Lapsen mielestä on älyttömän hauskaa, kun aikuinen ei tiedä tai tajua kaikkea.

Kaksivuotias on miltei tikahtua: koirapehmolla on pöhkön iso kuono! Ja vielä hassumpaa on, kun koira hyppää isän pään päälle ja naukuu. Pienen kikatuksesta ei meinaa tulla loppua.

Lapsen huumorintaju alkaa kehittyä nonsense-huumorin tajuamisesta. Naurattaa, kun jokin ei olekaan ihan sitä, mitä pitäisi tai on väärässä paikassa. Taapero arvostaa tilannekomiikkaa ja pelleilyä.

Jo vauvat oppivat pitämään hauskoina samoja asioita kuin vanhempansa, havaittiin parin vuoden takaisessa yhdysvaltalaistutkimuksessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Puolivuotiaat seurasivat tarkkaan vanhempiensa reaktioita absurdeihin tapahtumiin, ja yksivuotiaina he osasivat jo nauraa tilanteille itse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huumori onkin alusta saakka jaettua, sosiaalista toimintaa. Hauskuudelle kannattaa antaa tilaa arjessa.

– Hyväntuulinen yhdessä nauraminen on tärkeää, sanoo sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Huumorintaju on osin perinnöllistä, sillä se on yhteydessä synnynnäisiin persoonallisuuden piirteisiin ja älykkyyteen.

– Fiksu ja luova lapsi huomaa jo nuorella iällä ympäristössään herkästi pieniä, hassuja yksityiskohtia ja koomisuutta, Viljamaa sanoo.

Tarzan vessassa

Huumorintajun kehitys liittyy kuvitteluleikkiin ja symboliseen ajatteluun, johon lapsi alkaa kyetä noin puolitoistavuotiaana. Hauskuus on pienelle lapselle kuitenkin varsin konkreettista. Aikuisen vitsihuumori ei vielä avaudu. Päiväkoti-ikäiset nauravat paljon leikkiessään ja muiden lasten seurassa. Pieni alkusy­säys riittää, ja lopulta kaikki nauravat vain toistensa naurulle.

Kolme-nelivuotiaana lapsi nimeää­ ja luokittelee asioita. Hän alkaa löytää huumoria ristiriitaisuuksista, joita sisältyy vaikka sanaleikkeihin.

"Arvatkaapas, mistä Tatun ja Patun talo on tehty? Se on tehty margariinista!" nelivuotias Tatu ja Patu -fani kertoo omaa tarinaansa ja kihertää tyytyväisenä. Hän soveltaa huumorin peruselementtejä, yllättävyyttä ja yhteensopimattomuutta.

Alaluokat taas ovat koululaisvitsien kulta-aikaa: Mikä on punainen ja puussa? Tarzanin vessa varattuna. Vitsien ja arvoitusten huumori on verbaalista ja symbolista. Noin seitsenvuotiaalla alkaa olla taitoa ja älyä siitä nauttimiseen.

Osui ja upposi

Entä jos lapsi ei ymmärrä vitsailua? Hän ottaa asiat kirjaimellisesti ja tuijottaa­ naama peruslukemilla, kun aikuinen on mielestään hauska.

Se ei välttämättä tarkoita, että lapsi on tosikko tai että hänellä on hidas sytytys. Joko aikuisen veistelyt eivät vain osu lapsen ikävaiheeseen ja huumorintajuun. Tai hän kyllä oivaltaa jutun, mutta reagoi vaimeasti.

– Eiväthän kaikki ihmiset ole käkättäjiä, Viljamaa sanoo.

Lapset ovat temperamentiltaan erilaisia, toiset rohkeita lähestyjiä ja toiset arempia välttelijöitä. Peruspessimisti ei ehkä turhia intoile, mutta voi jäädä pohtimaan juttuja mielessään. Jonkun aivot taas käyvät melkein ylikierroksilla. Impulsiivisen möläyttelijän humoristisuus on nopeaa oivalluskykyä, nokkeluutta ja kurittomuuttakin.

Viljamaa kuvaa temperamenttia kaiuttimeksi, jolla ihminen tuo lahjakkuuttaan esiin.

Varo ironiaa

Aikuinen voi tukea lapsen huumorintajua luomalla sille suotuisat olot. Parhaiten huumorin kukka kasvaa sallivassa ja luovuuteen kannustavassa maastossa.

Huumori on asioiden katsomista­ uudesta näkökulmasta. Siinä on Viljamaan­ mukaan aina vähän anarkiaa. Lapsen mielestä on älyttömän hauskaa, kun aikuinen ei tiedä tai tajua kaikkea.

– Aikuisen ensimmäinen tehtävä onkin nauraa itselleen. Aikuisella pitää olla niin hyvä itsetunto, että hän uskaltaa leimautua tyhmäksi ja laskea leikkiä myös itsestään. Se vapauttaa muutkin.

Kun auktoriteetti asettuu alttiiksi hauskanpidolle, se luo turvallista ilmapiiriä, jossa on lupa hassutella ja etsiä arjesta koomisuutta. Tuomitseva kasvatus taas latistaa huumorin. Jokainen on epätäydellinen, eikä ilkeä nauru ole hauskaa.

Ironia ja sarkasmi ovat vaarallisia huumorin lajeja, sillä niillä voi tehdä kiusaa.

Pienestä lapsesta tuntuu hämmentävältä, kun äiti tai isä heittää tympeällä äänellä: tosi kiva kun viivyttelit taas niin että myöhäs­tyttiin.

– Opettajan tai vanhemman ei auktoriteettiasemastaan pitäisi lainkaan harrastaa sarkasmia. Lapsen turvallisuudentunne tulee siitä, että aikuinen tarkoittaa sitä, mitä sanoo, Viljamaa­ sanoo.

Sarkasmi voi olla isojen teinien kanssa yhteistä läpänheittoa, mutta ikävaiheesta pitää olla tarkkana. Heikommalle ei saa nauraa. Aikuisen lapseen kohdistama kevyeksikin tarkoitettu pilkanteko voi loukata syvästi.

Lähteenä myös: Huumori opettajan työvälineenä, Joensuun yliopiston verkkojulkaisu.

Meidän Perhe 2/2015

Sisältö jatkuu mainoksen alla