Lapsi saa olla ahne, siinä ei ole mitään pahaa, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo.

Joulun alla lapsiperheeseen tupsahtelee lelukuvastoja sieltä täältä. Joskus vanhempaa tuskastuttaa – miksei tämä tavaran tuputtaminen jo lopu?

Älä piilota lelukuvastoja lapselta, lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo. 

– Lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun.

Rantala kannustaa vanhempaa haaveiluun mukaan ja huokailemaan "onpa ihana" tai "tuo olisi kyllä kiva".

Samalla vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea.

– Vanhempi voi sanoa esimerkiksi "harmi, ettemme voi tällä kertaa ostaa tätä, vaikka se on upea".

Lapsi ei ymmärrä rahan arvoa

Vanhemman ei pidä olla huolissaan tai ahdistunut siitä, että lapsi haluaa jatkuvasti uusia leluja, vaatteita ja tavaroita. Se ei tarkoita, että lapsesta on kasvamassa materialisti, joka rakastaa pelkkää tavaraa.

Lapsi saa olla ahne, siinä ei ole mitään väärää eikä pahaa.

– Lapsi ei ymmärrä kuluttamisen syvempää merkitystä eikä rahan arvoa. Häntä ei siis missään nimessä pitäisi syyllistää epärealistisistakaan toiveista, Rantala sanoo.

Hänen mukaansa vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää.

– Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.

Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut "ei":n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.

Kerro omista haaveistasi

Vanhempi voi opettaa lapselle rahan arvoa ja suhteellisuuden tajua omalla esimerkillään: ostaa tavaroita harkitusti. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omista haaveistaan ja valinnoistaan eikä olettaa, että lapsi ymmärtää ne automaattisesti.

Isä tai äiti voi esimerksi sanoa: "Ihana talvitakki, mutta en osta sitä. Ostin edellisen kolme vuotta sitten ja se kelpaa hyvin." Tai: "Tuon puhelimen haluaisin, mutta siihen kuluisi perheemme kuukauden ruokarahat. Jätän siis hyllyyn."

Lisäksi hieman isomman lapsen kanssa voi miettiä, miten toiveet olisi mahdollista toteuttaa käytännössä. Voisiko lapsi säästää viikkorahojaan ja ostaa tavaran, kun tarvittava määrä on kasassa? Tai voisiko lapsi tehdä kotiaskareita ja tienata hieman ylimääräistä?

Janna Rantalan mukaan lapselle voi myös rehellisesti kertoa, jos perheen rahatilanne on tiukka, eikä kalliita tavaroita voi ostaa.

– Vanhemman ei kannata luoda itse häpeää perheen tiukasta taloustilanteesta. Tosin tässä pitää olla tarkkana: lasta ei saisi kuormittaa perheen rahaongelmilla niin, että hän ahdistuu.

"Kumpi on enemmän riemuissaan: äiti vai lapsi?"

Myös Meidän Perheen ja Vauvan lukijat yhtyvät Janna Rantalan ajatuksiin: Vauva.fin kyselyyn vastanneista 95 prosenttia antoi lapsensa lukea joulun lelukuvastoja. Perusteluissa yksi syy kohosi ylitse muiden: haaveilu yhdessä ja erikseen.

Tottakai lapsi saa lukea kuvastoja! Jos minäkin saan unelmoida ja haaveilla, miksei lapsenikin saisi? Sitä paitsi meillä lelulehdet löytävät jatkokäyttöä: niistä leikellään kuvia ja liimaillaan vihkosiin ja papereihin.

En edes tiedä, kumpi kuvastoista on enemmän riemuissaan: äiti vai lapsi. On ihanaa haaveilla kaikista mahtavista leluista yhdessä.

Näin lapsi oppii myös miettimään, mitä oikeasti haluaa, koska hän ymmärtää kyllä, ettei kaikkea voi saada.

Vauva.fin Annatko lapsen lukea lelukuvastoja? -kyselyyn vastasi noin 200 pikkulasten vanhempaa.

Itsenäinen vastuu läksyistä opettaa lapselle sinnikkyyttä.

Kun vanhempi auttaa lasta läksyissä, tarkoitus on tietysti hyvä, mutta aina se ei auta lasta oppimaan. Tämä selvisi Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta.

2.–4. luokkien oppilaiden itsenäinen vastuu läksyistä sai lapset tekemään tehtäviä sitkeästi ja sinnikkäästi, mikä lisäsi lasten omaa vastuunottoa läksyistä myös jatkossa. Jos vanhempi taas tarjosi hanakasti apua läksyissä, lapsi työskenteli jatkossa vähemmän sinnikkäästi – ja sitä enemmän vanhempi päätyi tarjoamaan apuaan.

Itsenäiseen työskentelyyn tottuneet saivat myös parempia oppimistuloksia kuin he, joita autettiin paljon.

Eli nyt voi siis kokonaan lopettaa läksyissä auttamisen? Ei ihan niinkään, täsmentää apulaisprofessori Jaana Viljaranta.

Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee.

– Apu ei ole haitallista, jos lapsi sitä tarvitsee. Mutta apu voi olla haitaksi, jos sitä annetaan silloin, kun lapsi ei sitä oikeastaan tarvitsisi.

Täsmennetään vielä sekin, että tutkimuksen tuloksissa puhutaan äideistä, ei vanhemmista. Mutta syynä ei ole se, että isien roolien oletettaisiin olevan erilainen.

– Isien osallistumista ei pystytty valitettavasti tutkimaan, koska miesten osuus tutkimukseen osallistuneista jäi liian pieneksi. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että tulokset heillä poikkeaisivat, Viljaranta sanoo.

Näin autat läksyissä oikein

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä, Viljaranta korostaa. Tärkeää on myös se, että lapsella on riittävät taidot ja rutiinit läksyistä huolehtimiseen. Siinä vanhemmillakin on vastuuta.

– Varsinkaan pienimmät koululaiset eivät voi oppia koulutyön rutiineja, ellei niitä opeteta. On hyvä sopia, tehdäänkö läksyt heti koulun jälkeen vai vähän myöhemmin, ja katsoa että siihen on sopia paikka ja tilanne, Viljaranta sanoo.

Tärkeää on se, että vanhempi on kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä.

Kun oppimistaidot ja rutiinit sitten ovat hallussa, jo alakoululaiselle voi antaa vastuuta lisää.

– Kun lapsi saa itse muistaa tehtävät ja tehdä ne, hän saa samalla viestiä siitä, että vanhempi uskoo hänen pärjäävän. Jos taas vanhempi vahtii selän takana ja tuputtaa apua, voi tulla pahimmillaan tehneeksi ihan kunnon karhunpalveluksen: lapsi voi saada viestin, että hän ei kykene tekemään tehtäviä itse, jolloin hän ei myöskään työskentele sinnikkäästi.

Lapsen pyytäessä apu on ihan paikallaan. Silloinkin voi ensin ohjata lasta pohtimaan vaikealtakin tuntuvaa tehtävää itse.

– Voi myös miettiä, mistä se johtuu, että lapsi pyytää apua. Tarvitseeko hän todella tukea vai onko siitä tullut tapa?

Mitä pidemmälle koulutaival etenee, sitä tärkeämpää lapsille ja nuorille on itsenäisyys ja mahdollisuus vastuunkantoon. Toisaalta vanhempien on hyvä olla saatavilla silloin, kun apua tarvitaan.

– Jokaisen pitää tässäkin asiassa tuntea oma lapsensa. On niitäkin lapsia, jotka eivät tule pyytäneeksi apua, vaikka hyötyisivät siitä todella.

Ole kuten kasvatusguru Jari Sinkkonen neuvoo: kuulostele lapsen tunnelmia, juttele ja utele. Saatte siitä molemmat paljon.

Pienet lapset kysyvät, kysyvät ja kysyvät vielä vähän – satoja kertoja päivässä. Kyselyvaihe ei kuitenkaan kestä ikuisuuksia, ja yhtäkkiä huomaat, että jutteluyhteyden ylläpito on vähän vanhemmankin hommaa. Silloin viimeistään on aika ryhtyä kyselemään itse.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen neuvoo, että yhteisten rupatteluhetkien avulla pysyt perillä siitä, onko lapsella kaikki hyvin. Myös sävyllä on väliä: hyvissä keskusteluissa ei ole äitiä tai isää tenttaamassa, vaan tasa-arvoisia ihmisiä juttelemassa toistensa kanssa. Rennon höpöttelyn lomassa on helpompi puhua myös niistä asioista, joiden kertominen tuntuu vaikealta.

Lapsen pitää saada kokea, että aikuinen oikeasti haluaa kuulla ja ymmärtää häntä.

– Kun lapsi on saanut kokea, että aikuinen oikeasti haluaa kuulla ja ymmärtää häntä, hänellä itsellään kehittyvät valmiudet kuulla ja ymmärtää toisia, Sinkkonen sanoo Meidän Perheen videolla.

– Meistä ihmisistä harva asia on yhtä ihana kuin se, että toinen on vilpittömästi kiinnostunut siitä, mitä minulla on sanottavana.

Aikuisen esittämät kysymykset opettavat lapselle myös kysymisen, vastaamisen ja keskustelun taitoja, Parents.com neuvoo.

Mitä sitten kysyisi? Yksi ihana tapa on opetella yhteinen iltarituaali: kysy lapselta kolme kivaa asiaa päivästä, ja kerro itsekin omasi. Kiitollisuusharjoitus auttaa teitä molempia huomaamaan hyvät arjen tilanteet ja opettaa sinulle, mistä lapsesi tykkää. Se kehittää myös vaikkapa ongelmanratkaisua, keskittymistä ja sinnikkyyttä.

Mutta muutakin voi ja kannattaa lapselta kysellä. Ihan mitä vaan! Esimerkiksi näillä pääsee liikkeelle:

  1. Mistä haaveilet juuri nyt?
  2. Jos voisit tehdä nyt ihan mitä tahansa, mitä se olisi?
  3. Mitä kaverisi tykkäävät nykyään tehdä?
  4. Jos unilelu voisi puhua, mitä se kertoisi?
  5. Ketä haluaisit kaikista eniten halata?
  6. Mille nauroit viimeksi?
  7. Mikä saa sinut tuntemaan olosi rohkeaksi?
  8. Mitä pelasit viimeksi? Mitä siinä pelissä tehdään?
  9. Mikä olisi supersankarinimesi? Mitä erityistaitoja sillä on?
  10. Kenelle haluaisit lahjoittaa sata euroa ja miksi?
  11. Mitä piirsit viimeksi?
  12. Minne haluaisit kaikista eniten matkustaa? Miksi juuri sinne?
  13. Jos saisit luoda maailman ihan alusta, millainen siitä tulisi?
  14. Mikä ääni tai musiikki saa sinut hyvälle tuulelle?
  15. Mikä asia sinua harmittaa? Mitä sille voisi tehdä?
  16. Mistä tunnistaa kivan kaverin?
  17. Minkä kivan asian olet viimeksi tehnyt jollekin toiselle?
  18. Jos kirjoittaisit kirjan, mistä se kertoisi?
  19. Jos voisit olla yhden päivän ajan jokin eläin, mikä haluaisit olla?
  20. Mitä ihan oikeasti haluaisit kesälomalla tehdä?
Isoisä

20 kysymystä, joilla saat lapsesi puhumaan tunteistaan (ja kaikesta muustakin)

Luomiskysymyksestä ärsyyntynyt ei ehkä huomannut luettelon alussa määrettä ”esimerkiksi”, kaikista ei tarvitse tai voi keskustella ja sitten voi keksiä itse uusia ja parempia. Minä en ”kuullut” tai lukenut siitä ajatusta uskonnon pakkokasvatuksesta. Minusta siinä on kyse mielikuvituksen harjoittamisesta ja keskustelun virittämisestä!
Lue kommentti