Toisenlaiset äidit -ohjelmassa mukana oleva psykologi Leea Mattila tietää, mitkä ovat suomalaiset kasvatuksen sudenkuopat. Äitinä omien oppien noudattaminen on välillä vaikeaa.

"Elämä ei aina suju kuin kasvatus­oppaissa. Vaikka olen psykologina erikoistunut lasten ja vanhempien vuorovaikutukseen, omat lapseni pistävät minut koville.

Kun poikamme Oskari ja Ilmari olivat vilkkaimmassa leikki-iässä, rakensimme perheellemme omakotitaloa. Kerran lähdin lasten kanssa väsyneenä suoraan työmaalta ostamaan ruokaa. Kaupassa pojat juoksentelivat holtittomina pienten ostoskärryjen kanssa, törmäilivät hyllyihin ja kahmivat kärryihin kaiken minkä ehtivät.

Pinnani paloi totaalisesti. Karjuin poikia lopettamaan ja vetäisin turhan kovaa heidän takkiensa hupuista pysäyttääkseni heidät. Onneksi asiakkaani eivät nähneet minua silloin.

Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy.

On ammatistani silti hyötyä omassa vanhemmuudessani. Joitakin asioita osaan varoa – en esimerkiksi tuollakaan surkealla kauppareissulla uhannut jättää poikiani kauppaan ja lähteä.

Työssäni näen, mitkä ovat suomalaisia, kasvatuksellisia kansantauteja, sitkeästi eläviä huonoja tapoja. Yksi niistä on juuri erolla uhkaaminen, ”hei hei, äiti lähtee nyt” -lause, jota kuulee vaikkapa kaupassa tai leikkipuistossa.

Hyvä kiintymyssuhde perustuu siihen, että lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos lapsen uhkaa jättää yksin, hän hätääntyy, ja usein toistuessaan tilanne on lapselle vahingollinen. On ristiriitaista, jos turvan lähde muuttuu välillä uhan lähteeksi.

Haitallisia ja yhä yleisiä kasvatuskeinoja ovat myös esimerkiksi lasten karaiseminen itsenäisiksi, sylin säännöstely sekä kehujen panttaaminen. Kasvatusmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle, ja ketjua on vaikea katkaista, kun vanhempana usein toimitaan vaistonvaraisesti. Joskus tilannetta hämmentävät myös isovanhemmat, joiden neuvoja on vaikea vastustaa.

 

Yleinen ajatus on, että vanhempiinsa takertuvaa lasta pitää patistella itsenäistymään. Jo vauvana pitäisi osata olla kokonainen yö erossa vanhemmista. Itse olen katunut sitä, etten antanut esikoisemme nukkua vauvana vieressäni.

Yöt Oskarin vauva-aikana olivat todella repaleisia. Myöhemmin ymmärsin, että unet olisivat voineet pidentyä, jos vauva olisi saanut olla enemmän lähelläni.

Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Lapset kypsyvät eri tahtiin, ja olennaista on kunnioittaa kunkin lapsen tarpeita. Lapsi ei voi ottaa turvallisesti etäisyyttä vanhempiinsa, jos ei ole ensin saanut rauhassa rakentaa vankkaa kiintymyssuhdetta.

Karaisemisen sijaan takertuvan lapsen kanssa pitää ottaa takapakkia, antaa hänen olla lähellä. Jos taapero haluaa aina kyläillessä istua äidin sylissä, hänen on saatava istua siinä.

Usein törmään työssäni psykologina myös ajatukseen, että liiat kehut ylpistäisivät lasta. Jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee hyväksyntää ja kokemuksen siitä, että on tärkeä.

Jos lasta moititaan eikä hänen hyvyyttään nähdä, lapsi alkaa tuntea häpeää. Häpeä taas estää terveen itsetunnon kehittymistä.

 

Itse yritän kehua lapsiani mahdollisimman paljon. Voin esimerkiksi ihastella kuopuksen sinisiä silmiä tai laskea kaikki esikoisen kauniit ripset. On tärkeää, että kehut ovat vilpittömiä.

Poikani protestoivat, jos tulevat ylpeinä kertomaan saavutuksistaan nettipeleissä, mutta minä vain mumisen jotakin kehuvaa poissaolevana, ajatukset muualla.

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita.

Jokaisen vanhemman kannattaa pohtia kasvatustapojaan ja sitä, mistä omat reaktiot kumpuavat. Jos esimerkiksi menettää malttinsa aina, kun uhmaikäinen saa itkupotkuraivarit, on hyvä pysähtyä. Miten oma äitini ja isäni käyttäytyivät vastaavissa tilanteissa?

Kun tunteidensa taustaa ymmärtää, käytöstään on helpompi hallita. Samalla kykenee miettimään, miksi se kaksivuotias heittäytyy aina kiljumaan, kun pitäisi pukea sukat. Mitä lapsen hermostumisen taustalla on? Huonot mallit voi korvata paremmilla. Sukupolvien ketjun voi saada katkaistua.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti.

Käyn itse psykoterapiassa pohtimassa lapsuudenkokemuksiani. Isäni teki itsemurhan, kun äitini odotti minua. Äiti löysi uuden puolison, mutta minusta tuntui, että isäpuoli ei koskaan täysin hyväksynyt minua. Kokemus vaatii yhä käsittelyä.

Onneni on ollut ihana, lämmin äiti. Hän antoi vahvan tunteen siitä, että olen tärkeä ja rakastettu. Muistan yhteiset hetket ennen nukkumaanmenoa, kun äitini peitteli minut ja luki iltasatuja. Hän piti minua aina paljon sylissä.

Samanlaisia lämpimiä hetkiä olen halunnut antaa omille lapsilleni. Iltaisin rauhoitumme yhdessä, ja usein hieron poikia rentouttavasti. Silloin tuntuu, että kaikki hyvä on tässä ja nyt."

Psykologi Leea Mattila, 40, asuu lastensa Oskarin, 12, ja Ilmarin, 10, kanssa Tuusulassa. Hän työskentelee Psykologipalvelut MindLink-yrityksessään, on asiantuntijana syyskuussa alkavassa Toisenlaiset äidit -sarjassa Livillä ja aloittaa vauva.fi-sivuilla kolumnistina.

Meidän Perhe 9/2016

Vierailija

Psykologi Leea Mattila: ”Älä karaise lasta liikaa”

Kiinnitin huomiota tuohon kommenttiin "vihdoin elämässään onnellinen" millä mittapuulla katsotaan ihmisen tulevan vihdoin onnelliseksi kun saa rakkaan lapsen huolehtimisen? Ehkä se isä ei osaa/halua kantaa vastuuta siitä lapsestaan ja näkee asian että elämä on pilalla! Lapseni isä uhkasi tappaa itsensä jos lapsen pitäisin. Lapsi tuli ja uhkaus jäi toteuttamatta,luotin siihen että äänekkäät ei mitään tee. Luottamus mieheen meni isänä kyllä sen mukana. Vahinkolapsia ei ole olemassa,vain...
Lue kommentti
lasten puolella, ei vanhemman.

Psykologi Leea Mattila: ”Älä karaise lasta liikaa”

hmmm.. täällä peräpohjolassa elää moni ihminen, joka oikeasti luulee isänsä tehneen itsemurhan silloin kun on itse ollut vauva. Vieraannuttamisen uhrina voin kertoa, että tilanne ei aina välttämättä ole se mitä toinen vanhempi kertoo, vaikka sitä luulee ainoaksi totuudeksi eikä sitä osaa edes epäillä. Lisäksi tuo itsemurha silloin kun lapsi on vauva ei oikein mene ymmärrykseen, että miksi ihmeessä ihminen silloin tappaisi itsensä kun on vihdoin elämässään onnellinen ja saanut pienen rakkaan...
Lue kommentti
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuorten aivot käyvät kierroksilla – pienet sosiaaliset tapahtumat voivat kuormittaa enemmän kuin koulustressi, kertoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Vanhemmat ajattelevat usein, että nuoret kuormittuvat ja jopa ahdistuvat läksykuormasta tai harrastusmääristä. Todellinen kuormitus voi kuitenkin tulla arjen sosiaalisista suhteista.

Teinit kiinnittävät todella paljon huomiota pieniin, meille aikuisille mitättömiltä tuntuviin asioihin kuten eleisiin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Teinin mantelitumake eli aivojen taistele-pakene-keskus skannaa jatkuvasti, olenko vihamielisessä vai minuun positiivisesti suhtautuvassa seurassa.

– Nuorille sosiaaliset kanssakäymiset ovat merkittävämpiä kuin aikuisille. Kaikki mitä meissä tapahtuu, on järkevästi rakennettu: aivot toimivat niin kuin yhteiskunta olisi edelleen samanlainen kuin kivikaudella. Nuoret ihmiset on tehty etsimään uusia elinalueita ja pariutumaan, sanoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Mikä kuormittaa nuoren mieltä?

Jo pitkään on tiedetty, että nuoret ovat itsekeskeisiä ja heidän on vaikea hillitä tunteitaan ja impulssejaan. Nyt tieteen avulla on voitu myös todistaa, että nuorten aivoissa tapahtuu valtavan paljon enemmän kuin lasten ja vanhempien aivoissa.

Aistihavaintokyvyt kypsyvät jo varhain, mutta murrosiässä tunnekeskusten toiminta kiihtyy. Kontrollikeskusten toiminta puolestaan voimistuu hitaimmin. Nuoren aivot käyvät siis ylikierroksilla, koska tietoa käsitellään todella paljon, hyvin suurelta osin tiedostamattomasti. 

– Nuorten aivoissa on kauhea määrä sähköjohtoja, ja koska niin sanottua valkeaa ainetta ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi pitämään johtoja erossa toisistaan, ne yhdistyvät väärin ja tapahtuu oikosulkuja. Aikuisten johdot pysyvät järjestyksessä, koska lelluvat valkean aineen suojissa, Hermanson kuvailee.

Varsinkin tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla.

Maailmassa sekä omassa lähipiirissä tapahtuvat asiat pohdituttavat nuorta: Miksi äiti kasvattaa pikkuveljeä väärin vaikka luin, että pitäisi toimia ihan toisin? Miten kehtaan mennä luokkaan, kun en äsken saanut palloa kiinni? Miksi meillä ostetaan vaaleaa leipää, vaikka tumma leipä ehkäisee syöpää?

Varsinkin tytöillä hippokampus, jossa sijaitsee pienten nippeliasioiden muistaminen, aktivoituu helposti. Tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla. Pienet asiat jäävät mieleen ja saattavat kuormittaa.

Nämä huolet ja ajatukset eivät tule useinkaan vanhemman tai vaikka koulun tietoon, eikä tavallisesti tarvitsekaan – nuorella saa olla oma elämä ja sen mukanaan tuomat ajatukset. Vanhemman jatkuvat utelut voinnista tuntuvat nuoresta usein häiritseviltä.

Nuori kyllä tarvittaessa kääntyy aikuisen puoleen huolineen. Aikuisen tulee olla sen arvoinen.

– Fiksua olisi, jos vanhemmalla ja nuorella olisi jotain säännöllisiä hetkiä, jolloin viettää yhteistä, kiireetöntä aikaa.

Jos nuori on kovin ahdistunut tai kuormittunut, hän voi noissa tilanteissa purkaa vanhemmalle kotiin ja kaverisuhteisiin liittyviä asioita. Nuorta ei kuitenkaan pidä pakottaa tilittämään tunteitaan.

Ja toisaalta: ei nuorenkaan arjen tarvitse olla jatkuvaa kriisiä. On niitäkin nuoria, jotka keskittyvät todella huolella vain läksyihin ja harrastuksiinsa. Joskus mekaaninen suorittaminen saattaa kuitenkin liittyä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamien tunteiden kieltämiseen ja kompensointiin.

– Vanhempi ei voi elää oman lapsensa nuoruutta lapsen puolesta, ne nuoruuden angstit ja haasteet on jokaisen elettävä itse, Hermanson muistuttaa.

Mitä vanhempi voi tehdä helpottaakseen nuoren oloa?

Nuoret väsyvät sosiaalisissa tilanteissa enemmän, koska joutuvat käyttämään isompia osia aivoista – ja näin aivojen aineenvaihduntakin on isompaa. Jos ei ole energiaa, pinna napsahtaa nopeammin. Aikuisen tehtävä on järjestää nuorelle arjen rytmi kuntoon, varmistaa syöminen ja nukkuminen.

Hankalat keskustelut kannattaa ajoittaa niihin hetkiin, kun sekä aikuisella että teinillä on vatsat täynnä.

– Nuorten kanssa kannattaa keskustella kaikki hankalat jutut niin, että sopii keskustelun etukäteen ja varmistaa, että molemmilla – niin aikuisella kuin teinillä – on vatsat täynnä.

Vanhemman tehtävä on myös pitää perheessä yllä hyvää, avointa ja rentoa tunnelmaa. Nuori oppii ensisijaisesti mallista. Jos vanhemmat eivät keskustele tunteistaan rehellisesti ja avoimesti, miten nuori oppisi sanoittamaan omia tunteitaan?

– On vanhempia, jotka sanovat, etteivät riitele lastensa nähden tai ollenkaan. Mutta juuri tällaisia asioita nuoret stressaavat, eivät vanhemmat pysty nuoria huijaamaan.

Vaikka jäätävät sanat olisi peitelty hymyin, nuorten sosiaalisiin tilanteisiin virittyneet aivot kyllä skannaavat kireän ilmapiirin: nuo kaksi tyyppiä eivät viihdy. Jos nuori ei tiedä tilanteen taustoja, hän kehittelee tunnelmalle omat teoriansa. Parhaan esimerkin vaikkapa parisuhteesta voi antaa elämällä itse rehellisessä ja ilmapiiriltään avoimessa suhteessa.

– On ihan sama mitä vanhempi sössöttää oikeanlaisen elämästä, jos samalla laiminlyö itsensä ja  oman parisuhteensa. Ei kaikkea pidä nuorelle vuodattaa, mutta lähtökohtaisesti pitäisi olla rehellinen niistä vaikeuksista, mitä tulee eteen – se helpottaa ymmärtämistä.

Aikuisen on myös syytä pitää kiinni siitä, mitä lupasi:

– Nuorta stressaa  hirveästi, jos isä tai äiti lupaa hakea ja tulla ja tehdä, mutta ei tulekaan tai tee lupaamaansa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.