Stressi haittaa lapsen aivoissa osa-alueita, joita tarvitaan oppimiseen.

"Stressi, jota pystyy hallitsemaan, on ihmiselle voima. Se vapauttaa energiaa, vahvistaa aivoja ja tekee valppaaksi.

Lapsi ei osaa käsitellä stressiä samalla tavalla kuin aikuinen. Esimerkiksi kymmenenvuotias lapsi on stressaantuessaan säätelykykynsä ylärajoilla. Silloin aktiivisuus vähenee niillä lapsen aivojen alueilla, joita tarvitaan oppimiseen, tarkkaavaisuuteen ja tietoisen toiminnan ohjaamiseen. Lapsi tarvitsee apua stressinkäsittelyyn.

Yhdessä tekeminen ja kuuluminen joukkoon on paras puskuri haitallista stressiä vastaan. Eniten lasta stressaa se, jos hän kokee, että jää yksin. Lasten ryhmissä eristäminen tapahtuu helposti, vaikkei se olisi tahallista.

Koulussa opettajien pitää varmistaa, että kaikki kuuluvat johonkin ryhmään. Joskus opettajat ymmärtävät yksilöllisyyden kunnioittamisen väärin ja antavat lapsen olla omissa oloissaan. Kun joku jää laumasta, asiaan pitää puuttua.

Aivot väsyvät myös, jos ne saavat jatkuvasti tietoa eri aistien kautta. Liika ruutuaika on haitallista, koska silloin lapsi saa jatkuvasti aivoja kuormittavaa informaatiota.

Lapsen stressiä voi olla vaikea havaita. Se voi näkyä väsymyksenä, ärtymyksenä ja keskittymisen puutteena. Toisaalta stressi voi tehdä lapsesta vetäytyvän. Jos näyttää, että lapsen ei ole hyvä olla, vanhempien kannattaa huolestua.

Stressinsäätelystä tulee taito vain vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Vuorovaikutus on arkista yhdessäoloa. Se on rajojen asettamista, huolenpitoa ja vapauden antamista sopivasti.

Lapsen stressinsäätelykykyä vahvistaa se, ettei hänen tarvitse itse vastata kaikesta. Arkinen rajojen asettaminen tarkoittaa sitä, että lapsi voi luottaa aikuiseen. Lapsi voi toki kiukutella ja taistella sääntöjä vastaan. Lapselle täytyy opettaa, että paha mieli kuuluu elämään. Tunteet tulevat ja menevät.

Kun vanhemmat jaksavat asettaa rajoja, se auttaa lasta käsittelemään ikäviä tunteita ja stressiä.

Lapsen stressiä voi helpottaa ihan tavallisilla asioilla: huolehtimalla siitä, että lapsi saa riittävästi unta ja liikuntaa. Myös rauhoittumista voi opetella yhdessä. Lapsi peilaa toiminnallaan aikuista. Kotona voidaan olla ihan rauhassa, vaikka lukea yhdessä.

Lasta on myös suojattava pelottavilta asioilta. Esimerkiksi alakoululainen ei osaa käsitellä kaikkea televisiossa tai netissä näkemäänsä. Liika epävarmuus on haitaksi stressinsäätelyn kehittymiselle.

Parhaimmillaan telkkarin katsominen on myös aivolepoa. Perhe voi katsoa hyvää elokuvaa ja eläytyä siihen yhdessä. Yhteydessä oleminen on aina hyvä kokemus.

Minulla on kolme lastenlasta. Joskus he sanovat, ettei heillä ole mitään tekemistä. Vastaan, että onneksi ei ole! On vaikeaa vain olla. Sitä pitää harjoitella."

Nina Sajaniemi on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ja neuropsykologian erikoispsykologi.

Meidän Perhe 11/2014

stressitöntäkesää

Psykologi Nina Sajaniemi: "Yksin jääminen on lapselle iso stressi"

Ihana ja viisas kirjoitus. Stressiä lisää tieto pahoista asioista, esimerkiksi organisoitu häirintä/gang stalking, joka on kiusaamista vähän isommassa mittakaavassa, ja jonka tarkoitus on eristää ihan kuten kiusaamisenkin: manipulointia ja systemaattista ihmisten värväämistä tekemään jollekin tahallista haittaa ja tonkimaan ja levittelemään jonkun yksityisasioita. Tarkoitus on leimata uhri hulluksi, mutta jos joku ihminen jaksaa käyttää elämäänsä jonkun tekosyyn varjolla juoksenteluun jossain...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Olenko vanhempi, joka on kaksi kertaa sysännyt lapsensa tilanteeseen, jossa hän kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta? Kuva: Satu Kemppainen
Olenko vanhempi, joka on kaksi kertaa sysännyt lapsensa tilanteeseen, jossa hän kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta? Kuva: Satu Kemppainen

Kuinka paljon lasta on hyvä kannustaa menemään kohti uutta ja erilaista? Ja tarvitseeko lapsen edes?

Haastavaa minulle vanhemmuudessa on ollut ajatus, että vaikutan lapseni elämään, hänen itsetuntoonsa ja minäkuvaansa valtavasti. Kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy, kohtaamme yhdessä valintoja, jotka vaikuttavat hänen kaverisuhteisiin ja tulevaisuuden tukiverkon rakentamiseen. Minun puolihuolimattomasti heittämäni sanat voivat vaikuttaa lapseni päätöksiin, ja muistua mieleen vielä aikuisenakin. 

Kuusi vuotta sitten kannustimme puolisoni kanssa lasta hakemaan musiikkiluokalle. Emme pelkästään musiikkipainotuksen tähden, vaan koska meistä elämässä kannattaa kokeilla uusia asioista, lähteä mukaan seikkailuihin. Sanomattakin on selvää, että emme pakottaneet, annoimme vaihtoehdon – rohkaisimme ja tuimme – olisi lapsen lopullinen valinta mitä tahansa. Päätös oli hänen omansa siinä määrin kuin lapsen päätös voi olla vanhemmasta irrallinen.

Kun ekaluokka uudessa koulussa, uusien ihmisten ympärillä alkoi alkoi, esikoiseni itki kaksi ensimmäistä viikkoa. On varmaan turha sanoa, että omatuntoni roihusi syyllisyydestä. Miksi ihmeessä olin edes ehdottanut uutta koulua? Onneksi kaverit löytyivät nopeasti Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjan opeilla: Jäät yksin, jos et itse mene mukaan.

Tapahtumasta jäi minulle vanhempana pysyvä epävarmuus. Kuinka paljon lasta on hyvä kannustaa menemään kohti uutta ja erilaista? Kokeilemaan, astumaan sinne kuuluisalle epävarmuusalueelle, seikkailemaan! Ja tarvitseeko lapsen edes? Eikö sama vanha tuttu ja turvallinen riitä, ole tarpeeksi?

Jos lapseni ei viihdykään uudessa koulussa, olenko silloin vanhempi, joka on sysännyt lapsensa tilanteeseen, jossa hän kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta?

Nyt kuusi vuotta myöhemmin olemme taas samassa tilanteessa: Wilman inboksiin kolahti yläkouluun hakulomake. Pitkään harkitsin ennen kuin avasin suuni ja kysyin: ”Mitä haluat tehdä?”.  ”Haen toiseen kouluun”, hän vastasi. 

Siinä taas oltiin. Mitä vanhemman oikein kuuluu sanoa? Kannustaa, että hienoa! Kokeile, ole rohkea! Hae ihmeessä! Vai: Mieti vielä, tunnet vanhalta luokalta kaikki, ja se on turvallinen vaihtoehto.

Ajattelen ensi syksyä kauhulla. Jos käy niin hyvä tuuri, että lapseni pääsee haluamalleen luokalle, mutta ei viihdykään siellä, niin olenko silloin vanhempi, joka on kaksi kertaa sysännyt lapsensa tilanteeseen, jossa hän kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta? Vanhemmuuden dilemma on juuri tämä: käsissäsi on ihmisen elämä, kannustamalla tai suojelemalla luot hänelle hänen elämänsä näköistä polkua – muistoja, jotka kantavat pitkälle tulevaisuuteen.

Vierailija

Kun lapsi haluaa uskaltaa, onko vanhemman tehtävä rohkaista vai suojella?

Sekä että tietysti ja sopivassa suhteessa. Mikä sitten on sopiva suhde, on aina tapauskohtaista. Eihän vanhempikaan mikään meedio ole ja voi tietää kaikkea mitä tuleman pitää. Ääripäitä: Jos lapsi haluaa kokeilla osaako lentää ja heiluu tornitalon katolla, niin tehtäväni on ainoastaan suojella. Jos lapsi haluaa oppia soittamaan kitaraa, niin tehtäväni on ainoastaan kannustaa. Kärjistetyt esimerkit ja näiden väliin jää paljon muuta. Mutta eihän tuohon kysymykseen voi vastata yksiselitteisesti...
Lue kommentti
Vierailija

Kun lapsi haluaa uskaltaa, onko vanhemman tehtävä rohkaista vai suojella?

Ehdottomasti pitää kannustaa. Se että lasta pelottaakin sitten kun uusi alkaa, ei tarkoita sitä että se olisi ollut huono vaihtoehto. Saa olla surullinen ja epävarma, mutta ei saa luovuttaa heti alkuunsa ja unohtaa miksi se muutos tehtiin. Vanhemman, siis kasvattajan, tehtävä ei ole mennä mukaan siihen lapsen tunteeseen ja kysyä lapselta mitä tehdään. Ei ole helppoa aina tasapainoilla hoivaajan ja kasvattajan roolin välillä. Hoivaajan silmin lapsi on aina pieni ja avuton suojeltava, mutta lasta...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ongelmanratkaisukyky osoittautui kokonaisuudessaan suomalaisnuorten vahvimmaksi osaamisalueeksi.

Uusimmista koululaisten taitoja mittaavista Pisa-tuloksista selviää, että Suomessa poikien ongemanratkaisukyky on selkeästi heikommissa kantimissa kuin tyttöjen. Samaan aikaan, kun ongelmanratkaisukyky osoittautui kokonaisuudessaan suomalaisnuorten vahvimmaksi osaamisalueeksi, oli siinä myös suurimmat sukupuolten väliset erot.

Nyt julkaistut tulokset ovat osa Pisa2015-tutkimusta.

Erot olivat suuria myös jo aiemmin julkistetussa, lukutaitoa mittaavassa tutkimuksessa, joka saattaa osittain selittää ongelmanratkaisukykyä mittaavan testin tulokset. Ongelmien ratkaisun haasteeksi osalla oppilaista voi muodostua se, ettei ymmärrä lukemaansa riittävän hyvin.

Kirjailija Timo Parvelan mielestä poikien lukutaidon kehittymisen kannalta olisi ehdottoman tärkeää, että nimenomaan isät lukisivat pojilleen enemmän. 

– Jo lähtökohtaisesti pojan olisi hyvä nähdä isä kirjaan syventyneenä älylaitteen sijaan, Parvela kertoo.

Ongelmanratkaisukykyä mittaavassa testissä nuoret lukivat chat-keskustelua ja valitsivat keskustelun pohjalta oikeita vastausvaihtoehtoja. Tehtävissä arvioitiin myös vuorovaikutusta ja yhteistyötaitoja.

Euroopan maista Viro ja Suomi ylsivät Pisa2015 -tuloksissa kymmenen kärkeen. Parhaiten ongelmanratkaisukyvyssä menestyivät Singaporen ja Japanin koululaiset.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.