Walterin puhujat tietävät, miltä ne kaikki tuntuvat.

– Huomenta, Walterin projektijohtaja Jan Wieland sanoo.

– Meillä on kaksi sääntöä ja yksi pyyntö. Sopiiko?

Mmm.

– Yksi: kännykät pois. Kaksi: kun joku teistä tai meistä puhuu, muut kunnioittavat häntä ja kuuntelevat.

Mmm-mm.

– Ja vielä pyyntö. Sanokaa, mitä ajattelette. Oikeita tai vääriä vastauksia ei ole.

 

Oranssit verhot jumppasalin katonrajassa sulkevat ulos häikäisevän kirkkaan aamun. Nuoret hyörivät, makaavat sylikkäin, laulavat ja pläräävät puhelimiaan. Walterin puhujien on saatava heidän huomionsa. Siksi he esittäytyvät.

Efe, Jan ja Michaela Moua ovat tehneet ammattiurheilijan uran useissa maissa ja pelanneet maajoukkueissa. Aleksi Halen on rata-autoilija. Yasmine Yamajako on Helsingin kaupunginteatterin High School Musicalin tähti ja featannut Cheekin kappaleessa.

Jokaisella heistä on kahden kulttuurin perhe, jossa toinen vanhemmista on alun perin suomalainen. He ovat itsevarmoja, rentoja ja menestyneitä ja aloittaneet uransa vain pari vuotta vanhempina kuin salissa istuvat oppilaat.

Tytöt salissa katsovat Yasminea, sitten toisiaan.

– Se on se!

Työpaja alkaa. Efe kertoo, mitä ovat syrjintä ja rasismi. Ne voivat kohdistua kehen vain jossain elämän vaiheessa.

Sitten hän pyytää oppilaita arvaamaan, mikä on suurin ulkomaalaisten ryhmä Suomessa. Oikean vastauksen kohdalla ei viittaa kukaan.

– Whaat, emmekö me, tyttöjoukko nauraa.

Heidän vanhempansa ovat tulleet Suomeen Somaliasta.

Alkaa ensimmäinen ryhmätehtävä: valitkaa kolme asiaa, jotka mielestänne määrittelevät suomalaisen henkilön.

Neljä tyttöä makaa lattialla ja nojaa kyynärpäihinsä. Pitkät hiukset valuvat jumppasalin lattialle. He vastaavat: suomalaisen määrittelevät kansalaisuus, kansallisuus ja kielitaito.

Mutta jos puhuu suomea ja asuu Suomessa, eikö kuulu porukkaan?

– Entä jos joku tuntee, että Suomi on kotimaa, mutta muut eivät ajattele niin? Mandir kysyy neljän pojan ryhmässä.

On mietittävä vielä.

 

Reput lojuvat lattialla kekoina. Ruokalasta leyhähtää karrikastikkeen tuoksu.

Jokaisen tehtävän jälkeen joku ryhmä kertoo vastauksensa muille. Miksi ihmisestä tulee rasisti?

Mandir lukee ryhmänsä vastaukset.

– Rasistiksi tulee, jos saa sellaisen mallin. Tai jos ihmisellä on huonoja kokemuksia ulkomaalaisista.

Vakavuus ja hölötys vuorottelevat pojissa aaltoina. Asiaa, naurunremahdus, asiaa.

Mikrofoni saa tyttöjen ajatukset sekoamaan. Niinku. Tai silleen. Sellasii.

Omien ajatusten kertominen on vaikeaa mutta tärkeää. Walter haluaa näyttää, miten tärkeää on perustella mielipiteensä ja pitää niistä kiinni, vaikka joku on eri mieltä tai hihittää.

Entä mitä rasismille voi tehdä?

– No lopettaa, sanoo Leonir.

– Eikä alistua, joku huutaa.

Mutta joskus on alistuttava, kuvailee yksi tytöistä.

– Kiusaaminen alkaa läpästä, mutta voi päättyä pahasti. Etenkin, jos pistää vastaan.

Läppää. Sitä kiusaaminen on: ohimennen heitettyjä piikkejä ja tölväisyjä.

– Läppä on tekosyy loukata, se on kiusaamista. Kun mua on nekruteltu, ei auta, että sanoo sen olevan vitsi, Walterin Michaela sanoo.

– Kun olin lapsi, en sanonut, miltä läppä tuntui. Esitin, ettei minua haittaa. Kannattaa miettiä, miten muille puhuu. He muistavat sen aikuisenakin, Efe sanoo.

Kun isokokoinen urheilija kertoo olleensa heikoilla, nuoret kuuntelevat. Se uskaltaa sanoa.

Salissa tulee hiljaista. Se kestää kauan, sekoittuu sitten ruokalasta kuuluvaan hälinään.

Koululaiset kertovat kokemuksiaan. Vieras mies potkaisi kadulla. Humalaiset aikuiset huutavat neekeriä. Kadulla haukutaan pakolaiseksi. Aikuiset huutelevat mustalaista. Joskus he huutavat: mene takaisin sinne mistä olet tullutkin!

– Takaisin minne, tyttö kysyy.

Kun on syntynyt Suomessa ja asunut vain täällä. Keskustelu jatkuu:

– Ensimmäiset tänne tulijat eivät osanneet sanoa huutelijoille vastaan. Me osaamme.

Kaikki nuoret eivät tunne olevansa suomalaisia, vaikka ovat asuneet vain täällä.

– En tykkää, jos joku sanoo suomalaiseksi.

Rasismia nuoret kohtaavat etenkin koulun ulkopuolella – ja aikuisilta. Kaksisataa koulua kiertäneet Walterin työntekijät ovat kuulleet nuorten kertovan rajusta kiusaamisesta, väkivallasta, itsemurhayrityksistä, viiltelystä, mielenterveysongelmista ja raiskauksista.

Ja he ovat tavanneet paljon nuoria, joilla on kova tarve puhua aikuisen kanssa.

 

Viimeisenä tehtävänä valkokankaalle aukeaa lista nimiä. Tehtävä on valita, kuka on eniten ja vähiten suomalainen: Leo Komarov, Amin Asikainen vai kenties Walterin Efe tai Jan.

Kukaan ei osaa valita. Jan ehdottaa, että oikeastaan eniten suomalainen on hän itse. Koska hän näyttää eniten siltä.

Nuoret kohahtavat. Mitä! Ei se siitä ole kiinni!

Jan ja Efe aloittavat harjoitellun sanailun:

– Oletko syntynyt Suomessa? Käynyt Suomessa koulun ja armeijan? Pelannut Suomen maajoukkueessa, onko äidinkielesi suomi?

– Ei, ei, ei, Jan vastaa ja puistelee päätään.

Nuoret nauravat. He arvaavat jo, mikä oikea vastaus on. Sillä yksi oikea vastaus Walterilla on.

– Siis kuka on eniten suomalainen? Älä sitä mieti. Jokainen määrittelee itse itsensä.

– Sinä olet sinä, ja pian kaikkea, mitä haluat isona olla. Miksi määritellä. Mene ja elä.

Meidän Perhe 8/2014

Vierailija

Nuoret kertovat rasismista: ”Se alkaa läpästä, mutta voi päättyä pahasti”

Ei ole rasismia vaan normaalia kiusaamista. Minua opettaja tukisti ja laittoi nurkkaan, olin ns luokan syntipukki opelle, jos välitunnilla tapahtui jotain minua epäiltiin aina, vaikka en ollut paikalla edes. En koe olevani kotimaassani vaikka olen syntynyt suomeen ja asun täällä. Eli en haluasi opettaa, mutta koen että tässä jätetään jälleen huomioimatta muut vastaavat tapaukset joita ei tulkita sosiaalipornomaisesti rasismiksi. Valitettavasti jälleen.
Lue kommentti
Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Äitiä huolestuttaa, koska teinitytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Onko lapsi voinut periä narsistisen käytöshäiriön isältään?

”Olemme uusperhe, johon kuuluu 13-vuotias tyttäreni ja mieheni, jolla ei ole omia lapsia. Tytön isä ei ole arjessamme mukana. Erosimme exän rikollisen elämäntavan takia, kun tytär oli kuusivuotias. Tytär pitää nykyisestä miehestäni, ja pitkään perhedynamiikka toimikin hyvin.

Nyt, tytön lähestyessä murrosikää, hänen käytöksensä on alkanut huolestuttaa minua. Tytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Hän on jäänyt muutaman kerran kiinni valehtelusta, mitä etenkään mieheni ei siedä lainkaan. Tyttö sai uuden puhelimen sillä ehdolla, että hoitaa kotityöt pyytämättä, mutta silti ne unohtuvat jatkuvasti. Joka asiasta on sanottava jatkuvasti, ja kaikenlaiset rangaistukset ovat tehottomia.

Hän ei halua, että häntä määräillään, mutta rajattomuus tuntuu hänestä välinpitämättömyydeltä. Jos emme vaadi mitään, mitään ei tapahdu. Jos vaadimme, hän paiskoo ovia ja kiukkuaa. Näytämme hänelle kiintymyksemme, mutta häneltä ei tule juurikaan positiivista palautetta. Hän ei kysele kuulumisia muilta. Ollessani kipeä häntä kiinnostaa vointini sijaan se, heitänkö hänet treeneihin.

Tuollainen kylmäkiskoisuus, valehtelu ja sopimuksien rikkominen tuo mieleen hänen isänsä, jolla diagnosoitiin psykopaattinen ja narsistinen käytöshäiriö. Onko isän rikollinen mieli voinut periytyä? Onko tämä mielestäsi normaalia murkkuikäisen käytöstä?”

Huolestunut äiti

Janna vastaa:

”Kiitos koskettavasta kirjeestä! Hätä rakkaasta lapsesta, teini-iän kuohut, isän diagnoosien varjo – melkoinen paketti mietittäväksi koko perheelle.

Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta.

Ensinnäkin: Tyttäresi käytös ei kuulosta psykopaattiselta tai tunnekylmältä. Hän osoittaa mieltään ja näyttää selvästi, kun ei pidä asioista. Julmuutta vaikkapa eläimiä tai ikätovereita kohtaan ei esiinny. Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta. Harva teini tekee kotitöitä pelkällä kehotuksella. Valehtelu oman nahan pelastamiseksi on sekin normaalia.

Ymmärrän silti huoltasi. Persoonallisuushäiriöiden syntyä ei tunneta tarkkaan. Periytyvyyttä on todennäköisesti jonkin verran, mutta myös kasvuympäristö vaikuttaa paljon. Nuorelle ei tehdä persoonallisuushäiriödiagnoosia, koska kasvu on vielä kesken. Sen sijaan tutkitaan, miten nuoren mieli on rakentunut ja miten läheiset ihmissuhteet voivat olla avuksi hyvän kasvun polulla.

Aikuisen rakkaus hankalaankin nuoreen ja kyky pohtia omaa osuuttaan tämän elämässä ovat suuri voimavara, joka kannattaa ottaa käyttöön. Voisittekin pohtia, mitä hyvää oikeastaan haluatte tyttärelle antaa tiukkuudella ja rangaistuksilla? Miltä toivotte niiden suojaavan lasta? Tajuaako tytär hyvät tarkoituksenne?

Jäin myös miettimään, millaisena tytär muistaa isänsä. Olisiko isässä kaikesta huolimatta jotakin mukavaa, jota tytär saattaisi kaipauksella muistella?

Suosittelen, että hakeudutte perheneuvolaan, nuorisoasemalle tai muuhun nuorten mielenterveyspalveluun. Jos lapsella epäillään psyykkisen kehityksen häiriötä, voidaan asiaa tutkia. Jos kasvatustavan muutos auttaisi, saatte siihen apua. Perheen on tärkeä saada vastauksia näin suuriin kysymyksiin.”

Meidän Perhe 12/2017

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Vierailija

Lastensuojelun työntekijä: ”Tavallisten perheiden lapsia huostaanotetaan koko ajan enemmän”

Vierailija kirjoitti: Eihän ne mitään tavallisia perheitä ole, jos lapset otetaan huostaan. Kyseessä on todella huonosti pärjääviä ihmisiä ilman keinoja elää normaalia elämää. "Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta." Eli jutussa tarkoitetaan sitä että hyvästä kotitaustasta huolimatta nuoresta voi tulla ongelmanuori. Syynä voi yksinkertaisesti olla esim. huonoon...
Lue kommentti