Neljä vuotta puolipakotin lastani harrastamaan. Kyllä kannatti, luulen. Mutta mitä sanoo psykologi?

Lapseni makaa olohuoneen lattialla. Hän potkii jaloilla lattiaa, tai toisinaan sätkii ilmaan. Sanat ovat joka tapauksessa samat:

”Inhoan pianon soittoa! Haluan lopettaa soittamisen!”

Kun hän on maannut lattialla epäsäännöllisen säännöllisesti kaksi vuotta, perustelut terävöityvät:

”Harrastamisen kuuluu olla lapsista kivaa! Lapsia ei saa pakottaa harrastamaan!”

Yritän kuulostaa järkevältä. Selitän sadannen kerran, että soittaminen on hieno taito, josta voi myöhemmin olla paljon iloa. Puolustelen, että soittaminen on tehty lapselle mahdollisimman helpoksi: opettaja käy kerran viikossa meillä kotona eikä lapsen ole koskaan tarvinnut pyrkiä musiikkiopistoon tai muuhun tavoitteellisempaan paikkaan, vaikka opettaja on sitä ehdottanut.

Totta puhuen 11-vuotiaan huuto horjuttaa minua. ”Harrastamisen kuuluu olla lapsista kivaa” kuulostaa todelta.

Lapselle en sitä myönnä. Sanon, että vanhempien hommaan kuuluu miettiä, mikä on lapselle hyväksi. Imartelen, että hän on soittamisessa aika taitava ja siksi kannattaisi soittaa vielä vähän aikaa. Muistutan, että jos hän olisi aina saanut itse päättää, hän olisi lopettanut myös koulunkäynnin ja vaihtanut allergisen äitinsä – minut – koiraan.

Vielä neljäs vuosi soittamista, alakoulun loppuun, päätämme. Sitten lapsi saa lopettaa.

Onneksi emme sano sitä lapselle.

Sillä neljäntenä keväänä piano alkaa soida.

Iltaisin kun pitäisi mennä nukkumaan, lapsi menee pianon luo. Hän soittaa Jenni Vartiaisen ja Robinin kappaleita. Mies ja minä istumme hiljaa ja varomme sanomasta mitään, ettei lapsi tajuaisi, mitä on tekemässä.

13-vuotislahjaksi teini toivoo Poplaulujen helmiä -nuottikirjan. Pian hän pyöräilee kirjastoon ja lainaa lisää.

”Soittaminen on oikeastaan aika kivaa”, lapsi sanoo eräänä suopeana päivänä ja haluaa näyttää viisivuotiaalle pikkusiskolle, missä ovat koskettimien kaikki keski-C:t.

En sano sitä mitä ajattelen: Kyllä äiti tietää. Kyllä kannatti.

Saako ja kannattaako lasta pakottaa harrastamaan?

Lapsi- ja perhepsykologi Kaisa Lumijärvi vastaa:

Ensimmäisenä miettisin lapsen kanssa, miksi harrastaminen tökkii. Voi olla, että harrastus ei todella kiinnosta lasta. Ehkä vanhemmat ovat valinneet harrastuksen, jota olisivat itse halunneet harrastaa tai josta itse lapsena pitivät. Silloin on muistettava, että lapsi on oma, erilainen tyyppinsä, ja saa olla.

Voi myös olla, että lapsi on liian väsynyt harrastamaan. Koulun ohessa pitäisi olla riittävästi vapaata leikkiä ja kiireetöntä oloa. Muuten sinänsä kivakin harrastus muuttuu pakoksi. Tai sitten harrastus olisi ihan kiva, mutta harjoituksissa tai tunneilla ei tehdä mukavia asioita.

Kyse voi myös olla valtataistelusta eli perhedynamiikasta: harrastus on ihan kiva, mutta onpahan yksi tapa kapinoida vanhempia vastaan. Vanhempi voi silloin miettiä, saako lapsi itse päättää tarpeeksi muissa arjen asioissa vai kontrolloiko aikuinen lapsen tekemisiä enemmän kuin kuuluisi.

Myös lapsen temperamentti vaikuttaa lapsen tapaan reagoida. Ulkopuolisesta voi kuulostaa pahalta, että lapsi vastustaa äänekkäästi harrastukseen menoa. Omat vanhemmat voivat kuitenkin tietää, että lapsi voi vastustaa yhtä äänekkäästi myös pipon käyttämistä paukkupakkasilla tai surra irtokarkin tippumista terassilautojen väliin.

Jos lapsi harrastuksen jälkeen on pääsääntöisesti tyytyväinen, että meni ja harrasti, vanhempien kannattaa jaksaa hankalakin lähteminen harrastukseen. Pitkäjänteisyyden oppiminenkin on lapselle tärkeää, ja sitä voi yhdessä opetella: Kun olet käynyt kymmenissä harkoissa tai osaat soittaa soittoläksyn alusta loppuun, leivotaan vaikka yhdessä kakku.

Mitä voi tehdä, jotta harrastamisesta tulisi lapselle mieluisampaa?

Sitä kannattaa kysyä lapselta: Mikä auttaisi, että harrastaminen olisi sinusta kivempaa? Soittamisessa intoa voi tuoda vaikka se, että opettaja alkaa opettaa myös muita kuin klassisia kappaleita, vaikka lastenlauluja. Urheiluharrastuksen tökkimisessä vika voikin olla valmennustyylissä tai vaikka lapselle liian myöhäisissä harjoitteluajoissa. Tällöin aikuinen voi osata auttaa muutosten teossa.

Minkä ikäinen lapsi voi itse päättää harrastuksistaan?

Mielestäni alle kouluikäiset lapset eivät tarvitse harrastuksia. Eivät varsinkaan silloin, jos he tekevät pitkää päivää päiväkodissa. Jos lapsi itse menee harrastukseen mielellään ja jaksaa hyvin, alle kouluikäinenkin saa harrastaa kohtuudella.

Kouluikäisen kanssa sopisin, että tietty aika kokeillaan ja harrastetaan, jos on ilmoitauduttu ja sitouduttu. Esimerkiksi alkanut lukukausi. Onneksi monessa harrastuksessa voi käydä kokeilemassa ensin ennen sitoutumista. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hänen tulisi päättää itse, mitä harrastusta tahtoo edes kokeilla. Yläkouluikäisenä tulisi jo saada päättää itse, mitä haluaa harrastaa.

Heti ei kannata lyödä harrastuksen kanssa hanskoja tiskiin – sekin on lapselle tärkeä oppi. Mutta jos harrastus tuntuu pakkopullalta pidempään, lopettaisin. Lapsi saattaa myöhemmin aikuisena palata itse saman harrastuksen äärelle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Moni lapsi aloittaa koulun niin, ettei vielä ensimmäisinä viikkoina tiedä omaa luokkaansa tai opettajaansa. Selvitimme, mitä avoin alku käytännössä tarkoittaa.

Haagan peruskoulussa Helsingissä on tänä syksynä kolme ensimmäistä luokkaa – mutta ei ihan vielä. Ekat kouluviikot lapset viettävät värikoodatuissa viiden oppilaan pienryhmissä ja niiden erilaisissa yhdistelmissä, ja varsinainen luokkajako tehdään vasta näiden kokemusten jälkeen.

Sama käytäntö on nykyään monissa muissakin kouluissa eri kunnissa. Vanhempia se voi hämmentää: Mistä kummasta on kyse? Miten lasta voi valmistaa koulun alkuun, jos ei edes tiedä opettajaa tai luokkatovereita?

Haagassa niin sanottu avoin alku on käytössä neljättä kertaa, ja rehtori Matti Koivusalon mukaan käytännöstä on ollut vain hyviä kokemuksia.

– Tämä on ollut hyvä systeemi, yksiselitteisesti. Kenenkään mieleen ei ole tullut näinä vuosina edes ehdottaa, että palaisimme takaisin entiseen.

Tätä avoin alku tarkoittaa

Avoimen alun aikana kaikki ekaluokkalaiset ovat koulussa kello 9–12. Heitä opettaa kolme luokanopettajaa ja kolme erityisopettajaa, ja oppilasryhmistä kokeillaan erilaisia yhdistelmiä niin, että jokainen pienryhmä käy opetuksessa jokaisen opettajan luona. Iltapäivisin opettajat kokoontuvat keskustelemaan päivän kulusta ja tekemistään havainnoista. Näin menee kaksi ja puoli viikkoa.

Tavoitteena on löytää ryhmiä, joissa lasten sosiaaliset suhteet toimivat mahdollisimman hyvin.

– Pikkuhiljaa alkaa näkyä esimerkiksi sellaista, että vaikka Jani-Petterin ja Ilpon ei kannata olla samalla luokalla. Siinä huomataan myös se, ketkä oppilaat selvästi hyötyvät siitä, että kaveri on samassa ryhmässä ja ketkä mahdollisesti tarvitsevat erityistä tukea.

Ensimmäisten viikkojen aikana saatu näkemys kertoo lapsesta koululaisena paljon enemmän kuin se arvio, mikä esiopetuksessa hänestä on annettu, Koivusalo sanoo.

Tavoitteena on mahdollisimman tasapuoliset ja tasapainoiset luokat.

Erotellaanko tässä sitten oppilaat toisistaan osaamisen mukaan? No ei. Luokkajaossa katsotaan lasten taitoja ja kaverisuhteita niin, että luokista tulee mahdollisimman tasapuoliset, tasapainoiset ja ryhminä toimivat. Myös tiettyä kaveria saa edelleen toivoa samalle luokalle, ja toiveet otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon.

– Ei ole kenenkään etu, että lapsia jaettaisiin osaamisen mukaan. Se olisi ryhmän toiminnan ja opettajan jaksamisen kannalta ihan älytön idea. Enemmän tukea tarvitsevat jaetaan eri luokille, jotta he saavat tarvitsemansa avun, Koivusalo sanoo.

Lasten vanhempia ajatus avoimesta alusta saattaa hämmentää, mutta lapset ovat sopeutuneet siihen hyvin, Koivusalo kertoo.

”Lapset oppivat tuntemaan koko vuosiluokkansa hyvin.” 

– Tästä on sekin hyöty, että lapset oppivat tuntemaan koko vuosiluokkansa hyvin, heistä tulee yksi iso porukka. Samalla jokainen tutustuu kaikkiin niihin aikuisiin, jotka heidän kanssaan kouluvuoden aikana toimivat. 

Lopulta myös palaute vanhemmilta on ollut enimmäkseen positiivista.

– Joillekin huoltajille on ollut hankala paikka, ettei heti alkuun tiedä lapsen lukujärjestystä. Vanhemmat ovat usein etukäteen jopa kohtuuttoman huolissaan asioista, jotka kyllä järjestyvät.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ero piiloilkeilyn ja hyväntahtoisen vitsailun välillä on joskus pieni. Lasten kaverisuhteiden valtapeliin pitää puuttua ajoissa, sanoo Tuija Huuki.

”Sä olet hyvä trampalla, heitä voltti! Käännä itsesi taas kummalliseen asentoon. Kaveriporukan kommentit saavat lapsen mietteliääksi. Ihastelevatko muut hänen taitojaan vai nauravatko he hänelle? Ero piiloilkeilyn ja hyväntahtoisten heittojen välillä on hiuksenhieno.

Aina aikuisetkaan eivät sitä havaitse. Emme huomaa lasten selän takana vaihdettuja merkitseviä katseita tai sitä, että yksi ja sama lapsi joutuu toistuvasti leikissä hipaksi. Huomaamme kitkan lapsen kaverisuhteissa monesti liian myöhään – vasta, kun se on edennyt niin pitkälle, että kyse on kiusaamisesta. Sitä ennen lapsesta on tuntunut pahalta jo pitkään.

Ajattelemme, että lapsen kuuluukin kestää yhtä ja toista.

Moni aikuinen pitää hienovaraista vahingoittamista osana normaalia lapsuutta. Ajattelemme, että lapsen kuuluukin kestää yhtä ja toista, ja että pienestä kiusanteosta harmistuva lapsi on turhan herkkänahkainen. Oikeasti lapset ovat kaverisuhteiden haasteiden kanssa niin paljon omillaan, että he saavat kyllä riittävästi Siperia opettaa -kokemuksia ilman aikuisen vähättelyäkin.

Jo pelkkä tunne poissulkemisen uhasta voi rajoittaa lasten tekemisiä.

Toisia vahingoittava käytös voi liittyä vallankäyttöön ja nokkimisjärjestykseen, joka syntyy, kun lapset alkavat ryhmässä arvottaa esimerkiksi harrastuksia tai ihonväriä paremmuusjärjestykseen.

Tällaiset valtapelit ovat otollista maaperää poissulkemiselle. Jo pelkkä tunne poissulkemisen uhasta voi rajoittaa lasten tekemisiä. Joku ei esimerkiksi uskalla näyttää omaa osaamistaan, sillä epäonnistuminen ja sitä seuraava pilkka pelottavat.

Lapsi ei välttämättä osaa kertoa pahalta tuntuvasta kohtelusta vanhemmilleen, sillä hänellä ei ole sanoja kokemalleen. Kannattaa siis kysellä säännöllisesti, mitä lapsen kaveriasioille kuuluu. Kenen kanssa leikit, ja jäikö leikistä hyvä mieli? Vai tuliko jossain vaiheessa tunne, ettei tilanne ollut ihan reilu?

Yhdessä sitten mietitään, miten myöhemmin vastaavassa tilanteessa voi toimia. Kun aikuinen toimii näin lapsen kaverisuhteissa rinnallakulkijana, lapsi oppii kaveritaitoja. Vaikka moni toisin luulee, niitä ei opita luonnostaan.

Oikeasti porukan koviksessa on myös herkkä puoli.

Mitä aiemmin aikuiset tunnistavat lasten kaverisuhteissa orastavat vallan vinoumat, sitä helpompaa niitä on purkaa. Lasten kanssa työtä tekevät aikuiset ovat tässä avainasemassa. Opettajien, päiväkodin aikuisten ja harrastusten vetäjien tulee kertoa lapsille ryhmässä havaitsemistaan haitallisista asioista, kuten väärän vastauksen herättämistä kulmien kohotuksista ja hihityksestä. Niitä ei omassa ryhmässä sallita.

Nokkimisjärjestyksessä ylinnä ollut lapsi hyötyy itsekin asemansa menetyksestä. Oman paikan ja egokuplan puolustaminen on rankkaa. Oikeasti porukan koviksessa on myös herkkä ja rauhaa rakastava puoli, jonka esille pääsyn asema tunkion kukkona estää.”

Kasvatustieteiden dosentti Tuija Huuki on tutkinut 15 vuotta lasten valtasuhteita.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.