Lapsi saa olla ahne, siinä ei ole mitään pahaa, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo.

Joulun alla lapsiperheeseen tupsahtelee lelukuvastoja sieltä täältä. Joskus vanhempaa tuskastuttaa – miksei tämä tavaran tuputtaminen jo lopu?

Älä piilota lelukuvastoja lapselta, lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo. 

– Lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun.

Rantala kannustaa vanhempaa haaveiluun mukaan ja huokailemaan "onpa ihana" tai "tuo olisi kyllä kiva".

Samalla vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea.

– Vanhempi voi sanoa esimerkiksi "harmi, ettemme voi tällä kertaa ostaa tätä, vaikka se on upea".

Lapsi ei ymmärrä rahan arvoa

Vanhemman ei pidä olla huolissaan tai ahdistunut siitä, että lapsi haluaa jatkuvasti uusia leluja, vaatteita ja tavaroita. Se ei tarkoita, että lapsesta on kasvamassa materialisti, joka rakastaa pelkkää tavaraa.

Lapsi saa olla ahne, siinä ei ole mitään väärää eikä pahaa.

– Lapsi ei ymmärrä kuluttamisen syvempää merkitystä eikä rahan arvoa. Häntä ei siis missään nimessä pitäisi syyllistää epärealistisistakaan toiveista, Rantala sanoo.

Hänen mukaansa vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää.

– Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.

Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut "ei":n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.

Kerro omista haaveistasi

Vanhempi voi opettaa lapselle rahan arvoa ja suhteellisuuden tajua omalla esimerkillään: ostaa tavaroita harkitusti. Vanhempi voi myös kertoa lapselle omista haaveistaan ja valinnoistaan eikä olettaa, että lapsi ymmärtää ne automaattisesti.

Isä tai äiti voi esimerksi sanoa: "Ihana talvitakki, mutta en osta sitä. Ostin edellisen kolme vuotta sitten ja se kelpaa hyvin." Tai: "Tuon puhelimen haluaisin, mutta siihen kuluisi perheemme kuukauden ruokarahat. Jätän siis hyllyyn."

Lisäksi hieman isomman lapsen kanssa voi miettiä, miten toiveet olisi mahdollista toteuttaa käytännössä. Voisiko lapsi säästää viikkorahojaan ja ostaa tavaran, kun tarvittava määrä on kasassa? Tai voisiko lapsi tehdä kotiaskareita ja tienata hieman ylimääräistä?

Janna Rantalan mukaan lapselle voi myös rehellisesti kertoa, jos perheen rahatilanne on tiukka, eikä kalliita tavaroita voi ostaa.

– Vanhemman ei kannata luoda itse häpeää perheen tiukasta taloustilanteesta. Tosin tässä pitää olla tarkkana: lasta ei saisi kuormittaa perheen rahaongelmilla niin, että hän ahdistuu.

"Kumpi on enemmän riemuissaan: äiti vai lapsi?"

Myös Meidän Perheen ja Vauvan lukijat yhtyvät Janna Rantalan ajatuksiin: Vauva.fin kyselyyn vastanneista 95 prosenttia antoi lapsensa lukea joulun lelukuvastoja. Perusteluissa yksi syy kohosi ylitse muiden: haaveilu yhdessä ja erikseen.

Tottakai lapsi saa lukea kuvastoja! Jos minäkin saan unelmoida ja haaveilla, miksei lapsenikin saisi? Sitä paitsi meillä lelulehdet löytävät jatkokäyttöä: niistä leikellään kuvia ja liimaillaan vihkosiin ja papereihin.

En edes tiedä, kumpi kuvastoista on enemmän riemuissaan: äiti vai lapsi. On ihanaa haaveilla kaikista mahtavista leluista yhdessä.

Näin lapsi oppii myös miettimään, mitä oikeasti haluaa, koska hän ymmärtää kyllä, ettei kaikkea voi saada.

Vauva.fin Annatko lapsen lukea lelukuvastoja? -kyselyyn vastasi noin 200 pikkulasten vanhempaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä Jani Mattila kehottaa vanhempia olemaan enemmän läsnä nuorille.

Jani Mattila näkee työssään päivittäin sen, että nuorten ongelmia, päihderiippuvuutta ja käytöshäiriöitä esiintyy myös ihan tavallisissa perheissä.

Jos kaikilla on koko ajan kiire, yhteinen aika on ruutujen värittämää tai ostettua hauskaa, eikä todellista aitoa keskusteluyhteyttä nuoren ja vanhemman välille synny, voi nuoren päihdeongelma tai käyttäytymisen haasteet kodin ulkopuolella tulla vanhemmille yllätyksenä. Mattilan mielestä nykyvanhemmat pelkäävät konfliktien aiheuttamista ja alkavat liian helposti nuoren kaveriksi, jolloin vanhemmuus unohtuu.

– Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Monet lastensuojeluun asti ulottuvat ongelmat olisi ehkä ehkäistävissä, jos vanhemmat olisivat enemmän lastensa kanssa.

Janin seitsemän neuvoa nuorten vanhemmille:

  1. Olkaa lastenne kanssa. Kiinnostukaa nuortenne elämästä ja tylsistykää heidän kanssaan.
  2. Selvittäkää, mitä nuoret tekevät ja missä menevät. Jos lapsi menee yökylään, tehkää tsekkaussoitto vanhemmille ja sopikaa yhteisistä pelisäännöistä.
  3. Lapsia saa kyseenalaistaa. Se on rakkautta ja rajojen asettamista. Kestäkää konflikteja ja sitä, että aiheutatte teinillenne pahaa mieltä asettamalla rajat. Se ei ole epäonnistumista vaan vanhemmuutta.
  4. Pyrkikää kaikin tavoin luomaan suhde, jossa ei olisi asiaa, josta nuori ei voisi kanssanne jutella.
  5. Perehtykää lastenne some-elämään. Valtaosalla vanhemmista ei ole hajuakaan, mitä siellä villissä lännessä tapahtuu.
  6. Syökää yhdessä. Se ei tarkoita, että ollaan samassa pöydässä, mutta tuijotetaan kukin omaa ruutua.
  7. Puuttukaa lapsen luokkakaverinkin tekemisiin ja toilailuihin. Useimmat vanhemmat ovat autuaan tietämättömiä, mitä oma nuori puuhaa tuolla, koska kotona voidaan käyttyä ihan erilailla kuin kavereiden seurassa. Jos vanhemmat uskaltaisivat jakaa tietoa ja kertoa naapurinkin lapsen töppäilystä hänen vanhemmilleen, usein ei tarvitsisi tulla lastensuojeluun asti.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.