Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Pienikin pettymys voi saada varhaisteinin raivostumaan.

Yllättäen peruuntunut shoppailureissu tai yökyläily. Varhaisteini pettyy rajusti, ja sen hän totta tosiaan näyttää. Siinä, missä yksi räyhää, toinen vetäytyy koko viikonlopuksi mököttämään huoneeseensa.

Mikähän sai jälleen kerran varhaisteinin niin tolaltaan? Psykologian tohtori ja psykoterapeutti Katri Kanninen kertoo, että esimurkkukausi noin kymmenestä kahteentoista­ ikävuoteen on neurobiologisen kypsymisen aikaa. Aivojen alueen otsalohko säätelee toiminnanohjaustamme, ja siellä on varsinainen myllerrys meneillään.

Näin on etenkin tytöillä, jotka kehittyvät poikia aiemmin, myös hormonaalisesti. Tytöillä estrogeenin ja pojilla testosteronin tuotannon herääminen heittelevät mielialaa.

– Samaan aikaan hormonitoiminnan käynnistyessä esimurkun aivojen mielihyväkeskus vahvistuu. Ajatus shoppauskierroksesta tai yökyläilystä kaverin luona herättävät jo ennakolta­ niin isoja odotuksia, että pettymystä voi olla vaikea niellä, Kanninen sanoo.

Joustaako napanuora?

Vaikka varhaisteinin kapinointi ja mielenosoitukset ärsyttävätkin, vanhempien on hyvä ymmärtää, että ne ovat normaaleja askeleita lapsen kehityspolulla. Pettymyksiltä ei voi kukaan välttyä, joten tässä ikävaiheessa lapsen on opeteltava sietämään niitä.

– Kulttuurissamme varhaisteinin myös odotetaan kapinoivan ja uhmaavan. Kun roolimallit, kaverit sekä musiikki- ja tv-maailman idolit, käyttäytyvät miten haluavat, nuori hämmentyy. Uskaltaako hän itse kokeilla samaa?

Pettymyksensiedossa on paljon kyse juuri varhaisteinin sisäisestä konfliktista. Hän haluaisi kuulua joukkoon, tehdä, mitä huvittaa ja alkaa itsenäistyä vanhempiensa helmoista. Ristiriita on kuitenkin vielä liian iso.

– Varhaisteini ei oikein tiedä, onko hän ­pie­­­­ni­ vai suuri. Arvostavatko vanhemmat hänen mielipiteitään? Onko hänen lupa kasvaa ja tehdä itse päätöksiä, jotka vanhemmat ovat sitä ennen tehneet hänen puolestaan.

Aikuinenkin on ärtyisän varhaisteininsä edessä äimänä ja avuton.

– Vanhemmat miettivät, mitä tehdä. Pitäisikö­ olla entisenlainen auktoriteetti vai antaa lapselle lisää vastuuta ja mahdollisuus tehdä päätöksiä itse?

Riittävän vanha keskustelemaan

Pettymystään purkava varhaisteini kaipaa selkeitä rajoja. Mihin vanhemmat ne asettavat, on hyvä olla edes pääpiirteittäin selvillä, kun myrsky nousee.

– Itkukohtauksia tai raivoamista ei pidä pelätä ja säikähtää. Riitely usein vain­ pahen­taa­ tilannetta. Lempeästi jämäkkä saa sen sijaan olla.

Hyökkäävästi tai ilkeästi käyttäytyvälle ­lapselle kannattaa sanoa, että puhutaan sitten, kun olet ensin rauhoittunut.

– Kun tilanne on seestynyt, mene lapsen viereen ja kysy hänen ajatuksistaan rauhallisesti. Pyri välttämään puhetulvaa ja päällekäyvää selitysten virtaa. Kysy lapselta myös ratkaisuehdotuksia konfliktin sopimiseen. Näin olette jo paremmilla vesillä, Kanninen sanoo.

Kun lapsi saa äänensä kuuluville, seuraava askel voi olla pettymyksen sanoittaminen.

– Pohdi hänen kanssaan neutraalisti ja kuulustelematta sitä tunnetta, jonka pettymys nosti pintaan. Tuntuiko lapsesta siltä, että pettymyksen takana oli surua, kateutta, mustasukkaisuutta, ulkopuoliseksi jäämisen tunnetta vai jotakin muuta?

Lapsen on tärkeää saada varmuus siitä, ettei äiti tai isä vähättele hänen tuntemuksiaan. Keskustelemalla päästään ratkaisujen äärelle. Kuuntele, mitä lapsella on sanottavaa ja mikä voisi helpottaa hänen oloaan.

Pettymyksissä on useimmiten kyse ihmissuhteista. Monesti varhaisteinin purkaus ryöpsähtää kaveripiirissä tai sisarussuhteessa­ välejä hiertäneestä asiasta. Aikuisen ei kannata osallistua liiaksi vaan ottaa ystävällistä etäisyyttä kahdenkeskisiin kahnauksiin.

– Lapsen puolella voi olla teilaamatta toista­ osapuolta. Jos lapsen reaktiot hyväksyy ehdoitta­ ja mollaa kaveria, lapsi oppii, ettei tarvitse olla lojaali.

Aikuisen tavalla käsitellä omia pettymyksiään on valtavan suuri merkitys sille, miten lapsi oppii käsittelemään omiaan. Pettymyksen myöntäminen ja rakentavampien näkökulmien etsiminen ovat aikuisellekin tarpeen.

– Kun uhkaat kilahtaa tai heittäytyä murjottavaksi marttyyriksi, ota aikalisä. Sano myös lapsen kuullen, että nyt tarvitset rauhoittumishetken, jonka jälkeen mietit juttua uudestaan.

Kannusta käytökseen

Varhaisteinin reaktioiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen eivät aina tuota toivottua tulosta. Silloin voi ottaa avuksi pieniä kannustuspalkintoja.

– Etenkin pojilla aggressiivinen käyttäytyminen voi joskus jäädä päälle, joten paremman käytöksen porkkanaksi voi tarjota jotain mukavaa, sellaista, jonka lapsi tuntisi aidosti ansaitsevansa. Lupaisiko aikuinen viedä lapsen viikonloppuna uutuusleffaan, jos yhteiselo on sujunut viikolla rauhallisemmin?

Kun tulosta alkaa tulla, on kiitoksen ja kehujen paikka.

– Lapsi oppii, että on parempi neuvotella ja sanoa mielipiteensä sellaiseen sävyyn, jolla hän itse toivoo toisten vastaavan hänelle. Silloin tulee myös kuulluksi.

Asiantuntijana psykoterapeutti, kouluttaja Katri Kanninen Akat Consultingista.

Lähde: Essi Kähkönen, Myrskysäätä, Meidän Perhe 5/2013

Lue lisää:

Ethän unohda? Yläkouluun siirtyväkin tarvitsee tukea

10 x näin säilytät yhteyden teiniisi

Aikamatka: 15 neuvoa murrosikäiselle

Vierailija

Miksi esiteini raivoaa?

Vierailija kirjoitti: Taas näitä pseudotieteellisiä selityksiä otsalohkosta ja hormoneista. Lapset useinkin suuttuvat helposti, ja nuorempina helpommin. Tietysti kaiken voi selittää sanomalla "se nyt vain on niin", mutta kaiken voi selittää myös hieman syvällisemmin. Miksi autot liikkuvat, miksi äiti suuttuu, miksi ihmiset menevät naimisiin? "No autot nyt vaan liikkuvat kun painaa kaasua, äiti nyt vaan suuttui, ihmiset nyt vaan menevät naimisiin", nämä vastaukset ovat joillekuille tarpeeksi...
Lue kommentti

Ei, et ole epäonnistunut kasvattajana. Aivojen mullistus murrosiän kynnyksellä heikentää lapsen kykyä empatiaan, mutta onneksi vain hetkeksi.

Läski! Vammainen! Näillä sanoilla esiteinit keskustelevat luokan whatsappissa. Mikä niitä vaivaa, ihmettelee aikuinen.

Osa esimurrosikäisistä on kaverisuhteissaan ilkeitä ja epäempaattisia. Luokkahenki oli vielä viime vuonna ihan hyvä, mutta nyt se on mennyttä, kun toisten ulkonäköä arvostellaan ja joku suljetaan kaveripiirin ulkopuolelle hylkiöksi.

Esimurrosiässä aivot ovat kovimmassa kehitysvaiheessa sitten varhaislapsuuden.

Yksi syy tähän löytyy aivoista. Esimurrosiässä aivot ovat kovimmassa kehitysvaiheessa sitten varhaislapsuuden. Etuotsalohkojen kehitys kestää pitkään. Etuotsalohkoja tarvitaan esimerkiksi oman toiminnan kontrollointiin sekä oman sen tarkasteluun ikään kuin ulkopuolisen silmin. Murrosiässä näissä toiminnanohjaukseksi kutsutuissa taidoissa tapahtuu notkahdus, mikä saattaa selittää sen, että nuori käyttäytyy yhtäkkiä epäempaattisesti.

Ole sinä lisäaivo

Murrosikäisen kykyä myötätuntoon heikentää aivomyrskyn lisäksi se, että hänen huomionsa on muissa asioissa. Nuorella on täysi työ miettiä, kuka ja millainen hän on. Se voi viedä huomiokykyä toisten tunteiden ymmärtämiseltä.

Järjettömältäkin tuntuvan toiminnan taustalla on yleensä jokin logiikka. Usein se liittyy siihen, että kaikki ihmiset haluavat olla tärkeitä toisten silmissä. Koviksen lailla käyttäytyvä jenginjohtajakin tekee sitä, millä uskoo saavansa muilta arvostusta.

Auta lasta miettiään, miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos häntä kohdeltaisiin samoin.

Toimi sinä lapsen lisäaivoina ja auta häntä miettimään, miltä hänen toimintansa muista tuntuu ja miltä hänestä itsestään tuntuisi, jos häntä kohdeltaisiin samoin. Miltä hylkääminen voisi tuntua? Miten eri tilanteissa voisi käyttäytyä hedelmällisemmin?

Puhu tunteista

Tunne- ja empatiataitoja opitaan kaikessa vuorovaikutuksessa. Tutkimusten mukaan lapset, joiden vanhemmat käyttivät paljon mielentiloja kuvaavia sanoja puhuessaan lasten kanssa, kun nämä olivat vauvoja, pärjäsivät toisten ajatusten ymmärtämistä vaativissa tehtävissä nelivuotiaina keskivertoa paremmin.

Samoin lasten, joiden vanhemmat käyttivät paljon lapsen haluja ja tarpeita kuvaavia sanoja lapsen ollessa parivuotias, havaittiin selviytyvän empatiaa vaativista tehtävistä kuusivuotiaina paremmin kuin muut ikäisensä.

Empatiataitojen oppiminen jatkuu pitkään. Myös teini-ikäisen vanhemmat voivat näyttää esimerkkiä: puhua tunteistaan, sanoittaa mielentilojaan ja ajatuksiaan, kertoa, miltä teinin käytös heistä tuntuu ja kysellä, miltä heidän käytöksensä teinistä tuntuu.

Empatian kannalta ykköstaito on mielikuvitus.

Taitoja, ei vain tunnetta

Empatia ei ole vain tunne, vaan yhdistelmä erilaisia taitoja. Vähän samaan tapaan kuin musikaalisuus, joka vaatii tarkkaa kuuloa, hyvää hienomotoriikkaa ja paljon muuta. Empatian kannalta ykköstaito näyttäisi olevan mielikuvitus. Mitä paremmin pystymme kuvittelemaan asioita, sitä helpommin voimme arvella, mitä toinen ihminen ajattelee. Tämä on tärkeää, jotta voimme asettua toisen asemaan.

Empatiataitoihin kuuluu myös kyky huomata ja tulkita toisten tunnetiloja esimerkiksi ilmeistä, kehonkielestä ja äänenväristä. Kaikkia näitä taitoja voi harjoitella.

Älä sammuta sitä

Entä jos perheessä aikuisetkaan eivät ole kovin empaattisia? Silloin on vaikea opettaa myötätuntoista käytöstä myöskään lapsille. Vanhemman epäempaattisuus on voinut syntyä monesta syystä elämänhistorian varrella. Onneksi empatiataitoja voi opetella läpi elämän.

Aikuisen empatia voi olla hukassa myös ympäristön vuoksi. Kilpailua ja ihmisen erillisyyttä korostavat ympäristöt, kuten työpaikat, joissa tärkeintä on rahan haaliminen, sammuttavat tehokkaasti empatiaa. Samoin tekee mikä tahansa epäinhimillistävä ympäristö. Esimerkiksi liikenteessä toisia liikkujia ajatellaan helposti kasvottomina autoilijoina tai pyöräilijöinä.

Nettiä ja somea syytetään usein empatian tuhoamisesta. Vielä ei ole tieteellisiä tutkimuksia siitä, mitä runsas netin ja somen käyttö tekee empatiataitojen kehittymiselle. Se kuitenkin tiedetään tutkitusti, että internet on vaikea ympäristö myötätunnolle. Nettikeskusteluissa emme näe toisen ihmisen silmiä, kasvojen ilmeitä, suupielien nykimistä, vaivihkaista ilmeen muuttumista hymystä pettymykseen.

Tätäkin asiaa kannattaa vanhempien avata teineilleen.

Asiantuntijana psykologi ja tutkija Katri Saarikivi Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksiköstä.

Tapahtui tosielämässä

”Lapsi ihmetteli: Miten sä voit olla niin kiinnostunut mun elämästä, kun mä en ole yhtään kiinnostunut sun?”

Maria

”Synttärijuhlilla johtajatyttö sanoi, että nyt jaetaan porukka kahtia, rumiin ja kauniisiin. Ja näin tehtiin.”

Sanna

”Mitä liikkuu sen äidin päässä, jonka mielestä on ok, että tytär kutsuu synttäreille luokan 12 tytöstä 11?”

Virva

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.